Proffan kovat sanat gradusta

Satu: *Kopkop*

Proffa: "Sisään!"

Satu: "Moikka! Mä tulin siitä mun gradusta puhumaan."

Proffa: "Juu, tule sisään vain."

Proffa: "Mä olen lukenut tämän sun tekstin, ja täytyy sanoa, että olit kyllä erittäin oikeassa, kun sanoit, ettei ADHD-oireisista voi ikinä päältä päin sanoa mitään."

Satu: "Ooo-kkei??????"

Proffa: "Aina, kun mä saan eteeni ADHD-aiheisen opinnäytetyön - ja mä saan lukea niitä ihan TOSI paljon - mulle tulee heti sellainen fiilis, että taasko tätä samaa."

Satu: *nielaisee* "Nokutotanoini... Se teoriaosa on siis tosiaan kirjoitettu pääsiäisenä, kun mä kelkoin perheen koiraa myöten pihalle, parissa päivässä, välillä pari tuntia nukkuen, et sen takia se on niinku tommonen..." *tuskahiki valuu selkää pitkin*

Proffa: "Mutta tä sun tekstis oli kyllä ihan jotain..."

Satu: "Mitä jotain?"

Proffa: "Parasta! Mä en oo ikinä lukenut näin hyvää tekstiä ADHD:sta!"

Proffa: "Tästä tosiaan näkee, että sä olet kirjoittanut tämän asiantuntijana ja asiasta oikeasti tietävänä ihmisenä, etkä minään ulkopuolisena, joka lainaa jotain ADHD-opaskirjaa."

Satu: *kerää leukaansa lattialta* "No kiitos." *hämmennys*

Proffa: "Tätä oli suorastaan ilo lukea!"

Satu: "No kiitos. Ei se sitten liian pitkä ollut se teoria?"

Proffa: "Ei missään nimessä! Mielenkiintoista tekstiä jaksaa kyllä lukea pidempäänkin."

Satu: "No kiitos. Öh... Tota... Kiva kuulla, että sä tykkäsit!" *vieläkin ihan hämillään*

Proffa: "Pari kohtaa mä tänne olen merkinnyt, mutten mitään sen kummempia. Esim. toi yks lähde, mihin sä olit viitannut, Conradin ja Schneiderin teos. Conrad on päivittänyt sitä omaa osuuttaan. Kannattaa varmaan googlettaa se artikkeli. Se löytyy jostain American Journal of joku-joku. Saisit vähän enemmän sosiologista läheistöä, kun sun lähteistössä on iso osa lääketieteellistä ja psykologista. Saisit lähteistöön vähän tuota sosiologistakin näkökulmaa enemmän."

Satu: "Okei, mä etin sen artikkelin. Onks jotain muuta muutettavaa?"

Proffa: "Ei. Tämä on ihan valmista tekstiä. Kyllä tuon kehtaa kansiin laittaa. Eli nyt sitten vain aloittamaan analyysin tekeminen!"

Proffa: "Kannattaa varmaan aloittaa helpoimmasta, eli siitä määrällisen osuuden analysoinnista. Oletko ajatellut, miten analysoit laadullisen aineiston?"

Satu: "Fenografista tulosavaruutta ajattelin, kun mä olen sitä harjoitellut jo eräällä laadullisen tutkimuksen kurssilla."

Proffa: "Oikein hyvä idea! Siitä tulee taatusti hyvä ja monipuolinen."

Proffa: "Mutta me palaamme asiaan sitten, kun sä olet päässyt siinä analyysissä vähän eteenpäin!"

Satu: "Joo, palataan! Ja kiitos neuvoista."

Olen kieltämättä vieläKIN hämmentynyt. Proffa, jolla on takanaan 30 vuoden työkokemus yliopistolta ja joka on sen 30 vuotta lukenut opiskelijoiden tuottamia tekstejä, sanoo mulle jotain tollaista... Ehkä mun pitäis sittenkin harkita sitä köyhää tutkijanuraa, mikä tarkoittaa sitä, että siirryn ammattimaiseksi apurahahakemusten kirjoittajaksi.

Teoria takana, analyysi ja tuhat muuta tutkimusta edessä

Enpä olisi ikinä uskonut, että tämä päivä tulee vastaan, mutta se tuli. Gradun teoriaosuus on valmis! Toki se kaipaa vielä oikolukua, ja hieman fiilaamista ja höyläämistä, mutta asia on kuitenkin kaikki kasassa. Eikä sitä asiaa enää parane lisätäkään, sillä tuo teoriaosuuden pituus alkaa muistuttaa pikemminkin väitöskirjan kuin pro gradu-tutkielman pituutta.

Enää minulta puuttuu analyysiosuuden tekeminen. Sitä en, tietenkään, pääse tekemään, ennen kuin olen saanut tarpeeksi paljon vastauksia. Jos siis olet ADHD-oireinen, jossain suomalaisessa yliopistossa opiskeleva henkilö, niin käypä vastaamassa! Linkki kyselyyn löytyy tästä: https://goo.gl/forms/y8be6oUlv9izNgIz2

Menihän siinä melkein viikko, kun tuota teoriaa naputtelin, Oli se jo aikakin saada se valmiiksi. Tässähän alkaa vanhemmiten hidastua, kun menee näin kauan yhden vaivaisen teorian kirjoittamisessa! Kyllä sitä nopeampi pitäisi olla.

Itse koen tutkimusaiheeni hirvittävän tärkeäksi. Suomessa ei ole vastaavaa tutkimusta olemassa, ja korkeakoulujen esteettömyydestä on tehty tasan yksi yleismaailmallinen tutkimus, missä lähinnä kartoitettiin korkeakoulujen fyysinen esteettömyys sekä palvelut erityisille korkeakouluopiskelijoille. Sitä, ovatko palvelut oikeasti toteutuneet, ja millaisia tuen tarpeita erityisillä korkeakouluopiskelijoilla on, sitä ei ole tutkittu laisinkaan Suomessa. Ja ne ulkomaalaiset tutkimukset, mihin olen törmännyt, eivät juurikaan vastaa tätä samaa aihetta, vaikka liippaavat ehkä läheltä. Tutkimukset koskevat lähinnä nepsy-valmennuksen hyötyä ADHD-oireisilla opiskelijoilla opintojen aikana tai niitä selviytymisstrategioita, mitä erilaiset yliopisto-opiskelijat ovat kehittäneet itselleen.

Tuo nepsy-valmennuksen hyöty opiskelijoilla olisi mielestäni todella tärkeä tutkimusaihe täällä Suomessakin. Ne kaksi tutkimusta, mihin olen törmännyt, ovat yhdysvaltalaisia tutkimuksia. Ehkä minun pitää lähteä tutkimaan tätä asiaa toden teolla! Kaivaa kaikki mahdollinen, mitä erityisistä korkeakouluopiskelijoista on kaivettavaa. Ja sitten kirjoittaa aiheesta sata ja tuhat artikkelia. Siinäpä olisi elämänura! Vaikka loppujen lopuksi tässä kuitenkin käy niin, että minä kyllästyn kaikkeen mahdolliseen, ja löydän itseni oikeasti tekemästä niitä rööriroopen hommia.

PS. Koska en keksinyt tämän tekstin liitteeksi mitään muuta kuvitusta, niin kiusaan teitä yorkshirenterrierin pennuilla. Todellisuudessa kiusaan enemmän itseäni kuin teitä, ja pentukuumeeni nousee ihan hirveisiin sfääreihin...

Raivohulluutta, neljän tunnin seksisessio ja NÄLKÄ!

“Voi vitun tunarit! Koittakaa nyt saatana painaa kaasua!”

Istun kello kahdeksan iltaruuhkassa, ja yritän raivopäisesti päästä kotiin. Jostain kumman syystä keskustassa on kuitenkin hirveä määrä ihmisiä ja kaikki haluavat mennä samaan suuntaan kuin minä. Eivätkä ne “muut” osaa, tietenkään, ajaa! Ihmisistä tulee täysin idiootteja, kun he istuvat ratin taakse. Paitsi minusta. Minusta ei tule idioottia, vaan raivopäinen hullu.

Olen raivopäinen siksi, että olen ollut koko päivän syömättä, ja minulla on tuhoton nälkä. Pelkääjän paikalla istuu kiinalaisesta ravintolasta pikaisesti noudettu take-out-päivällinen, ja minä haluan päästä tuon päivällisen kimppuun. En ole ehtinyt syödä, koska päivä on ollut, taas kerran, mitä mainioin. Ja minulla on jo paha olo, koska olen joutunut pärjäämään koko päivän pelkällä kupillisella kaakaota.

Aamuni alkoi klo 11, kun minulla oli varattu aika talvirenkaiden vaihtoon. Istuin huoltamolla mummeleiden seassa, ryystäen sitä päivän ainoaa kaakaokupillista ja odottaen, milloin saan autoni takaisin. Kun sain avaimet, säntäsin täyttä häkää yliopistolle. Edessä olisi riemukas neljän tunnin seksisessio.

Ei, meillä ei ole evolutiivisen seksuaalivalinnan kurssilla mitään käytännön ryhmätyöpajoja, vaan keskitymme lähinnä luentojen kautta lajien seksielämään ja seksuaalivalintaan. Kuuntelin neljä tuntia tiukkaa asiaa Westermarck-efektistä ja siitä, miten Freud on “fraud”. No, kyllä minä sen jo tiesinkin, mutta tänään olen saanut asiaan neljä tuntia kestäneen selostuksen kera empiirisen tutkimusaineiston.

Neljän tunnin aikana meillä oli yksi tauko. Sen tauon käytin siihen, että luennoitsijamme pyysi minua osallistumaan erään meksikolaisen tutkijamiehen väitöstutkimukseen. Väkisin hymyillen suostuin ja vastasin hänen kyselyynsä. Enhän minä olisi halunnut syödä tai käydä vessassa, vaan nimenomaan haluan osallistua tutkimukseen, juuri nyt tällä sekunnilla! Meksikolainen mies oli erittäin kiitollinen osallisuudestani ja ylitsevuotavaisen kohtelias. Joko minä olen niin turkulainen, etten tiedä, mitä on kohteliaisuus, tai sitten kasvoiltani heijastui niin suunnaton turhautuneisuus ja stressi, että tämä meksikolaismies päätti ottaa kanssani varovaisesti.

Kun seksisessio oli takana, siirryin Educariumilta Sirkkalaan. Päiväni ei todellakaan ollut vielä ohitse! Edessä olisi vielä ratkiriemukas kaksituntinen Asklepios-kurssin palauteseminaaria.

Odotellessani seminaarin alkamista, lueskelin paksua artikkelinivaskaa, minkä olin tulostanut. Nämä artikkelit liittyvät ADHD-korkeakouluopiskelijoihin, ja niistä pitäisi saada hyvä teoriapohja graduuni. Ensimmäisessä artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on suuria vaikeuksia itsehillinnän ja aikataulujen kanssa. Toisessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on ongelmia saada aikataulutettua opiskelunsa järkevästi eivätkä he osaa hillitä itseään. Kolmannessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on valtavan vaikeaa löytää itselle sopiva opiskeluaikataulu ja heillä on myös ongelmia itsensä hillitsemisen kanssa. Teki mieli alkaa huutaa ja heittää nuo artikkelit päin seinää. Koska en viitsinyt alkaa huutaa keskellä Turun yliopiston taidehistorian laitoksen käytävää, päätin huutaa mielessäni: “ASIA TULI JO SELVÄKSI, PERKELE!”

Se ei ole varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että minulla on suuria vaikeuksia pitää kalenterini, aikatauluni ja itseni edes jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä. En osaa sanoa ei, ja ajattelen, että jos kalenterissani on tunti ylimääräistä aikaa, sen voi ihan hyvin täyttää ilman, että minä mitenkään kärsisin siitä. Minua kiinnostaa kaikki, haluan opiskella kaikkea ja koen, etten ole pätevä mihinkään, ellen ole opiskellut kaikkea. Minusta ei voi tulla hyvä tutkija, ellen hallitse erityispedagogiikan lisäksi sukupuolentutkimusta, oikeustiedettä, kirjallisuustiedettä ja germaanista filologiaa.

Tiedän, että minulla on tässä valtavan suuri suo edessäni rämmittävänä, kun yritän saada tätä kalenteriani edes jotenkuten hallintaan. Tiedän, etten tule onnistumaan tässä ajankäytön hallinnassa yhden kuukauden pienillä harjoituksilla. Minun pitäisi tehdä totaalinen elämäntaparemontti, jotta kalenterini alkaisi näyttää inhimmillisemmältä.

Miten sen teen? Se onkin näppärämpi kysymys. Nyt en vastaa siihen, vaan menen mättämään suuhuni kiinalaista ruokaa.

NÄLKÄ!!!!!

Talvi yllättää kerran vuodessa, ADHD yllättää joka kerta

Joka vuosi loka-marraskuussa talvi yllättää autoilijat. On se kumma, etteivät Suomessa asuvat ihmiset tiedä, että loka-marraskuussa saattaa tulla sellainen ilmiö kuin talvi. Minä sain ADHD-diagnoosin joulukuussa 2012. Ja se vasta kumma onkin, että en ikinä opi! Olen erittäin tietoinen diagnoosistani, sen minulle tuomista haasteista ja olen kuluneen viiden vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan opetella asioita, jotka tekisivät arkeni sujuvammaksi ja helpommaksi. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että en ole viiden vuoden aikana oppinut mitään, ja olen myös kohdannut ADHD:lle tyypillisen unohtelun pohjanoteerauksen.

Kävin tänään yliopistolla erään kurssin harjoitustyön purkusessiolla. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa takarivin penkkiin, kun toiset esittelivät harjoitustöitään. Työt olivat toki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta en pystynyt, lääkityksestä huolimatta, keskittymään mihinkään.

Purkusession jälkeen lähdin Educariumin kirjastoon. Pyörin hyllyjen välissä, ja unohdin minuutin välein, mitä minun oikeastaan piti lainata. Otin hyllyistä kirjoja, jotka otsikkonsa puolesta saattaisivat olla hyödyllisiä erästä aikuiserityispedagogiikan esseetä varten. Onko yhdestäkään kirjasta oikeasti jotain hyötyä? En tiedä, sillä en ole jaksanut tutustua johdantokappaleisiin enkä edes sisällysluetteloihin.

Menin lainauspisteelle ja lainasin vinon pinon kirjoja. Lähdin väsyneenä laahustamaan kirjapinon kanssa kohti autoa. Olin päässyt melkein Educariumin suuren pihan poikki, kun tajusin, että kantamukseni ovat yllättävän kevyitä. Sitten hoksasin, että minulla oli mukanani läppäri tullessani yliopistolle, mutta lähtiessäni sitä ei ollutkaan mukana!

En ole ikinä elämässäni juossut niin kovin kuin mitä juoksin tänään. Takaisin Educariumille, takaisin kirjastolle. Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, mihin kohtaan Educariumia olin mahdollisesti läppärini unohtanut. Luojan kiitos, se löytyi lainauspisteeltä, eikä kukaan ollut koskenut siihen. Sydämeni hyppi ja pomppi säikähdyksestä ja huojennuksesta.

Minä TIEDÄN, että unohdan helposti tärkeitäkin tavaroita. Minä TIEDÄN, että minun pitäisi koko ajan seurata ja tarkkaan ajatella, mihin lasken minkäkin tavaran, jotta löytäisin vielä sen tavaran joskus. Silti minä en ole vieläkään oppinut, että unohdan sekunnin sadasosassa kaiken. Olen ehkä yliopisto-opiskelija, joka lukee toista maisterintutkintoaan, mutta olen silti aivan järjettömän huono oppija. Omista virheistäni en ainakaan tunnu oppivan ikinä mitään.

Kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt ja janoinen. Menin ensin jääkaapille hakemaan juomalasia. Sen jälkeen, kun olin vihdoin ja viimein löytänyt lasikaapin, ja saanut juomalasin käteeni, menin lääkekaapille hakemaan vesikannua.

Koska aivotoimintani on tällä hetkellä olemattoman hidasta, eikä minusta ole mihinkään älylliseen tai hyödylliseen toimintaan, teen ihan reilusti nyt niin, että suljen koneen ja suljen silmäni. Vedän pitkät, vuorokauden mittaiset päiväunet. Huomenna, uusin silmin, maailma saattaa näyttää toiselta, ja minusta on ehkä tekemään jotain järkevää. Tänään vessanpytyn veto on minulle liian monimutkainen proseduuri.

PS. Olen niin laiska, etten jaksa ottaa omia kuvia tätä tekstiä varten, joten tämän tekstin kuvat tarjoaa Papunet.

Irma on ihanin!

Evoluutiopsykologian perusopintokokonaisuuteen kuuluu kurssi genetiikan perusteet. Se on, tietenkin, biologian laitoksen järjestämä, enkä minä, kasvatustieteilijä-humanisti, ole tottunut matemaattis-luonnontieteellisen opiskeluun. Minä olen tottunut siihen, ettei ole olemassa mitään absoluuttisia totuuksia, ei oikeaa eikä väärää. Olen tottunut perustelemaan näkökulmani johonkin asiaan erilaisten teorioiden kautta, ja ottamaan huomioon sen, että jonkin toisen teorian kautta tarkasteluna asia saattaakin näyttäytyä täysin erilaisena.

Matemaattis-luonnontieteet taas pohjautuvat hyvin pitkälle siihen, että asiat joko ovat tai eivät ole. On faktoja, eikä niitä tarvitse perustella mitenkään sen kummemmin. 1+1=2, eikä se fakta siitä mihinkään muutu, vaikka minä kuinka yrittäisin jonkun teorian kautta perustella sitä, miksi 1+1 voisi ehkä olla jotain muutakin kuin 2.

Kaiken huipuksi genetiikan kurssi on täynnä itselleni täysin uusia termejä. Ja näitä uusia termejä tulee yhden luennon aikana noin 50 kpl. Minun pitäisi tentissä muistaa, että UTR-osiin voi kiinnittyä srRNA tai siRNA on ollut alun perin suoja dsRNA-virusta vastaan. Lisäksi minun olisi hyvä tietää, miten x-inaktivaatio tapahtuu, eli Xist-geeni silmukoidaan ja Xist:n ei-koodaava RNA sitoutuu x-kromosomin aktivaatiokeskukseen.

Putositko jo kärryiltä? Jos putosit, et ole ainoa. Minäkään en ole kärryillä. Ja minun pitäisi suorittaa tästä kurssista kirjallinen tentti! Olen valvonut öitä, syönyt kynteni vereslihalle ja repinyt hiuksiani ajatellessani, miten en tule ikinä selviämään tästä tentistä.

Tenttiminen on minulle muutenkin vaikeaa ADHD:n vuoksi. Tenttiin lukeminen on vaivalloista, ja usein lukeminen tapahtuukin hauki on kala-tyyliin. Unohdun usein kesken lukemisen ajattelemaan jotain aivan muuta kuin tekstiä, ja joudun palaamaan tekstissä takaisin monta sivua, sillä en muista “lukemastani” mitään. Tenttitilanteessa minua häiritsevät tikittävä kello, vierustoverin kynästä lähtevä ääni, tentaattorin yskäisy, jatkuvasti vähenevä aika ja se, että muistan asioita väärässä järjestyksessä, jolloin tenttivastauksesta tulee katkonainen ja epäjohdonmukainen. En pysty keskittymään kunnolla, en kykene keskittymään edes lääkittynä, ja saan tentistä aina, joka ikinen kerta, huonomman arvosanan kuin mitä saisin esseestä tai jostain muusta kirjallisesta harjoitustyöstä.

Genetiikan luennot ovat selkeitä ja luennoitsija on hyvä. Hän selittää asian yksinkertaisesti ja juurta jaksaen, jotta me tyhmät kasvatustieteilijä-humanistitkin periaatteessa ymmärrämme, mitä hän yrittää sanoa. Mutta huonon työmuistini vuoksi en todellakaan luennon jälkeen enää muista, mitä eroa on prokaryootilla ja eukaryootilla, tai mistä suunnasta DNA-juostetta luetaan. Uutta termistöä tulee niin paljon yhdellä kertaa, ettei työmuistini kapasiteetti kestä sitä kaikkea. Oikein hemmetin paljon lukemalla ja tietoa tankkaamalla voisin ehkä sisäistää nämä asiat, mutta minulla mahdollisuutta siihen, että voisin uhrata yhtä sivuainekurssia varten kaiken mahdollisen vapaa-aikani.

Tänään kävelin “hattu kourassa” luennon jälkeen luennoitsijan pakeille. Kerroin hänelle ADHD:sta ja ongelmistani tenttitilanteessa. Pyysin häneltä vaihtoehtoista suoritusmuotoa. Odotin ehdotonta eitä. Sen sijaan sainkin hymyilyn: “Oletko ikinä kokeillut suullista tenttiä? Voisimme mennä vaikka johonkin kahvilaan, jos työhuone on liian virallinen paikka. Kotitentti voi myös olla mahdollinen. Kumpi sopisi sinulle paremmin?”

Leukani loksahti lattiaan. Ai, minä saan oikein valita! Sanoin, että mietin asiaa ja palaan myöhemmin, kun tiedän, kumman suoritusmuodon haluan, kotitentin vai suullisen tentin. Tentaattori oli aivan ehdottomasti sitä mieltä, että evoluutiopsykologian opintokokonaisuuteni ei tule jäämään yhdestä genetiikan kurssista kiinni.

Olen tällä hetkellä NIIN huojentunut! Joudun monesti täällä yliopistomaailmassa kohtaamaan vastustusta vaihtoehtoisia suoritusmuotoja kohtaan, ja joskus joudun taistelemaankin, että saan vaihdettua suorituksen joksikin toiseksi kirjatentin sijaan. Tämä kävi äärettömän helposti, ilman mitään kipuilua tai taistelua.

Irma on kyllä ihana!

ADHD-myytinmurtaja

Tällä viikolla on vietetty ADHD-viikkoa. Vaikka tietous lisääntyy, ADHD: seen liittyy edelleenkin hyvin paljon myyttejä, mitkä saavat meidät ADHD-oireiset joko nauramaan kippurassa tai raivostumaan. ADHD-viikon ja oman ADHD-diagnoosini kunniaksi avaankin teille nyt muutaman myytin.

Myytti 1: ADHD:ta ei oikeasti ole.

Ai eikö? Miksi meitä on sitten jumalaton lauma ihmisiä, joilla on täysin samanlaisia ongelmia yhteiskuntaan sopeutumisen kanssa, ja jotka tuntevat itsensä erilaisiksi ja ulkopuolisiksi? Olemmeko me kaikki pelkästään tyhmiä ja laiskoja?

Mutta perkele! Tiedän aika monta ADHD-oireista, jotka ovat Mensan jäseniä. Muistaakseni, kun viimeksi asian tarkistin, Mensaa ei ole tarkoitettu tyhmille ihmisille.

Ja taidan muistaa lukeneeni vielä jotain sellaistakin, että ADHD:n pystyy näkemään aivokuvissa. Että mitenkäs se suu nyt pannaan?

Myytti 2: ADHD on ylivilkkaussairaus, mikä paranee ajan myötä.

Itse olet ylivilkkaussairaus!

Oletko ikinä kuullut sellaisesta kuin ADD? Se on eräs ADHD:n muodoista, ja tämän “sairauden” kantaja on pikemminkin alivilkas kuin ylivilkas.

Lisäksi erityisesti ADHD-tytöt purkavat ylivilkkautensa jotenkin toisin kuin juoksemalla pää punaisena pitkin pihoja. He saattavat esim. puhua loputtomasti, heiluttaa käsiään ja jalkojaan, mutta pylly pysyy kuitenkin penkissä.

Ja mikä tärkeintä, ADHD ei ole mikään ylivilkkaussairaus, vaan tarkkaavaisuuden säätelyhäiriö. Ylivilkkaus on vain yksi oireista, mutta pääasiallisesti ongelma ADHD:ssa on nimenomaan siinä tarkkaavuudessa. Ja koska ADHD on synnynnäinen ongelma, se ei todellakaan parane mihinkään ajan myötä. Toki se saattaa muuttaa muotoaan, muttei se parane.

Eikä se ole sairaus! Sairaus on väliaikainen tila, vaikkapa nyt flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila. Professori Simo Vehmasta lainatakseni, vamma on ruumiin tai mielen poikkeava tai kokonaan puuttuva osa tai toiminto. Vehmaksen mukaan ADHD on siis vamma.

Myytti 3: ADHD-oireinen ei pysty opiskelemaan eikä suorittamaan yhtään koulua loppuun.

Olen kuullut tämän järkyttävän lauseen jopa lääkäreiden suusta! Millainen tollo edes kehtaa päästää suustaan tuollaista paskaa?

On täysin totta, että monelta ADHD-opiskelijalta jäävät opinnot kesken puutteellisen tuen vuoksi. Sen sijaan, että opiskelupaikka antaisi tukea opintoihin, käsketään ADHD-opiskelijaa vain ottaa itseä niskasta kiinni ja tuen tarvetta vähätellään. Opinnot voivat jäädä kesken myös puutteellisen motivaation vuoksi. Motivaation puute johtuu hyvin usein tuen puutteesta, mutta on myös täysin mahdollista, että opintojen edetessä opiskelija saattaa huomata, ettei ala olekaan itseä varten.

Myös opintoihin käytetty aika saattaa olla pidempi kuin muilla, valmiin paperit saadaan kuitenkin. Tiedän itseni lisäksi satoja ADHD-oireisia korkeakoulusta jo valmistuneita tai parhaillaan korkeakoulussa opiskelevia. Meidän on täysin mahdollista opiskella siinä, missä muidenkin.

Myytti 4: Kaikki ADHD-oireiset ovat käytöshäiriöisiä.

Käytöshäiriö on täysin oma diagnoosinsa! Totta on, että ADHD ja käytöshäiriö kävelevät usein käsi kädessä, mutta tunnen enemmän ADHD-tapauksia ilman käytöshäiriötä kuin käytöshäiriön kanssa. Lisäksi ihmisellä voi olla käytöshäiriö ilman, että on ADHD.

Monet tuntemani ADHD-lapset ovat paljon kohteliaampia kuin normilapset. Ja koska suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että kiltti lapsi istuu perse liimattuna tuoliin, suu tiukasti supussa, niin eihän ADHD-lapsi mahdu mitenkään tähän suomalaiseen kiltin lapsen laatikkoon. Suomalainen ajatusmalli kiltistä lapsesta on jollain tavalla vääristynyt. Levottomuus ja vilkkaus käsitetään Suomessa monesti samaksi asiaksi kuin käytöshäiriö, vaikka näin ei todellakaan ole!

Myytti 5: ADHD-oireiset ovat tyhmiä, laiskoja ja saamattomia

Noh, menepäs hieman takaisin tekstissä ja luepas se kohta siitä, missä puhuttiin Mensasta. Keskustellaan sen jälkeen uudestaan siitä, miten tyhmiä ADHD-oireiset ovat.

Väitän, että ADHD-oireisten keskuudessa älykkyysosamäärä on keskiverroin korkeampi kuin mitä neuronormaaleilla on. Mutta tämä väite on siis täysin omaa mutua, eikä minulla ole tälle väitteelle tieteellistä perustaa. Ehkä jonain päivänä vielä on, jos saan tutkikusrahoituksen aiheeseen liittyen!

Toki ADHD-oireisten joukkoon mahtuu myös niitä, joilla on oppimisvaikeuksia.

Ja mitä tulee laiskuuteen ja saamattomuuteen. Oletko kuullut sellaisesta kuin hyperfokus? Sen avulla ADHD-oireiset pystyvät keskittymään niin syvästi tekemänsä tehtävän pariin, että ajantajua katoaa täysin, eivätkä he huomaa ympäröivää maailmaa ollenkaan. Hyperfokuksen aikana ADHD-oireinen pystyy tekemään työtä huomattavasti tehokkaammin kuin neuronormaali, ja paremmalla lopputuloksella! Ongelmana on se, että hyperfokus tulee vain, jos tekeminen on itselle mielekästä ja kiinnostavaa. Sen vuoksi ADHD-oireisen koti on usein kaaos, koska se siivoaminen nyt ei ole kivaa eikä mielekästä. Ja koska aloittaminen on ADHD-oireisille todella vaikeaa, sitä epämukavaa tekemistä ei vain saa aloitettua. Ei ainakaan ilman tukea!

Myytti 6: ADHD on vain pojilla.

Pyh ja pah! Tässä kohtaa minä yleensä nauran niin, että pissat tulevat housuun. Fakta on se, että poikia on diagnosoitu enemmän, koska diagnostiset kriteerit on laadittu enemmän sen mukaan, miten ADHD ilmenee pojilla. Mutta tytöillä on aivan yhtä paljon ADHD:ta kuin pojillakin! Minullakin on ADHD, ja kun viimeksi vessassa kävin, en löytänyt alaosastostani pippeliä.

Luepa vaikka tämä kirja: Understanding girls with ADHD.

Myytti 7: ADHD johtuu huonosta kasvatuksesta ja huonoista kotioloista.

Höpönpöppöä! Tunnen lukemattomia ADHD-aikuisia, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen ja heillä on ollut turvallinen kotitausta. Silti heillä on ADHD. ADHD on synnynnäinen, eikä se tule tuosta noin vain. Suurin osa ADHD-tapauksista on tullut geeniperintönä, mutta myös keskosuus, synnytyksen aikaiset traumat tai äidin raskaudenaikainen nautintoaineiden väärinkäyttö voivat aiheuttaa ADHD:n. Joka tapauksessa, kasvatus ei ole syy sille, että lapsella on ADHD.

Myytti 8: ADHD paranee ruokavaliolla.

Ihan ensin, ADHD ei parane, sillä se ei ole sairaus! Toiseksi, jos sinulla “paranee ADHD” sillä, että muutat ruokavaliotasi, sinulla ei ole alun alkaenkaan ollut ADHD, vaan huono ruokavalio.

ADHD:n hoidossa tasapainoinen ja terveellinen ruokavalio on tärkeä asia, eikä sitä pidä unohtaa. Jos syöt pelkkää pullamössöä ja sokerihiilaria, niin sehän on selvä, että hypit seinille kuin sähköjänis. Jos normaali lapsi on sokerikuurin jälkeen kuin tulisilla hiilillä, niin ADHD-lapsi vasta onkin!

Ja koska terveellinen ruokavalio vaikuttaa vireystilaan, jaksamiseen ja kaikkeen terveyteen noin yleisestikin, sen tärkeyttä ei voi sivuuttaa ADHD:n hoidossa. Mutta ei se mitään edelleenkään paranna!

