Olin nykyisessä työpaikassani, erityisammattiopistossa erityisopettajana. Ja meillä oli tapana tehdä työmatkoja Slovakiaan, monta kertaa vuodessa. Menimme aina samaan paikkaan.
Yhtenä kertana kyllästyin näkemään aina samat rakennukset ja päätin, että on aika tehdä jotain muuta. Otin selvää, löytyisikö läheltä linnaa, missä voisimme vierailla. Slovakiassa oli paljonkin erilaisia linnoja. Löysin lähimmän linnan puhelinnumeron ja soitin sinne kysyäkseni vierailuajoista. Hälytysääni oli outo ja rahiseva. Sieltä vastasi nuori poika: “Hello?” Aloin selittää pojalle asiaani englanniksi, mutta poika vain toisti: “Hello?”
Ajattelin mennä katsomaan linnaa joka tapauksessa. Pari työkaveriani lähti mukaan. Linna oli valtava, kivinen, sellainen kauhuleffojen linna. Päivä, jolloin linnaan menimme, oli kuitenkin aurinkoinen, eikä linnan kolkko olemus pelottanut meitä ollenkaan.
Linnan pihaan päästyäni huomasin, että puhelimessani on jotain outoa. Puhelin oli ihan se työpuhelin, mikä minulla on muutenkin, mutta näytössä vilkkuivat perinteiset digitaaliset numerot mennen jopa miinuksen puolelle välillä. Kellonaikaa se ei näyttänyt, kuten normaalisti. Aloin ajatella, ettei linnaan tulo ollutkaan niin hyvä idea.
Juuri, kun ajattelin, että eiköhän tämä reissu ollut tässä, aloimme nähdä vilauksia ihmisistä, yritimme huutaa heille, mutta he menivät aina nopeasti piiloon, tajusimme, että linna on noiduttu, ja meidän olisi pakko päästä pois sieltä. Tajusin hyvin pian, että myös työpuhelimeni oli noiduttu, koska olin soittanut omasta työpuhelimestani linnan numeroon, enkä hotellimme puhelimesta.
Lähdimme linnasta niin nopeasti kuin pystyimme. Puhelimeni sekoili kuitenkin koko reissun ajan, enkä uskaltanut vastata siihen. Se rauhoittui vasta, kun pääsimme lähtemään Slovakiasta kokonaan pois.
Pian teimme taas uuden reissun Slovakiaan. Jostain kumman syystä, minun oli pakko päästä käymään linnassa. Puhelin alkoi taas sekoilla, ja taas näin kummituksia, mitkä menivät nopeasti piiloon. Ne halusivat minulta jotakin, mutten tiedä, mitä.
Unen aikana kävin Slovakiassa monta kertaa. Joka kerta linnassa oli pakko käydä, vaikka minua ahdisti ja pelotti. Viimeisellä kerralla, kun menin sinne, oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Päivänvalo väritti jopa kauhuleffojen linnan valollaan. Tällä kertaa näin linnan “pääkummituksen”, sen, josta kaikki oli saanut alkunsa. Jostain syystä, päätin sylkäistä kummitusta silmiin ja sanoa sille, että nyt se on saanut kuppatartunnan, minun syljestäni. Kummituksen silmät alkoivat polttaa ja niistä nousi sauhu. Lopulta kummitus alkoi kadota pois.
Tunsin helppoa tunnetta siitä, että olin saanut näin helposti purettua linnan sekä oman kiroukseni, minkä olin itse aiheuttanut itselleni soittamalla linnan numeroon. Juuri, kun olimme lähdössä, näimme, miten linnan pihaan, mäkeä alas käveli pieni perhe. Kaljamahainen isä, pieni ja harmaa äiti sekä heidän pieni lapsensa. Varoitin menemästä linnaan sisälle. Isä kuitenkin marssi päättäväisenä sisään ja kertoi, miten he käyvät linnassa aina vähän väliä etsimässä toista lastaan. He olivat käymässä linnassa muutama vuosi takaperin, ja heidän toinen lapsensa katosi linnassa kuin tuhka tuuleen. Sanoin linnan olevan noiduttu, joten kummitus on ehkä vienyt heidän lapsensa. Perhe käveli linnan käytävän poikki aurinkoiselle sisäpihalle, mistä he löysivät kadonneen lapsensa leikkimästä.
 |
| Kuvassa Edinburgin linna Skotlannissa, ei Slovakiassa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti