Paniikki - Yliopisto-opiskelijan paras työväline

Ei. Tänään ei olisi ollut sellainen päivä, kun olisin halunnut herätä ja lähteä yliopistolle. Olisin paljon mieluummin jäänyt lämpimän peiton alle, mies toisessa ja koira toisessa kainalossa. Sen sijaan, että olisin saanut herätä hitaasti ja nauttia rauhassa kupposen kuumaa aamuteetä auringon paistaessa ikkunan läpi, jouduin lähtemään ulos jääkylmään ilmaan ja raahautumaan yliopistolle.

Olin ensimmäisen luennon aikana niin hyvin hereillä ja tietoinen sekä ajasta että paikasta, että kirjoitin luentomuistiinpanoihini päiväyksen: 26.2.2016. Aikamatkustus on siis mahdollista, ainakin Publicumin luentosalissa.

Kun vilkaisin kalenteristani seuraavan luennon luentosalin numeron, tajusin samalla, että maaliskuu alkaa tällä viikolla. Se tarkoittaa sitä, että graduseminaari on ensi viikolla, samoin evoluutiobiologian ja käyttäytymisgenetiikan tentti. Mietin, paljonko olen saanut aikaiseksi gradua. En tavuakaan, edelleenkään. Gradu on vasta ajatusvaiheessa. Toisaalta, hyvin ajateltu on puoliksi tehty. Positiivisen ajattelun harrastaminen on mukavaa, etenkin silloin, kun tajuaa matkustaneensa vuoteen 2016.

Entäs se tentti. Mitä olen tehnyt tentin eteen? Sentään jotain! Olen ottanut yhteyttä käyttäytymisgenetiikan osion opettajaan ja sopinut vaihtoehtoisesta suoritustavasta. Saan ensi viikolla, tenttipäivänä, sähköpostiini tehtäviä, mitkä saan tehdä etänä kotona eikä minun tarvitse mennä tenttimään. Entä evoluutiobiologian osuus? Nooh... Ehkä laitan huomenna sähköpostia sen osion vetäjälle ja kysyn vaihtoehtoisesta suoritustavasta. Onhan tässä aikaa vielä. Kokonaiset 9 päivää. Sehän on aikaa melkein yhtä paljon kuin mitä rosvopäälliköllä on!

Maaliskuussa on myös voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku. Ja tämän eteen olen tietenkin tehnyt ihan hirveästi? Niinhän sitä voisi kuvitella. Olen sentään ehdottanut kyseistä projektia ja saanut hyväksyvän vastauksen. Mutta päivämääriä en ole vieläkään saanut sovittua, vaikka projektin tekeminen vaatii aikaa. Mutta toisaalta, tässä on vielä pari päivää helmikuuta jäljellä. Enköhän minä ehdi.

Täytyy ottaa käyttöön yliopisto-opiskelijan paras työväline: Viimeisen illan paniikki. Sen avulla pystyy työskentelemään huipputehokkaasti, saaden parempaa tulosta aikaiseksi kuin milloinkaan muulloin. Yleensä olen palauttanut kaiken hyvissä ajoin, ensimmäisten joukossa, mutta nyt taidan vaihtaa opiskelustrategiaani ja siirtyä viimeisen illan paniikkiin.

Huomenna minulla ei ole luentoja eikä yhtään deadlinea. Voin siis kaikessa rauhassa herätä hitaasti, juoda kupillisen kuumaa aamuteetä ja katsoa, paistaako aurinko ikkunan läpi. Voisinhan tietenkin yrittää tehdä jotain vaikkapa sen gradun eteen, mutta miksi vaivautua, kun deadline on vasta... Sitten joskus.

Listalla jedit, Ben-sedät ja rokkikukko

Pohdin, jälleen kerran, elämääni erilaisten listojen kautta. Kiitos joululahjaksi saamani kirjan, Elämäni listoina. Edellinen listauspostaus oli aika lailla syvällinen ja pohtiva. Jos tällä kerralla pysyttäisiin taas näissä vähän pinnallisemmissa. Ovat kuitenkin paljon helpompia listoja tehdä. Kas kummaa...

Ensimmäiseksi inhoamani kotityöt.

1. Tiskaaminen

2. Imurointi

3. Pyykkien pesu

4. Pyykkien viikkaus

5. Pölyjen pyyhintä

6. Lattioiden pesu

7. Ikkunoiden pesu

8. Pintojen pyyhkiminen

9. Roskien vienti

10. Tavaroiden laitto paikoilleen

Toki pidän puhtaasta ja siististä kodista, mutta vihaan itse siivoamista! Eikö se koti voisi puhdistua itsellään? No, teinin saan viemään roskat antamalla siitä rahaa. Mies hoitaa pyykkien viikkauksen ja astianpesukone tiskaaminen. Imuroida en voi, ainakaan kovin kauaa, sillä selkäni tulee imuroinnista todella äkkiä kipeäksi. Pitäisi joko saada toisenlainen pölynimuri tai sitten palkata kotisiivooja.

Toinen lista, suosikkijuomani.

1. Samppanja

2. Valkoviini

3. Punaviini

4. Kuiva omenasiideri

5. Frozen Fazerina

6. Tom Collins

7. Kermalikööri

8. Kaakao

9. Coca-cola

10. Omena-seljankukkatee

Itse asiassa, juon nykyisin todella vähän alkoholia verrattuna siihen, mitä olen joskus juonut. ADHD-lääkityksen aloittamisen jälkeen ei vain tee enää mieli. Mutta ei se silti sitä tarkoita, ettenkö pitäisi viinistä ja samppanjasta. En vain kittaa niitä kaksin käsin, enää.

Kolmanneksi, bravuurini keittiössä. 

1. Ranskalaiset ja kalapuikot

2. Riisi ja Uncle Ben's-kastike

3. Pasta ja Dolmio-kastike

4. Pizzaonline-tilaus

5. Pakastepizzan lämmitys

6. Sydän-riisipata koiralle

7. Kaurakeksit

8. Coca-colakakku

9. Päärynäpiirakka

10. Kasvislasagne

Teen todella harvoin itse ruokaa alust asti. Olen laiska enkä ole edes erityisen hyvä kokki. Arvostan kyllä hyvää ruokaa ja haluan syödä hyvää ruokaa! Sitä varten ovat ravintolat. Itse en saa mitään kummoista keittiössä aikaiseksi. Hyödynnän paljon valmista tai sitten teen jotain helppoa. Kasvislasagne on ainoa asia, mitä valmistan, ihan vain siksi, että se on ihan hemmetin hyvää. Jopa minun tekemänä.

Neljänneksi, suosikkiurheilulajini. Tämä yksinkertainen lista oli lopulta suhteellisen vaikea, sillä en katso urheilua ja selkävammani takia en juurikaan sitä harrasta. Lisäksi koululiikunta ja siitä saadut traumat ovat vieneet tiettyjen lajien kohdalta harrastamisen ilon jopa niin pahasti, että kiellän ne jopa lapseltani.

1. Potkunyrkkeily

2. Thai-nyrkkeily

3. Nyrkkeily

4. Rally-toko (varmana on urheilua, siinä tulee hiki!)

5. Tanssi

6. Koiratanssi

7. Tankotanssi

8. Kävely koiran kanssa

9. Jousiammunta (olen kokeillut pari kertaa ja se on hauskaa)

10. Uinti (en muuten välitä pahemmin, mutta auttaa särkevään selkään)

Antaisin mitä tahansa, jos voisin palata takaisin kehään, nyrkkeilyhanskat kädessä! Voi että, se olisi unelmien täyttymys.

Viides lista, entiset työpaikkani. No, laitetaas muutama, mitä muistan.

1. Auranlaakson kansalaisopisto

2. Kaarinan poliisilaitos

3. Länsi-Suomen lääninhallituksen poliisiosasto

4. Rock-Rooster

5. Suomen asuntomessut

6. Lemminkäinen

7. Ruokavarasto

8. Eno-lehti

9. 6D-lehti

10. Bovallius-ammattiopisto

Todellakin, Bovalliuksen voi laskea kuuluvani entisiin työnantajiin, sillä Bovallius muuttui vuoden vaihteessa Spesiaksi! En todellakaan ole irtisanoutunut, mutta Bovalliuksen tie päättyi ja Spesian tie alkoi. En siis palaa opintovapaani jälkeen enää Bovalliukseen, vaan Spesiaan.

Kuudes ja tällä erää viimeinen lista: Supervoimat, jotka haluaisin itselleni.

1. Olla näkymätön

2. Hallita tuulta

3. Voida lentää

4. Mennä seinien läpi

5. Hallita ihmisten mieltä

6. Olla salamannopea

7. Nähdä tulevaisuuteen

8. Olla supervahva

9. Ulkonäön muuntamistaito

10. Eläinten kontrollointitaito

Pitäisikö liittyä jedien uskontoon, niin sen jälkeen voisin oppia hallitsemaan Voimaa, ja sitä kautta saada edes osan näistä ominaisuuksista itselleni? Vitsi vitsinä.

Viskibasso soi! Pakkohidastuksen paikka numero kaksi

Herään puhelimen soittoon. Raotan satiinista unimaskiani ja yritän tarttua puhelimeen. Kun löydän sen, vastaan: “Satu”, ja huomaan heti, että ääneni on saanut yön aikana upean ja kaikuvan viskibasson. Kurkkuuni on muuttanut kaktusperhe, ja sieraimistani yrittää tunkeutua ulos ainakin yksi mustekala, ehkä jopa kaksi. Pääni tuntuu raskaalta, eikä se taatusti johdu siitä, että aivoni olisivat yön aikana kasvaneet suuremmiksi ja tulleet viisaammiksi. Jos tunkisin kuumemittarin sinne, minne aurinko ei paista, se varmaankin räjähtäisi.

Vieressäni makaa mies, joka on yhtä iloinen ja virkeä kuin minäkin. Hän katsoo minuun kuola valuen ja kysyy raikkaalla viskibassollaan, olenko minäkin nyt sitten saanut hänen tautinsa. Näemmä olen. Mieheni on sairastanut jo pari päivää, mutta avioliitossahan kaikki kuuluu jakaa toisen kanssa, myös taudit. Noudatamme avioliiton pyhiä ohjeistuksia.

Konttaan keittiöön keittämään aamuteetä. Koira tulee vastaan takakoivet ristissä. Voi perkele! Millä voimilla minä koiran kusetan? Kysyn, onko miehellä voimia lähteä viemään koiraa takapihalle. Saan vastaukseksi samanlaista örinää kuin mitä Alexi Laiho pitää laulaessaan. Käyn varmistamassa, onko mieheni vaihtunut sinä aikana, kun olen kontannut makuuhuoneesta keittiöön. Ei ole. Se ei ole edelleenkään Laiho, örinästä huolimatta, vaan se on se Mäkinen, kenelle sanoin tahdon. Totean, että se on tässä konkurssissa se ja sama, kumpi koiran käyttää.

Vedän kuteet niskaani ja vien koiran takapihalle. Oloni huononee aivan heti, kun pääsen ovesta ulos. Ihan kuin ovessa olisi ollut jokin näkymätön kalvo, minkä lävitse kulkiessasi saat aivan tuhottoman pahoinvoinnin ja kuumeen nousun. Odotan niin kauan, että koira saa ruikittua rakkoaan tyhjemmäksi. Teini tulee koulusta kotiin kahdelta, joten hän saa sen jälkeen viedä koiran pidemmälle lenkille. Minä en nyt pysty parempaa kuin tämä, eikä pysty arvon aviomiehenikään.

Makaan sohvalla kuola valuen ja katson Batman-elokuvaa. Aivot ainakin rauhoittuvat, kun ei tarvitse ajatella mitään. Huomenna olisi teinin hammaslääkäri. Ei mitään tsäänssiä lähteä viemään teiniä sinne! Teini saa kävellä itse. Lauantaina olisi ADHD-liiton syyskokous, mihin minun pitäisi lähteä vaikuttamaan yhdistyksemme valtuuttamana. Ei mitään tsäänssiä lähteä kyllä sinnekään! Illalla olisi rally-toko, mutta minä en todellakaan voi mennä sinne kuumeisena tekemään paskaa rataa. Pakko myöntää itselle, että se on nyt toisen pakkohidastuksen paikka tämän marraskuun aikana. Eipä ole ollut minun kuukauteni. Mutta minkäs sille mahtaa. Näitä tulee joskus. Minulle tässä kuussa ehkä vähän liikaa. En kuitenkaan lähde leikkimään terveyden kanssa. Jos lähden leikkimään, sairaus pitkittyy enkä parane ikinä. Ja tarkoitukseni on kuitenkin, että minusta tulisi vielä joskus ihminen. Terve sellainen.

Aivoni eivät pidä tällaisesta makaamisesta. Mietin, mitä voisin tehdä, jotta en rasittuisi ruumiillisesti, mutta saisin mielelleni tekemistä. ESSEE! Mikäs sen virkistävämpää tekemistä kuin esseen kirjoittaminen. Minulla on kesken nuorisotutkimuksen essee nuoruuden haasteista nyky-yhteiskunnassa. Olen saanut pari sivua kirjoitettua. Kuumeisena alkaa ajatus lentää ja ei kauaa naputtelu kuulu, kun olen kirjoittanut 10 sivua lisää. Viimeksi, kun kirjoitin nuorisotutkimuksen esseen, kirjoitin sitä luomuna ja väänsin kouluesseeseen kaksi sivua tiukkaa asiaa kalapuikoista. Nyt minulla ei ole mitään yhtä eksoottista, mutta mielenkiintoista settiä kuitenkin. Nämä kaksi kurssia arvioi sama henkilö. Hän saa todennäköisesti jonkinlaisen trauman minun esseistäni. Laitan sen kuitenkin menemään, pienen selityksen kera siitä, että hieman on kuumetta pukannut. No niin, viisi noppaa taas tienattu opintorekisteriin! Mitäs sitten seuraavaksi?

Minulla on myös kesken essee nuorisosta, vapaa-ajasta ja mediasta. No, sitähän on hyvä jatkaa tähän samaan syssyyn! Voisin pitää nuorisotutkimusviikonlopun. Jos saisin vaikka suoritettua koko opintokokonaisuuden tässä yhden viikonlopun aikana. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun jotain sellaista tekisin.

Kurkkuani alkaa kivistää, mutta esseellä ei taatusti ole sen kanssa mitään tekemistä. Vilkaisen media-esseen kirjallisuutta. Eräässä toimitetussa teoksessa on artikkeli: “Kenellä on kiire? Suomalaisten kiireen kokemukset ja ajankäyttö”. Hymähdän. Tuo pitää lukea! Ja kenellä sitä tässä kiire olisi, valmiissa maailmassa? Ei minulla ainakaan. Ei juuri nyt. Nyt minä sairastan ja otan iisisti. Ja opiskelen nuorisotutkimusta, ihan vain siksi, että voin.

PS. Ja koska olen, jälleen kerran, liian huonovointinen ottaakseni itse kuvia tätä tekstiä varten, teitä viihdyttävät Papunetin erinomaiset kuvat. Tehkää hyvin!

Veri häpy böörthdei tu mii!

Kolokytäkahareksa. Näin vanha, eikä mitään ole saavuttanut elämässään! Onneksi asiat voi aina muuttaa.

Tänään olisi ehkä pitänyt jotenkin juhlia. Sen sijaan istun koko päivän yliopistolla, ja päivän päätteeksi kävin ostamassa itselleni lahjaksi kuusi riisiä tulostuspaperia, jotta saan tulostettua artikkeleita graduni lähdeaineistoksi. Minähän en pysty opiskelemaan tekstiä, mikä on tietokoneella. Minä tarvitsen ihan välttämättä kaiken opiskeltavan tekstin paperilla. Siksi meillä kuluu tulostuspaperia ihan mukavasti.

Teinini päätti antaa minulle syntymäpäivälahjaksi hermoromahduksen. Kun sain itseni koottua jotenkin kasaan, päätti avomieheni viedä minut syömään syntymäpäivän kunniaksi. Sehän sopi, kun viimeksi söin pikaisena aamupalana pienen sämpylän! Hiljainen ja hämyinen ravintola, palava kynttilä pöydässä, rauhallinen musiikki taustalla ja Happy Joe isossa lasissa. Se auttoi minuakin rentoutumaan.

Kolokytäkahareksa. Eikö tämän ikäisellä ihmisellä pitäisi olla punatiilinen omakotitalo jossain lapsiperhelähiössä? Opiskelut opiskeltu. Ura huipussaan. Avioliittoa takana 15 vuotta. Kesälomamatkat Teneriffalle. Ehkä en ole sitten vielä aikuistunut tarpeeksi, kun minulla on kerrostaloasunto Aurajokirannassa, opiskelu ei lopu ikinä, avioliitto alkaa vasta lauantaina enkä ole ikinä käynyt Teneriffalla. Lapsia en halua lisää. Yhdessä on tekemistä enemmän kuin tarpeeksi.

Täytyy myöntää, että toisaalta käyn mielessäni pientä ikäkriisiä läpi. Näin vanha, näin vähän mitään saavutuksia. Toisaalta taas, minä en tunne itseäni mitenkään vanhaksi. Päinvastoin! En tunne laisinkaan olevani 38-vuotias. Tunnen olevani paljon nuorempi, vasta elämäni alussa. Tuo typerä luku, 38, tulee ikävästi häiritsemään niitä kuvitelmiani siitä, että olisin mukamas vielä nuori, nätti ja vetreä.

No, ainakin koirani mielestä olen maailman paras ihminen, olin minkä ikäinen tahansa! Ja se riittää minulle.

Jospa jatkaisin tätä hurjaakin hurjempaa syntymäpäivääni menemällä suihkuun, laittamalla silmänympärys- ja ikääntymisenestovoiteet naamalleni, juomalla kupillisen rauhoittavaa iltateetä ja katsomalla jonkun hurrrrrrrrjan jännittävän elokuvan. Pitäisiköhän vuokrata Sonera Viihteeltä Titanic?

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.

Ei ne opetkaan aina tiedä...

Syksyn ensimmäinen tentti takana! Istuin suurimman osan eilistä päivää Taikinajuuressa lukien evoluutiopsykologiaa ja siemaillen rooibos-teetä. Omasta mielestäni en olisi voinut olla paremmin valmistautunut tenttiin, mutta kun tenttiminen on minulle muutenkin niin älyttömän vaikeaa.

Sain oman tenttitilan ja sain myös tuoda tenttitilaan soittimen, millä sain kuunnella musiikkia, koska se auttaa minua keskittymään paremmin. Siitä huolimatta tentti meni… Noh, niin kuin meni. Termien selitykset menivät todennäköisesti ihan hyvin, mutta oikein-väärin-tehtävät menivät kyllä niin päin prinkkalaa kuin olla ja voi!

Ensinnäkin, minulla on lievä hahmotushäiriö. Hyvin lievä, eikä se pahemmin häiritse arkielämää. Paitsi silloin, kun pitäisi hahmottaa valtavan iso ruudukko! Käytin apunani papereita, mutta olen silti täysin varma, että osa vastauksista meni väärin ihan vain siksi, etten hahmottanut vastausruudukkoa kunnolla. Osa vastauksista taas meni väärin ihan vain siksi, etten muistanut oikeaa vastausta, ja arvasin.

Kun palautin tentin viereisessä huoneessa istuvalle kurssin toiselle tentaattorille, hän sanoi, että on juuri googlettanut erityisen tuen järjestelyistä yliopistolla. Hän kertoi, ettei ollut edes tiennyt tällaisista vaihtoehdoista! Kun opettajat eivät tiedä, miten voisivat opiskelijatkaan tietää. Ohjeet löytyvät kuulemma ihan Turun yliopiston intranetistä, monen klikkauksen takaa, erittäin hyvin ja sujuvasti piilotettuina.

Itselleni oli tärkeää kuulla tämä, ettei opettajilla ole itselläänkään tietoa erityisjärjestelyistä, ja että tietoa on vaikea löytää. Tämä on tärkeä tieto sekä tulevan gradutyöni kannalta, mutta myös noin muuten. Osaan varautua paremmin, kun menen opettajalta opettajalle vaatimaan näitä erityisjärjestelyjä tenttien osalta. Tiedän nyt sen, etteivät opettajat ole todellakaan tietoisia, että yliopisto on velvollinen järjestämään erityisjärjestelyjä niitä tarvitseville opiskelijoille.

Nyt sitten jännitän, pääsinkö edes läpi tämänpäiväisestä tentistä. Hyvää arvosanaa en odota. Toisaalta, evoluutiopsykologiasta on mahdollisuus suorittaa pelkästään perusopinnot, eikä aineopintoja ole olemassakaan. Koska minulla ei ole aineopintoja, mihin tähdätä, tarvitseeko minun nyt stressata tästä opintokokonaisuudesta niin hirveän paljon? Pääasia, että minulla on se ylipäätänsä, olivat arvosanat mitä tahansa.

Katseen jättämä jälki - Voimauttava valokuva

Seinällä roikkuu tiukkakatseinen mies. Tuijotan hänen jäätävää katsettaan ja kylmää olemustaan. Otan samalla hörpyn teekupistani, ja hymyilen ventovieraille ihmisille, jotka ovat kanssani samassa aamiaispöydässä. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla, ja olen totaalisen tiltissä.

Maisema ympärilläni ei ole urbaania yliopistonmäkeä valtavine rakennuksineen, vaan metsän vihreyttä. Olen Villa Marjaniemessä, Ruissalon kansanpuiston sydämessä. Tänään alkaa koulutus, jota olen odottanut jo monta vuotta: Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Tätä koulutusta olen halunnut siitä asti, kun ensimmäistä kertaa kuulin koko menetelmästä. Tiedän, että tätä menetelmää tulen käyttämään tulevaisuudessa paljon, ja haluan tutustua tähän niin syvällisesti kuin se vain voi olla mahdollista. En ole valokuvauksen asiantuntija tämän koulutuksen jälkeen, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta toukokuun lopussa vuonna 2018 ymmärrän paremmin valokuvan voiman ja sen, mihin kaikkeen valokuvaa voi käyttää kasvatus- ja kuntoutustyössä.

Aamupalan jälkeen siirrymme yläkertaan ryhmäytymään ja tutustumaan toisiimme. Kerromme jokainen vuorollamme myös omasta suhteestamme valokuviin ja valokuvaukseen. Minä rakastan valokuvaamista, vaikken olekaan siinä mitenkään erityisen hyvä. En tiedä mitään rentouttavampaa kuin lähteä örinähevit huutaen kuulokkeissa samoamaan pitkin metsiköitä kamera kourassa hyviä kuvauskohteita etsien. Se on minun keinoni paeta tätä maailmaa. Olen myös huomannut sen, että valokuvausharrastukseni läpi välittyvät tunnetilani. Kun olen väsynyt, masentunut tai uupunut, lopetan valokuvaamisen. Palaan sen pariin kyllä uudestaan sen jälkeen, kun voin taas paremmin. Tunnetilat näkyvät myös kuvankäsittelyssä. Jos minulla on ollut huono päivä, tai oloni on muuten vain surumielinen, sen kyllä huomaa.

Lapsuudessani otetuissa valokuvissa ei ole mielestäni ilmettä. Ne ovat perinteisiä pönötyskuvia, mitä en voi sietää. Joka hemmetin kuvassa, mikä meistä on otettu, kaikki seisovat suorina ja pönöttävät. Miksi pitää pönöttää? En halua, että minusta otetaan hääpäivänäni tasan yhtään pönötyskuvaa. Muut saavat kyllä pönöttää niin paljon kuin haluavat, mutta minä en aio tehdä sitä enää yhtään.

Saamme kuulla voimauttavan valokuvan perusteista sekä perhekuvauksesta. Mietin koko ajan omia kuvia lapsuudestani. Niitä väkinäisiä hymyjä ja tyhjiä katseita silmissä. Saamme tehtäväksi koota seuraavaa kertaa varten kuvakollaasin oman elämän valokuvista. Miten ihmeessä minä voin luoda kollaasin kuvista, mitkä eivät kerro ollenkaan sitä, kuka minä olen? Se pönöttävä tyttö saparot päässä, joka hymyilee pakon edessä, en ole minä. Minä olen syntynyt monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin nuo valokuvat on otettu.

Joudumme valitsemaan myös parin. Sellaisen henkilön, kenen kanssa teemme tiivistä yhteistyötä tämän tulevan opiskeluvuoden aikana. Minä olen aina ollut se, joka jää viimeiseksi. Tällä kertaa minua kuitenkin lähestyy eräs kurssikaverini: “Me tunnutaan olevan aika samanhenkisiä. Oltaisko me pari?” Oho! Minut valittiinkin ensimmäisenä! Minun piti elää 37½ vuotta, jotta voisin kokea sen, miltä tuntuu tulla valituksi ensimmäisenä. Ja voin sanoa, että se tuntuu aivan mahtavalta.

Kotona menen kellariin kaivamaan paperisia valokuvia. Kaikki valokuva-albumini ovat kellarissa, monen banaanilaatikon alla. Miksi ihmeessä minä säilytän paperisia valokuvia kellarissa? Koska en halua katsoa niitä. En halua muistella niitä aikoja. Noissa kuvissa en ole minä. Se henkilö siinä kuvassa ehkä näyttää minulta, mutta minä siinä en ole. Se on joku toinen. Sellainen ihminen, jota ei ole enää olemassa.

Samalla löydän laatikon, missä on vanhoja päiväkirjojani. Laitan laatikon syrjään edes avaamatta sitä. En halua avata menneisyyttä. Haluan elää nykyisyydessä. Nuo kymmenet päiväkirjat ovat jonkun sellaisen ihmisen käsialaa, jota ei enää ole. Tekstit on kirjoitettu aikana, mihin en halua palata.

Ne katseet, mitä se tyttö noiden päiväkirjatekstien takana sai, ovat jättäneet häneen omat jälkensä. Syvät arvet, mitkä eivät ole ikinä parantuneet. Miksi herättää se päiväkirjatyttö takaisin henkiin? Minä olen tässä ja nyt. En tarvitse noiden valokuvien päiväkirjatyttöä enää. En halua häntä enää elämääni.

Seuraavalla tapaamisella pidämme valokuvauskerran. Minun pitää valita, miten haluan, että minut nähdään. Pitää valita vaatetus ja se paikka, missä minä haluan olla kuvattavana. Tiedän jo se, millaisessa vaatetuksessa haluan olla. Missä haluan olla, sitä en vielä tiedä. Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä asiaa. Haluan olla valokuvissa oma itseni. Haluan, että muutkin näkevät, kuka minä oikeasti olen. Enkä minä ole mikään pönöttävä tatti, joka hymyilee väkinäistä hymyä siksi, ettei saa muuten tikkaria, ellei hymyile.

Mitäs sitten seuraavaksi?

Jahas. Mitäs sitä sitten opiskelisi seuraavaksi? Nyt on nimittäin niin, että juuri nyt, tällä hetkellä, minulla ei ole enää mitään opiskeltavaa! Kaikki on suoritettu, kaikki on valmista.

Terveyspalvelut ja sosiaalityön kurssin mediaseurannan tein jo aika päiviä sitten. Tehtävään kuului myös se, että kommentoin vähintään kahden toisen opiskelijan löydöksiä mediasta. Olin meidän “mediaryhmämme” ensimmäinen, joka palautti tehtävän, mutta nyt Moodleen oli tullut jo kolmelta muultakin heidän löytönsä. Pääsin siis tekemään nämä pakolliset kaksi kommenttia, ja mediatehtävä on kokonaisuudessaan suoritettu.

Essee, mikä oli vähän vielä kesken, ja minkä tekeminen takkuili motivaation puutteesta, on nyt valmis. Ei siitä erinomainen tullut, mielestäni ei edes hyvä. Korkeintaan ehkä tyydyttävä. Mutta pääasia, että se on valmis ja pääsen palauttamaan sen.

Koska aihepiiri ei hirveästi kiinnostanut noin muutenkaan ja motivaation puute näkyy taatusti esseessäni, vaikka yritinkin parhaani mukaan peitellä sitä, en usko saavani esseestä kovinkaan hyvää arvosanaa. Toisaalta, se ei hirveästi hetkauta minua, sillä tästä kurssista tullut huonompi arvosana ei tule laskemaan koko opintokokonaisuuden kokonaisarvosanaa. Se tulee, joka tapauksessa, olemaan erinomainen.

Kurssin viimeinen osuus, eli itsearviointi, tuli myös tehtyä. Se oli helppoa kuin heinänteko, kun piti vain vastata valmiiseen lomakkeeseen. Ei tarvinnut itse pohtia omaa oppimistaan sen kummemmin.

Nyt täytyy enää palauttaa kaksi kirjastosta lainattua kirjaa ja odottaa, että saan kurssin arvosanan rekisteriin. Sen jälkeen voin laittaa todistuksen valmiista opintokokonaisuudesta tilaukseen. Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-perusopintokokonaisuus on valmis!

Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: Mitäs nyt sitten? Täytyyhän minulla jotain opiskeltavaa olla tai muuten tulen hulluksi! Psykologian aineopinnot voisi tietty suorittaa tähän sopivana jatkumona heti perään. Olisi jotain tekemistä pitkille kesälomakuukausillekin (olen ollut opettaja jo niin pitkään, etten ymmärrä, miten joku ihminen voi pärjätä lyhyemmällä kesälomalla kuin 2 kk). Myös työ- ja organisaatiopsykologia kiinnostaisi. Samoin draamapedagogiikka.

Tai sitten vain rauhoitun, vaikka vaihteen vuoksi! Istun sohvalla kädessäni kuppi kuumaa teetä, katson aivotonta viihdettä telkkarista enkä ajattele mitään. Jospa juuri se olisi jotain sellaista, mitä minä tällä hetkellä kaipaisin. En tiedä. Voisin kokeilla sitä parin päivän ajan, ja tulla sitten kertomaan, miten onnistui vai onnistuiko mitenkään.

Olisikohan tässä sellaista tekemistä, mitä voisin seuraavaksi kokeilla?
Kuva on otettu Reykjavíkissa Nauthólsvikin rannalla vuonna 2011.

Hyviä pieniä asioita

Lääkäri katsoo minua paksujen silmälasien yli: “Oletko nyt aivan tosissasi?” Vastaan hänelle intoa puhkuen: “Joo, olen! Kyllä mä pystyn menemään takaisin töihin pääsiäisen jälkeen.” Lääkäri yskäisee. Hänen äänessään on painavuutta: “Tiedätkö, se on sellainen juttu, että tällä uniongelmalla en usko, että pääset töihin ollenkaan enää tämän kevään aikana.” Katson häntä hetken aikaa suu auki. En edes ajatellut, että ongelma olisi näin vakava. “Jos pienikin tekeminen saa sinut uupumaan ja lamaantumaan aivan totaalisesti, se tarkoittaa sitä, ettet todellakaan ole lähelläkään sitä kuntoa, mitä työntekoon vaaditaan”, lääkäri jatkaa. En sano mitään. Mitä tähän voisi sanoa? Nyökytellä ja totella kiltisti, mikä ei ole se reaktio, mikä minulle luonnostaan ensimmäisenä tulisi. Haluan palata töihin, mutta haluan myös jaksaa tehdä töitä. Haluan töiden jälkeenkin jaksaa vielä jotain, esim. laittaa ruokaa. Lääkärin mukaan siihen on vielä pitkä matka.

“Varataan uusi aika ensi viikoksi. Jutellaan silloin lisää. Mutta älä kuvittelekaan, että olisit heti pääsiäisen jälkeen töihin menossa.” Nyrpistän naamaani. En pidä ajatuksesta, mutta en halua elää loppuelämääni uupumuksen ja väsymyksen partaalla. Tälle uniongelmalle on saatava loppu. Eikä sille saada loppua, ellen nyt kuuntele tätä lääkäriä.

Laahustan vastaanotolta autolle. Mieli on alakuloinen. Huomaan tien toisella puolella liikkeen, mitä en ole nähnyt siinä aikaisemmin. TassuKlaani. Onpa hassu nimi. Käyn kurkistamassa näyteikkunaa. Lemmikkieläinkauppa. Minun pitäisi ostaa Kaunolle treenilelu, sillä Kauno ei pahemmin perusta namipalkkioista; lelupalkkio on tehokkaampi. Astun sisään. Vastaanotto on innostunut ja ystävällinen. Liike on toista päivää auki. Minulta kysytään, mistä sain tiedon TassuKlaanista. Vastaan, että satuin vain kävelemään ohi ja minulla nyt sattui olemaan tarve treenilelulle. Päätin poiketa, kun lemmikkieläinkauppa tuli vastaan matkalla autolle. Saan lelun, mihin olen tyytyväinen, ja jatkan matkaa.

Melkein TassuKlaanin vieressä on Pieni Kirjapuoti. Siinä on samassa kirjakauppa ja kahvila. Puodin ikkunasta näkyy kiinnostava teos: Eläinten salattu elämä. Minua alkaa kutkuttaa. Tuo kirja olisi aika kiva. Auto on parin metrin päässä, mutta päätän auton sijaan astua sisään puotiin. Täälläkin on ystävällinen vastaanotto. Etsin käsiini kirjan. Hui, se on kallis! Mutta taatusti joka euron arvoinen. Ja minä tarvitsen nyt piristystä. Päätän ostaa kirjan. Saan teelipukkeen, minkä päätän käyttää heti. Aikaa on. Ostan kupillisen puodin omaa teesekoitusta ja pienen suklaa-hasselpähkinäkakkupalan. Istun ikkunan viereen tuijottamaan ohikulkevia ihmisiä. Aika tuntuu pysähtyvän puodin sisällä. Vain minä, teekuppi ja kakkupala. Minun sisälleni asettuu hetkeksi rauha. Tuijotan kiireisiä ihmisiä, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Oloni alkaa kohentua. Olen edelleen väsynyt, mutten enää alakuloinen.

Tyhjä kuppi edessäni. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy lähteä kotiin. Vaikka lääkärikäynnin jälkeen olo oli haikea, teekuppi auttoi tuomaan pientä piristystä päivään. Kassissa minulla on uusi kirja, mihin voin syventyä heti, kun jaksan. Välillä elämä tuntuu raskaalta, mutta pienet, ihan pikkiriikkisetkin asiat arjessa tuovat valoa pilvien takaa. Esim. hyvä kupillinen teetä.

Päärynän verran parempi päivä

Tänään on ollut selkeästi parempi päivä. Viiden tunnin yöunien jälkeen en ole ollut virkeä, mutta olen tehnyt juuri sitä, mitä minun kuuluukin tehdä, eli ei mitään.

Aamulla käytin koiran. Ihmettelimme oravia puissa ja saimme keskeytettyä haastavan kasvatustilanteen leikkipuistossa, kun pikkulapsi unohti itkupotkuraivarinsa nähtyään Kaunon. Tulin kotiin ja yritin ottaa päikkärit. Ei onnistunut, mutta tulipahan levättyä. Saimme vieraan, ja keitin monta pannullista teetä. Siinä olikin tämän päivän suoritusputki. Myöhemmin illasta minulla oli sen verran voimaa, että jaksoin tehdä kotikutoisen pizzan ja leipoa vielä päärynäpiirakankin!

Ei, en ole vieläkään kunnossa, ja avomieheni on painostanut minua lisäämään unilääkitystä edes väliaikaisesti. Lääkkeen annostuksen lisääminen tekee tokkuraisen olon koko päiväksi, minkä takia en ole halunnut lisätä lääkkeen määrää. Sen jälkeen olen täysin toimintakyvytön, eikä se tässä ole se tarkoitus - täydellinen toimintakyvyttömyys.

Tänään oli kuitenkin selkeästi parempi päivä, ja vaikka olenkin väsynyt, olen samalla myös iloinen ja tyytyväinen tähän päivään. Päätin jopa olla lähtemättä kauppaan, vaikka tupakat ovat lopussa, sillä kotiovesta lähteminen ja juurikin kaupassa käyminen ovat niitä kaikkein kuormittavimpia tekijöitä, mitkä lisävät stressitaakkaa ja uupumusta huomattavan paljon. Kaikkein pahimmat uupumiskohtaukset olen saanut nimenomaan kauppareissujen aikana. Täytyy alkaa käyttää enemmän kauppakassipalvelua, ettei tarvitsisi itse lähteä ovesta ulos. Ainakaan tällaisessa olotilassa.

Olen myös huomannut kirjoittaminen parantavan olotilaani. Varmaan siksi olenkin jaksanut kirjoittaa blogitekstejä, vaikken mitään muuta olisi jaksanut tehdäkään. Asioiden pohtiminen tekstin kautta antaa niille selkeyttä ja pystyn käsittelemään ne paremmin. Kirjoittaminen antaa myös voimaa. Pitää ehkä harkita kirjallisuusterapeutin pätevyyden hankkimista jossain elämän vaiheessa.

Pitää olla huominenkin päivä tekemättä mitään, teen juomista lukuun ottamatta. Sen jälkeen ehkä, siis EHKÄ, jaksan perjantaina mennä ennakkoon maksettuun klassiseen konserttiin kuuntelemaan venäläisten suurnimien säveltämää musiikkia Turun filharmonisen orkesterin esittämänä. Olen joutunut jättämään liian monta menoa väliin tämän tympeän sairauslomani aikana, enkä halua jättää väliin enää yhtään sellaista menoa, minkä olisi tarkoitus parantaa oloani.

Qwertyn laulu

Harmaa ja kolea aamu. Olen, taas kerran, valvonut koko yön. Uni ei vain tullut. Pysyn hädin tuskin hereillä, kun lähden koiran kanssa aamulenkille. Laahustan koiran perässä surkean näköisenä. Mieli ei voi olla positiivinen huonosti nukutun yön jälkeen.

Lenkin jälkeen jään sohvalle. Tuijotan tietokoneen ruutua kuola valuen suunpielistä. En jaksa keskittyä mihinkään. Avomieheni käskee minun mennä nukkumaan. Menen sänkyyn pitkäkseni. Vaivun kyllä eräänlaiseen kevyeen tilaan, ja tuntuu siltä, kun aivoni leijuisivat ilmassa. En kuitenkaan nukahda.

Nousen ylös ärsyyntyneenä ja tuskastuneena. Turha yrittää nukkua, kun ei se uni kuitenkaan tule. Jospa tekisin jotain hyödyllistä sen sijaan. Pahvilaatikoita olisi vieläkin purkamatta, mutta ne ovat täynnä tuoreen avomieheni tavaroita, ja saattaisin heittää jotain hänelle hyvin tärkeää roskiin. Parempi, että hän itse koskee niihin, ja minä pidän näppini erossa noista laatikoista.

Muistan opinnäytetyön palautuspäivän. Siihen on vain kuukausi aikaa! Opinnäytetyön kirjallinen osuus on kyllä muuten valmis, mutta siitä puuttuu johdanto ja yhteenveto. Vaikka olen puolinukuksissa, päätän kirjoittaa puuttuvat jutut alta pois. On sitten sekin tehty. Mutta ensin keitän itselleni ison kupin teetä, Karibian aurinkoa, tuomaan hieman paistetta tähän harmaaseen päivään.

Avaan tiedoston ja alan lukea sitä. Löydän kirjoitusvirheitä ja alan korjata niitä. En ole tyytyväinen tekstiini, ja se on mielestäni tönkköä. Juuri nyt ei ajatus kuitenkaan luista niin paljoa, että pystyisin lähteä muokkaamaan sitä paremmaksi. Olkoon tuollainen. Eihän tämä mikään kaunokirjallinen teos ole, vaan valmentaja-opintojen opinnäytetyö. Kunhan asiasisältö on edes suhteellisen oikein, niin hyvä on.

Alan pohtia opinnäytetyötäni kokonaisuutena. Tajuan, etten ole esitellyt ollenkaan asiakkaani diagnoosia; olen esitellyt vain ne metodit, mitä olen asiakastyössäni käyttänyt. Perkele! Onneksi huomasin asian nyt enkä kaksi päivää sen jälkeen, kun olen jo palauttanut työn. Alan kaivaa kirjahyllyäni, ja otan sieltä kirjan toisensa jälkeen. Muistan teekuppini, ja käyn hörppäisemässä siitä. Tee on jo ehtinyt vähän jäähtyä.

Palaan sohvalle kirjapinon kanssa. Eipä näissä kirjoissa paljoa uutta luettavaa ole, sillä olen lukenut jokaisen näistä teoksista jo moneen kertaan, tehdessäni muita opiskeluihin liittyviä kirjallisia töitä. Etsin sellaisia kohtia, mihin haluan viitata, ja sen jälkeen alan kirjoittaa.

Näpynäpynäpy. Näppäimistö laulaa. QWERTY laulaa. Sormeni laulavat, kun juoksevat kirjaimelta toiselle. Olen huomaamattani kirjoittanut kolme A4:sta. Tulen siihen tulokseen, että tämä riittää. On aika siirtyä johdannon kirjoittamiseen. Sehän minun tehdä noin alun alkaenkin. Hieman vain hairahduin raiteilta. Hupsista saatana.

Ja ai niin, se tee! Se on vieläkin kupissa. Maistan sitä ja huomaan sen jäähtyneen aivan jääkylmäksi. En jaksa lähteä keittämään uutta kupillista. Olen siis ilman teetä.

