Tahmeita valituksia

Takanani on hulinaviikko ja myös hulinaviikonloppu. Pitkiä päiviä, palkkatöitä, koulutuspäiviä, koulutusiltoja, kokouksia, koirakoulua, messuja, väkisin kalenteriin tungettua yhteistä aikaa perheen kanssa, kun sitä ei muuten tunnu saavan, ellei sen väkisin laita kalenteriin. Nyt, kun istun sohvalla kädessäni kuuma kupillinen kenialaista teetä, kuuntelen hiljaisuutta ja tuijotan kynttilän pehmeää valoa, on vihdoinkin aikaa ajatuksille. Tahmeille sellaisille, sillä olen väsymyksestä niin sekaisin, etten tällä nimenomaisella hetkellä erottaisi paavia Hillary Clintonista.

Sen verran kaksi karvaista aivosolua kuitenkin liikkuu, että pystyn jotenkin pohtimaan kulunutta viikkoa, elämääni ja tekemiäni valintoja. Olen valinnut haastavan, mutta antoisan ja erittäin tärkeän kokopäivätyön erityisnuorten kanssa. Olen valinnut osallistuvani erilaisiin koulutuksiin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään viisi kappaletta. Olen valinnut maailman ihanimman koiran, mille haluan antaa aikaani, hoivaani ja rakkauttani. Olen valinnut maailman ihanimman ja ymmärtäväisimmän miehen, kenelle myös haluan antaa aikaani, hoivaani ja rakkauttani. Olen valinnut Aisti ry:n ja vapaaehtoistyön, mikä toki vie aikaani, mutta antaa minulle hirveän paljon. Kaikki nämä valintani ovat johtaneet siihen, että istun tällä hetkellä aivan rättipoikki sohvalla, koska olen juossut näiden asioiden perässä koko viikon, hoitanut, hoivannut, antanut, tehnyt, toiminut ja ties mitä muuta. Omaa aikaa ovat olleet ne pienet hetket, mitkä olen viettänyt paskahuussissa, ja nekin ovat yleensä niin kiireellä vietettyjä hetkiä, etten ehdi kunnolla edes pyyhkiä.

Joku voisi sanoa, että jostain on luovuttava. Mistä luopuisin? Jos luovun jostain, luovutan jonkin tärkeän osan elämästäni pois, enkä halua sitä.

Mitä oikein sitten valitan? Valitan väsymystäni. Valitan oman ajan puutetta. Valitan sitä, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken, kun kaikelle haluamalleni ei ole aikaa. Valitan unen puutetta, valitan yksipuolisesta ravinnosta, kun en ehdi kiireiseltä aikataulultani tehdä kunnollista ruokaa. Valitan rahan puutetta, sillä opinnot vievät paljon rahaa. Samoin rahaa kuluu siihen, kun suhaan autolla edes takaisin, ja bensa palaa tankissa.

Kaksi karvaista aivosoluani tajuavat jotain, ja solukarvat nousevat piikkisuorina pystyyn. Saan todellisen ahaa-elämyksen! Istun rättipoikki sohvalla ja valitan silmät puoliummessa siksi, että minulla ovat asiat elämässä kerrassaan loistavasti. Minulla on antoisa ja tärkeä työ erityisnuorten parissa, teen antoisaa ja tärkeää vapaaehtoistyötä vammaisyhdistyksessä, minulla on maailman paras koira ja maailman ihanin mies, minulla on varaa opiskella kalliita opintoja, ja minulla on kaiken tämän jälkeen voimaa vielä ylläpitää oppimispäiväkirjablogia. Vaikka olen kiireinen, minulla on kuitenkin nämä pienet teehetket kynttilänvalossa, ja minä jopa ehdin päivän aikana käydä siellä paskahuussissa. Elämässäni ei ole tasan mitään vikaa. Paitsi ehkä se, että olen nukkunut viime yönä sen kokonaiset viisi tuntia, mikä ei riitä siihen, että saisin karvaiset aivosoluni aktivoitua todelliseen ajatustyöhön. Mutta tarvitseeko sitä jokaisen päivän olla pelkkää merkittävää ajatustyötä? Joskus on lupa käydä vähemmillä ajatuksilla, ja vieläpä tahmeilla sellaisilla.

Teekuppi on tyhjä ja koira haluaa ulos. Olen tyytyväinen tähän pieneen, tahmeaan valitushetkeeni. Ilman tätä valitusta en olisi osannut nähdä asiaa toisesta näkökulmasta. Eipä tämä tahmea valitustuokio väsymystäni poista, olen edelleen totaalisen puhki, mutta minulla on parempi mieli, ja olen tyytyväinen tekemiini valintoihin. Olen jopa tyytyväinen siihen, että olen näin väsynyt: Voi kurjuus sellaista ihmistä, joka ei koskaan ole väsynyt sen takia, että on valinnut elämänsä täyteen antoisia ja tärkeitä asioita, mistä ei halua luopua, ja minkä parissa viettää mielellään aikaa.

Tämän tien olen valinnut. Tätä tietä kuljen. Tähän valintaan olen tyytyväinen. Tällä tiellä pysyn.