Paluu arkeen – Ei kuitenkaan lopullista paluuta vanhaan?

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni kolmeen viikkoon. Aktiiviselle ja tekemistä kaipaavalle ihmiselle tällainen pitkäkestoinen sairastaminen on todellista myrkkyä. Tuntui suorastaan autuaalta päästä tekemään jotain! Tapaamaan työtovereita, opiskelijoita ja päästä työhön taas käsiksi. Sohvalla makaaminen ja yskiminen vain ei sovi minulle.

Vaikka olinkin huojentunut siitä, että pääsin, vihdoin ja viimein, takaisin töihin, herätti töihin paluu myös runsaan reflektoinnin. Ja olen pohtinut tätä asiaa pienessä mielessäni oikeastaan koko päivän: Mitä haluan elämältä? Olenko valinnut oikean suunnan? Millaisen uran haluan? Olenko tyytyväinen valintoihini?

Millaista tietä haluat lähteä kulkemaan?

Ihan ensiksi, viihdyn nykyisessä työssäni erityisnuorten parissa, eikä totaalinen alanvaihto ole ikinä ollut suunnitelmissa. Haluan tehdä töitä neuropsykiatristen ongelmien parissa tulevaisuudessakin, oli työpaikka ja työnkuva mikä tahansa. En ole siis muuttumassa erityisopettajasta puusepäksi, vaikka puupää olenkin. Olen valinnut oikean tien, kun olen kääntynyt suuntaan, missä voin auttaa neurokirjon nuoria ja aikuisia. Tältä tieltä en halua poiketa.

Päätiestä lähtee kuitenkin paljon pikkuteitä, ja erityisnuorten kanssa voi tehdä töitä monenlaisissa rooleissa. Olenko valinnut sen oikean roolin? En missään tapauksessa koe olevani väärässä paikassa opettajan ammatissa, mutta näenkö itseni siinä vielä 20 vuoden päästä? Tässä kohtaa tuleekin vastaan isompi kysymysmerkki.

En ole ikinä nähnyt itseäni ihmisenä, joka pysyy paikoillaan koko ikänsä. Sama ammatti, sama työpaikka, sama työnkuva… 40 vuotta töitä, sitä samaa liukuhihnaa, ja sen jälkeen ansaittu eläke. Sopii ehkä jollekin, muttei minulle! Tarvitsen enemmän haasteita. En ole tyytyväinen eläkeläinen (ihan kuin minun sukupolveni joskus eläkkeelle pääsisi) sitten joskus 30 vuoden päästä, ellen ole haastanut itseäni ja uskaltanut lähteä kulkemaan niitä pikkuteitä. Sen pikkutien päässä voikin olla jotain todella uskomattoman ihanaa!

Mietin tänään tosissani, millaista tietä haluaisin kulkea. Mitä kaikkea siihen kuuluisi? Ja kas kummaa, ensimmäisenä ajatuksena ei ollut opettajan työ, eikä edes suurehko kerrostaloasunto suuren kaupungin keskustassa! Se, mitä näin silmieni edessä, oli aivan jotain muuta. Pelkään sanoa sitä ääneen, koska pelkään, ettei se toteudu, jos sanon sen. Teen tänään illalla itselleni kuitenkin aarrekartan, mihin merkitsen ne asiat, mitä toivon toteutuvaksi, jotta pääsisin kulkemaan tätä polkua pitkin.

Jos ensimmäisenä mieleesi tulee aarrekartasta joku merirosvokartta, olet väärässä. En ole hautaamassa aarretta mihinkään, vaan tekemässä unelmistani totta! Tässä pieni linkki aarrekartan tekoon, ellei se ole sinulle entuudestaan tuttua: http://anna.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/aarrekartta-viitoita-tie-unelmiisi

Ja voin kokemuksesta sanoa, että kannattaa olla varovainen, mitä aarrekarttaan laittaa: Voit nimittäin saada sen, mitä toivot! Itse sain juuri sellaisen miehen kuin tilasin.

Vaikken uskallakaan sen enempää avata aarrekarttani sisältöä, uskallan kuitenkin sen verran sanoa, että olen jo ottanut askelia haluamaani suuntaan. Kestää vain hetken, ennen kuin saavutan sen, mihin olen pyrkimässä. Mutta takaisin ei tältä tieltä ole paluuta! Eikä se ole elämän tarkoitus edes, että ihminen kulkisi taaksepäin. Jos olisi, ihmisellä olisi silmät selässäkin.