Riittävätkö rahkeet?

Mitä pidemmälle tämä matkani käy, sitä enemmän mietin tulevaisuuttani ja sitä, mikä haluan olla isona tyttönä. Kyselen jatkuvasti itseltäni, mikä minua oikeasti kiinnostaa ja mitä haluan tehdä. Millaisessa toiminnassa haluan olla mukana?

Olen löytänyt monia teitä, mitkä tuntuvat kiinnostavilta. En voi lähteä kulkemaan niistä jokaista, vaan on valittava, mitä pitkin lähden tallustamaan. Mistä tiedän, olenko tehnyt oikean valinnan? Entä mitä sitten tapahtuu, jos huomaankin tehneeni väärän valinnan?

Minulle on nyt auennut useita mahdollisuuksia, sekä opintoihin että mahdollisiin tuleviin muihin tehtäviin liittyen. Minua on tiedusteltu tehtäviin, mitkä kyllä kiinnostavat todella paljon, mutta mistä en ole ihan varma, pystynkö hoitamaan ne hyvin ja huolella. Tiedän, minun on erittäin vaikea uskoa itseeni ja omaan osaamiseeni. Se, mitä viimeiseksi haluan tehdä, on tuottaa kenellekään pettymystä.

Juuri nyt, tässä hetkessä, minulla on erinomainen mahdollisuus luoda lisää suhteita, saada lisää verkostoja. Minulla on toki niitä jo, mutta tällä hetkellä minun olisi mahdollisuus luoda erilaisia verkostoja, jotka eivät sulje pois jo olemassa olevia, vaan tukevat niitä tuoden niihin monipuolista täydennystä. Kaikki tämä tietenkin tarkoittaa lisää työtä, mutta se tarkoittaa myöskin lisää kontakteja, lisää mahdollisuuksia, lisää tietotaitoa. Ja lopulta niin paksua ansioluetteloa, ettei kukaan työnantaja jaksa lukea sellaista.

Yllättävää kyllä, en kysy itseltäni juuri koskaan sitä, mihin kaikkeen rahkeeni riittävät, ja mihin kaikkeen pystyn repeämään. En epäile jaksamistani, vaikka olen kokenut kaksi kertaa burnoutin. Silloin, kun olen aidosti innostunut, kiinnostunut ja motivoitunut, saan voimaa tekemisestä. Kymmenen pisteen kysymys tässä vaiheessa on, mitä on se tekeminen, mitä jaksan?

Tahmeita valituksia

Takanani on hulinaviikko ja myös hulinaviikonloppu. Pitkiä päiviä, palkkatöitä, koulutuspäiviä, koulutusiltoja, kokouksia, koirakoulua, messuja, väkisin kalenteriin tungettua yhteistä aikaa perheen kanssa, kun sitä ei muuten tunnu saavan, ellei sen väkisin laita kalenteriin. Nyt, kun istun sohvalla kädessäni kuuma kupillinen kenialaista teetä, kuuntelen hiljaisuutta ja tuijotan kynttilän pehmeää valoa, on vihdoinkin aikaa ajatuksille. Tahmeille sellaisille, sillä olen väsymyksestä niin sekaisin, etten tällä nimenomaisella hetkellä erottaisi paavia Hillary Clintonista.

Sen verran kaksi karvaista aivosolua kuitenkin liikkuu, että pystyn jotenkin pohtimaan kulunutta viikkoa, elämääni ja tekemiäni valintoja. Olen valinnut haastavan, mutta antoisan ja erittäin tärkeän kokopäivätyön erityisnuorten kanssa. Olen valinnut osallistuvani erilaisiin koulutuksiin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään viisi kappaletta. Olen valinnut maailman ihanimman koiran, mille haluan antaa aikaani, hoivaani ja rakkauttani. Olen valinnut maailman ihanimman ja ymmärtäväisimmän miehen, kenelle myös haluan antaa aikaani, hoivaani ja rakkauttani. Olen valinnut Aisti ry:n ja vapaaehtoistyön, mikä toki vie aikaani, mutta antaa minulle hirveän paljon. Kaikki nämä valintani ovat johtaneet siihen, että istun tällä hetkellä aivan rättipoikki sohvalla, koska olen juossut näiden asioiden perässä koko viikon, hoitanut, hoivannut, antanut, tehnyt, toiminut ja ties mitä muuta. Omaa aikaa ovat olleet ne pienet hetket, mitkä olen viettänyt paskahuussissa, ja nekin ovat yleensä niin kiireellä vietettyjä hetkiä, etten ehdi kunnolla edes pyyhkiä.

Joku voisi sanoa, että jostain on luovuttava. Mistä luopuisin? Jos luovun jostain, luovutan jonkin tärkeän osan elämästäni pois, enkä halua sitä.

Mitä oikein sitten valitan? Valitan väsymystäni. Valitan oman ajan puutetta. Valitan sitä, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken, kun kaikelle haluamalleni ei ole aikaa. Valitan unen puutetta, valitan yksipuolisesta ravinnosta, kun en ehdi kiireiseltä aikataulultani tehdä kunnollista ruokaa. Valitan rahan puutetta, sillä opinnot vievät paljon rahaa. Samoin rahaa kuluu siihen, kun suhaan autolla edes takaisin, ja bensa palaa tankissa.

Kaksi karvaista aivosoluani tajuavat jotain, ja solukarvat nousevat piikkisuorina pystyyn. Saan todellisen ahaa-elämyksen! Istun rättipoikki sohvalla ja valitan silmät puoliummessa siksi, että minulla ovat asiat elämässä kerrassaan loistavasti. Minulla on antoisa ja tärkeä työ erityisnuorten parissa, teen antoisaa ja tärkeää vapaaehtoistyötä vammaisyhdistyksessä, minulla on maailman paras koira ja maailman ihanin mies, minulla on varaa opiskella kalliita opintoja, ja minulla on kaiken tämän jälkeen voimaa vielä ylläpitää oppimispäiväkirjablogia. Vaikka olen kiireinen, minulla on kuitenkin nämä pienet teehetket kynttilänvalossa, ja minä jopa ehdin päivän aikana käydä siellä paskahuussissa. Elämässäni ei ole tasan mitään vikaa. Paitsi ehkä se, että olen nukkunut viime yönä sen kokonaiset viisi tuntia, mikä ei riitä siihen, että saisin karvaiset aivosoluni aktivoitua todelliseen ajatustyöhön. Mutta tarvitseeko sitä jokaisen päivän olla pelkkää merkittävää ajatustyötä? Joskus on lupa käydä vähemmillä ajatuksilla, ja vieläpä tahmeilla sellaisilla.

Teekuppi on tyhjä ja koira haluaa ulos. Olen tyytyväinen tähän pieneen, tahmeaan valitushetkeeni. Ilman tätä valitusta en olisi osannut nähdä asiaa toisesta näkökulmasta. Eipä tämä tahmea valitustuokio väsymystäni poista, olen edelleen totaalisen puhki, mutta minulla on parempi mieli, ja olen tyytyväinen tekemiini valintoihin. Olen jopa tyytyväinen siihen, että olen näin väsynyt: Voi kurjuus sellaista ihmistä, joka ei koskaan ole väsynyt sen takia, että on valinnut elämänsä täyteen antoisia ja tärkeitä asioita, mistä ei halua luopua, ja minkä parissa viettää mielellään aikaa.

Tämän tien olen valinnut. Tätä tietä kuljen. Tähän valintaan olen tyytyväinen. Tällä tiellä pysyn.

Paluu arkeen – Ei kuitenkaan lopullista paluuta vanhaan?

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni kolmeen viikkoon. Aktiiviselle ja tekemistä kaipaavalle ihmiselle tällainen pitkäkestoinen sairastaminen on todellista myrkkyä. Tuntui suorastaan autuaalta päästä tekemään jotain! Tapaamaan työtovereita, opiskelijoita ja päästä työhön taas käsiksi. Sohvalla makaaminen ja yskiminen vain ei sovi minulle.

Vaikka olinkin huojentunut siitä, että pääsin, vihdoin ja viimein, takaisin töihin, herätti töihin paluu myös runsaan reflektoinnin. Ja olen pohtinut tätä asiaa pienessä mielessäni oikeastaan koko päivän: Mitä haluan elämältä? Olenko valinnut oikean suunnan? Millaisen uran haluan? Olenko tyytyväinen valintoihini?

Millaista tietä haluat lähteä kulkemaan?

Ihan ensiksi, viihdyn nykyisessä työssäni erityisnuorten parissa, eikä totaalinen alanvaihto ole ikinä ollut suunnitelmissa. Haluan tehdä töitä neuropsykiatristen ongelmien parissa tulevaisuudessakin, oli työpaikka ja työnkuva mikä tahansa. En ole siis muuttumassa erityisopettajasta puusepäksi, vaikka puupää olenkin. Olen valinnut oikean tien, kun olen kääntynyt suuntaan, missä voin auttaa neurokirjon nuoria ja aikuisia. Tältä tieltä en halua poiketa.

Päätiestä lähtee kuitenkin paljon pikkuteitä, ja erityisnuorten kanssa voi tehdä töitä monenlaisissa rooleissa. Olenko valinnut sen oikean roolin? En missään tapauksessa koe olevani väärässä paikassa opettajan ammatissa, mutta näenkö itseni siinä vielä 20 vuoden päästä? Tässä kohtaa tuleekin vastaan isompi kysymysmerkki.

En ole ikinä nähnyt itseäni ihmisenä, joka pysyy paikoillaan koko ikänsä. Sama ammatti, sama työpaikka, sama työnkuva… 40 vuotta töitä, sitä samaa liukuhihnaa, ja sen jälkeen ansaittu eläke. Sopii ehkä jollekin, muttei minulle! Tarvitsen enemmän haasteita. En ole tyytyväinen eläkeläinen (ihan kuin minun sukupolveni joskus eläkkeelle pääsisi) sitten joskus 30 vuoden päästä, ellen ole haastanut itseäni ja uskaltanut lähteä kulkemaan niitä pikkuteitä. Sen pikkutien päässä voikin olla jotain todella uskomattoman ihanaa!

Mietin tänään tosissani, millaista tietä haluaisin kulkea. Mitä kaikkea siihen kuuluisi? Ja kas kummaa, ensimmäisenä ajatuksena ei ollut opettajan työ, eikä edes suurehko kerrostaloasunto suuren kaupungin keskustassa! Se, mitä näin silmieni edessä, oli aivan jotain muuta. Pelkään sanoa sitä ääneen, koska pelkään, ettei se toteudu, jos sanon sen. Teen tänään illalla itselleni kuitenkin aarrekartan, mihin merkitsen ne asiat, mitä toivon toteutuvaksi, jotta pääsisin kulkemaan tätä polkua pitkin.

Jos ensimmäisenä mieleesi tulee aarrekartasta joku merirosvokartta, olet väärässä. En ole hautaamassa aarretta mihinkään, vaan tekemässä unelmistani totta! Tässä pieni linkki aarrekartan tekoon, ellei se ole sinulle entuudestaan tuttua: http://anna.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/aarrekartta-viitoita-tie-unelmiisi

Ja voin kokemuksesta sanoa, että kannattaa olla varovainen, mitä aarrekarttaan laittaa: Voit nimittäin saada sen, mitä toivot! Itse sain juuri sellaisen miehen kuin tilasin.

Vaikken uskallakaan sen enempää avata aarrekarttani sisältöä, uskallan kuitenkin sen verran sanoa, että olen jo ottanut askelia haluamaani suuntaan. Kestää vain hetken, ennen kuin saavutan sen, mihin olen pyrkimässä. Mutta takaisin ei tältä tieltä ole paluuta! Eikä se ole elämän tarkoitus edes, että ihminen kulkisi taaksepäin. Jos olisi, ihmisellä olisi silmät selässäkin.