Tässä on nyt kahdeksan myyttiä ADHD-murrettu. Mikäli jäit kaipaamaan jotain lisää ja haluat saada OIKEAA ja ASIANTUNTEVAA tietoa liittyen ADHD:seen, suosittelen lukemaan mm. psykiatri Sami Leppämäen erinomaisia kirjoituksia aiheeseen liittyen.

Tämä vai tuo: Gradun aiheongelmia

Normaalisti niin kovin totinen ja vakava professori nauraa vedet silmissä. Hän melkein putoaa tuoliltaan, koska häntä naurattaa niin paljon. Itseäni ei pahemmin naurata. Olen elämäni vaikeimman dilemman edessä. Teenkö gradun eläinavusteisesta erityispedagogiikasta vai erityisten korkeakouluopiskelijoiden tukimuodoista ja vaikeuksista, mitä he kohtaavat opintojensa aikana?

“Mutku mua kiinnostais kumpiki aihe niinku iha oikeest ja aidost! Ja ku mua kiinnostais moni muuki tutkimusaihe, ku mummiälest Suame erityiskoulut tarttis nimppal kaikkii uusii juttui. Ja ku mä viäl iha aidost ja oikeest haluaisi tehrä sellase kradu, mist olis jottai iha oikeet hyätyy ja.”

“Minä kyllä huomaan sen”, sanoo professori, ja yrittää jotenkin pysyä tuolillaan.

“Ja sit ku mä miätivviäl sitäki, et jos mä jossaivvaihees sitä väikkärii alkaisi väsätä, ni emmää haluis tehrä sellast iham haistpaska-kraduu, ku olis sit kiva jatkaa sitä väikkärii siit kradust.”

“Jospa nyt kuitenkin tekisit sen gradun ennen sitä väitöskirjaa. Kannattaa tehdä yksi asia kerrallaan”, tuumailee professori, ja kuivaa naurusta kostuneita silmiään.

“No sassääki ny jottai järkevää! Mitä hittoo munnyssi kandee tehrä?”

Professori rykäisee, yrittää parhaansa mukaan ottaa normaalin kasvojen ilmeen ja toteaa: “Jos sinulla siis on aikomuksena jatkaa tästä aiheesta väitöskirjaan asti, niin minun mielipiteeni on se, että silloin sinun kannattaa ehdottomasti valita aiheista jälkimmäinen, eli erityiset korkeakouluopiskelijat. Eipä siinä, on eläinavusteisuudenkin tutkimus tärkeää ja mielenkiintoista, mutta tämä on ehdottomasti parempi aihe ajatellen sitä tulevaa väitöskirjaakin. Kannattaa myös miettiä aiheen tarkkaa rajausta.”

“Pitäiskös tässit tehrä kradu jostai yleisest aiheest vai ihavvaa valita joku tiätty ryhmä ja sitä sit tutkii?”

“No se vähän riippuu. Sanoit, että sinulla on yhteyksiä liittoihin ja säätiöihin. Ehkä olisi parempi valita joku tietty vammaryhmä. Esimerkiksi se ADHD. Sinulla tuntuu olevan siitä paljon tietoa ja hyvät yhteydet ADHD-opiskelijoihin. Ja minulla on sinulle myös kirjallisuutta luettavaksi! Tässä pari väitöskirjaa, mihin kannattaa tutustua. Lue nämä kaksi, ja palaa asiaa sen jälkeen. Näiden jälkeen olet paljon viisaampi, ja pystyt myös tekemään työsi rajauksen paremmin. Nämä kummatkin löytyvät yliopiston kirjastosta.”

“Okei, mä teen sit nii. Kait mä ehri myähemminki tutkii noit eläinjuttui.”

Näin siinä sitten kävi! Gradun aihe taisi vaihtua. Ei se huonoon aiheeseen vaihtunut, missään nimessä. ADHD-korkeakouluopiskelijoiden tukimuodot ja ongelmat, mitä he kohtaavat opinnoissaan, on erittäin tärkeä tutkimuksen aihe. Minusta tulee varmaankin tutkija isona tyttönä, sillä olen sitä mieltä, että erityispedagogiikan kentällä on noin tuhatmiljoonaa tärkeää asiaa, mitä ei ole vielä tutkittu, tai mitä ei ole tutkittu tarpeeksi.

Outo tunne… Alanko minä ihan oikeasti tietää, mitä minä haluan tehdä isona tyttönä?