Johdantoa mietin vähän aikaa, mutta saan kuin saankin lopulta kirjoitettua muutaman nasevan lauseen johdannon alkuun. Sen jälkeen kaikki se perus, mitä johdannossa kuuluukin olla, ja sitten on sekin valmis. Yhteenveto puuttuu vielä, mutta olen aivan liian väsynyt jaksaakseni juuri nyt jatkaa siitä. Se on kaikkein helpoin asia kirjoittaa, joten säästän sen vaikkapa iltaan. Tai huomiseen. Tai ylihuomiseen. Ihan sama, mutta säästän kuitenkin. Nyt en jaksa enää ajatella.

Pohdin taas sitä, millaisen supervoiman olen saanutkaan synnyinlahjaksi. Ellen olisi ADHD, mitä olisin? En ainakaan tällainen ihminen, joka saa umpiunisena QWERTYn laulamaan.

Helpotuksen huokaus

Herään sohvalta, taas kerran. En osaa nukkua sängyssä, kun sulhaseni on pois. Olo on väsynyt, mutta vähemmän väsynyt kuin yleensä: Sain nukuttua peräti 5 kokonaista tuntia putkeen heräämättä välillä! Olo on kuin pienellä lottovoittajalla.

Mietin, mitä tekisin. Tänään on etätentti ja vielä yksi kirja on lukematta. Kotona en pysty keskittymään, sillä täällä on liikaa häiriötekijöitä. Pakkaan, jälleen kerran, kirjan laukkuuni ja suunnistan läheiseen Taikinajuureen. Siellä pystyn keskittymään paremmin, ilman kodin häiriöitä.

Taikinajuuren pihassa huomaan näyn, mitä en olisi halunnut nähdä: Lastenvaunuja. Perkele! Täällä on jotkut mammakerhon kokoontumisajot. Sisällä kahvilassa on muutamia äitejä kersoineen. Jos minä jotain vihaan, niin pikkukakaroiden tuottamaa meteliä! Lapsiystävälliset ihmiset puolustavat aina lapsia sanoen, että maailmaan mahtuu ääntä. Ääniyliherkkänä ihmisenä sanon, ettei muuten varmasti mahdu! Ainakaan minun maailmaani, ainakaan pienten lasten ääniä.

Onneksi osa laumasta on tekemässä lähtöä. Tilaan teetä, tyrni-macaronin sekä passion-tartaletin. Istun samaan nurkkaan kuin eilenkin. Avaan kirjan, mikä on, onneksi, mielenkiintoisempi kuin tenttikirjoista ensimmäinen. Teksti on helppolukuista, ja sen seassa on paljon tätä tenttiä ajatellen turhaa tietoa, kuten tutkimusasetelmia. Pääsen skippaamaan aina välillä monta turhaa sivua, ja lukeminen käy joutuisaan.

Pidän pienen lukutauon, ja satun kuulemaan, miten kaksi jäljellä jäänyttä äitiä keskustelevat. Toisella olisi mielenkiintoinen työprojekti. Hän on kuitenkin kieltäytynyt siitä, koska lapset ja perhe. Projekti toisi ansioluetteloon paljon ja se varmasti auttaisi jatkossa työllistymisessä, mutta kun se perhe ja ne lapset. Vilkaisen edessäni olevan luvun otsikkoa: “Motivaation merkitys siirryttäessä vanhemmuuteen”. Hymyilen vinosti.

Itse en ikimaailmassa jättäisi yhtäkään tärkeää projektia väliin vain siksi, että perhe ja lapset. En ikinä! Työ, opiskelu ja onnistuminen elämässä ovat minulle tärkeämpiä asioita kuin se, että minulla on viisi pulleaa mukulaa. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää ihmisiä, joille paskavaippojen vaihtaminen on työuraa tärkeämpi asia, sillä jokaisella on omanlaisensa motiivit. Jos joku haluaa vaihtaa paskavaippoja, se hänelle suotakoon. Jos se tekee hänet onnelliseksi, hyvä juttu. Minulle suotakoon se, etten minä näe mitään mielenkiintoa moista toimintaa kohtaan, ja ennemmin opiskelen ja kehitän itseäni. Meitä kaikkia ei ole luotu “äiti-ihmisiksi”.

Onneksi nämäkin kaksi mammakerholaista lähtevät kitisevän jälkikasvunsa kanssa, ja minä saan jatkaa lukemistani miellyttävämmässä taustahälyssä. Tilaan lisää teetä, ja käyn ostamassa puolukka-vaniljapullan. Tenttiin lukeminen näemmä leventää persausta, mutta tämä on, onneksi, vain kertaluontoinen tapahtuma.

Sivut rapisevat kädessäni. Pulla katoaa suuhuni. Teekuppi on tyhjä. Viimeistä kappaletta viedään. Kun saan viimeisen sivun käännettyä, huokaisen helpotuksesta. Viime tinkaan jäi, mutta sain kuitenkin luettua kaiken! Etätentissä materiaalit saavat olla vieressä, mutta tietenkin on suotavaa tietää, mitä niissä kerrotaan. Käy lähdeviitteiden tekeminen huomattavasti helpommin, kun on etukäteen tutustunut materiaaliin, eikä ala kauheassa kiireessä etsiä kirjoista oikeita kohtia.

Pakkaan tavarani ja lähden takaisin kotiin. Koira odottaa ja haluaa päivälenkille. Minulla on huono omatunto, sillä tässä kahden päivän aikana laiminlyönyt koiraani. Laiminlyönyt siinä mielessä, että olen vain keskittynyt valmistautumiseen, enkä ole leikkinyt ja ollut tarpeeksi paljon koiralleni läsnä. Korjaan asian välittömästi, kunhan saan tuon tentin palautettua.

Tunti aikaa. Yllättävää kyllä, olen valmistautunut. En hyvin, mutta valmistautunut kuitenkin. Kohta alkaa persoonallisuuspsykologian etätentti. Ja sitten on koko perusopintokokonaisuus koossa!