Tammikuu lähestyy loppuaan. Väkivaltatutkimuksen johdantokurssin ohjeistus on tullut viikko sitten. Seuraava graduseminaari on maaliskuun alussa. Psykologiaa on jatkettava, jotta saan aineopinnot valmiiksi jossain vaiheessa. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla ja örisen. Välillä nousen sen verran, että käyn vessassa tai vaihtamassa DVD-levyä. Tämä ei ole minua.
Olen sentään saanut haettua väkivaltatutkimukseen kuuluvia kurssikirjoja pari kappaletta kirjastosta. En ole edes avannut niitä. Gradutyön lähdemateriaalin olen jo palauttanut takaisin kirjastoon, sillä en ole saanut avattua niitäkään. Opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Tunne on omituinen, sillä minulla ei ole aikaisemmin ollut tällaista. Olen aina pystynyt aloittamaan harjoitustöiden tekemisen hyvissä ajoin ja olen saanut aina kaiken valmiiksi nopeasti. Nyt en pääse edes alkuun.
Kyse ei ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi. Minua kiinnostaa! Väkivaltatutkimus on todella kiinnostavaa ja samoin gradutyöni aihe on mielenkiintoinen. Aloitekykyni vain on pakkasen puolella enkä jaksa tehdä mitään. Olen uupunut. Aivan totaalisen uupunut.
Sisälläni ääni huutaa minulle, että pitäisi tehdä ja suorittaa. Olen laiska ja aikaansaamaton paska, koska en ole edes aloittanut. Makaan vain sohvalla, tuijotan kuola valuen älyttömiä elokuvia, mitkä olen nähnyt jo moneen kertaan ennenkin, enkä tee mitään järkevää ja tärkeää. Soimaan ja suomin itseäni aloitekyvyttömyydestäni. Samalla, kun suomin itseäni, en saa silmiäni pysymään väkisinkään auki ja olen nukahtaa siihen paikkaan. Väsymys on jotain sanoinkuvaamatonta.
Istun lääkärin vastaanotolla ja kerron hänelle tuntemuksistani. Hän katsoo minua silmälasiensa yli ja kysyy, milloin tulee se hetki, että minä riitän itselleni. Olen nyt jo opiskellut enemmän kuin kokonaisen kylän verran ihmisiä yhteensä. Aina, kun yksi kurssi loppuu, otan kaksi tilalle. Silti minusta tuntuu, etten riitä. En ole hyvä, en ole tarpeeksi pätevä. Minä en osaa mitään enkä tiedä tarpeeksi mistään. Miten paljon on opiskeltava, että tietäisin kaiken, osaisin kaiken ja olisin itselleni hyvä ja kelvollinen ihminen?
En tiedä. Mutta lääkäri tietää, että tälle kaikelle on olemassa nimi: vaativa persoonallisuus. Ja minä olen oppikirjatapaus siitä, kun ihminen vaatii itseltään liikaa. Hän ei voi määrätä minulle pilleriä, joka tekee minusta vaatimattoman persoonan, mutta hän voi määrätä sairauslomaa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, koska en ole töissä tällä hetkellä ja suoritin viime syksynä tarpeeksi opintopisteitä koko vuoden edestä, ja enemmänkin. Jos tämä kevät menee pelkin alle enkä suorita tarpeeksi opintopisteitä, syksyn opintopisteet kyllä korvaavat kaiken, enkä joudu maksamaan mitään tukia takaisin. Mitä hän minulle määrää, on lisää lepoa ja omaa aikaa. Vähemmän kursseja ja vähemmän opiskelua. Mahdollisimman vähän mitään.
Sanon, että olen jo vähentänyt ja kursseja on vähemmän kuin mitä syksyllä oli. Lääkäri katsoo minua taas yli silmälasiensa ja sanoo, että minä olen maailman paras perustelija. Pystyn perustelemaan paavinkin agnostikoksi. Ja kaikken parhaiten perustelen itselleni tämän tekemisen tarpeen. Valehtelen itselleni kaiken aikaa. Sanon, ettei minulla ole paljon mitään, vaikka kaadun uupumuksen alle. Joskus vähänkin on liikaa.
Ehkä lääkäri on oikeassa. Ehkä valehtelen itselleni. Tämä vähä, mitä minulla nyt on, on sittenkin liikaa. Syksyllä raadoin itseni niin loppuun, että tällä hetkellä perseen raapiminen yhdellä sormella vaatii minulta koko päivän energiavaraston.
Lupaan, että tänään lepään. Minulla on kuitenkin monta, todella pitkää koulutuspäivää takana, ja myös ne uuvuttavat juuri tänään. Teen lupauksen sekä lääkärille että itselleni. Ehkä viikonlopun aikana voisin aloittaa väkivaltatutkimusta. Ihan vähän. En hötkyile sen kanssa enkä tee liikaa liian nopeasti. Yritän todistaa itselleni ja muille, että osaan tehdä myös hitaasti, pienissä erissä, pala kerrallaan. Onnistunko tässä, se onkin sitten täysin toinen juttu. Mutta eipä sitä yrittänyttä laiteta (minne ei laiteta?).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti