Kuuretkellä - Hurjaakin hurjempi perjantai-ilta

Jahas. Se olisi taas sitten perjantai-ilta. Kuten kaikki nuoret aikuiset, niin mekin varmaan keksimme mieheni kanssa jotain hurjaa ja jännittävää tekemistä tänään. Jotain sellaista, mistä voimme kehuskella muille maanantaina: "Meilläpäs oli näin jännää viikonloppuna, sinullapas ei ollutkaan!"

Ja minun ne kaksi jäljellä olevaa toimivaa aivosolua huutavat vaihteeksi jotain muuta tekemistä kuin opiskelua. Olen tässä parin päivän aikana saanut viimeisteltyä ja palautettua laadullisen tutkimuksen kurssin luentopäiväkirjan ja harjoitustyön, väkivalta ja instituutiot-kurssin luentopäiväkirjan ja esseen ja saanut viimeisteltyä monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyön niin pitkälle, että se on ensi viikolla tehtävän regressioanalyysin jälkeen palautusvalmis. Lauantaina aamulla menen mielenterveyden ensiapukurssin toiseen lähipäivään, sitä perhanan gradua pitäisi aloittaa jossain vaiheessa ja Asklepios IV-kurssin essee pitäisi kirjoittaa. Mutta nyt ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Tarvitsen edes yhden päivän ilman mitään opiskeluun viittaavaakaan.

Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta eteeni osuu Facebook-tapahtuma: Tuorlan planetaarion avoimien ovien päivä. Juuri tänään! Wau, mikä mahdollisuus! Eihän tällaista voi jättää välistä. Pääsen liukastelemaan pitkin jäisiä hiekkateitä Kaarinan perukoille noin kuudentuhannen muun autoilijan kanssa, pääsen tappelemaan viimeisestä parkkipaikasta ja mikä parasta, pääsen keskelle helvetinmoista ryysistä, jonottamaan joka paikkaan ja kuuntelemaan pikkukakaroiden kitinää. IHANAA! Tuonne on päästävä. Taatusti hurjempaa ja jännittävämpää tuijottaa kuuta kaukoputken läpi kuin istua baarissa örisemässä tuopin yli.

Heitän pikaisesti bataattiranskalaiset uuniin ja käsken mieheni valmistautua. Nyt Mäkiset lähtevät raketilla (eli pinkillä Yariksella) kohti kuuta! Ruoka kuumana ja suuta polttavana äkkiä käkättimeen, sitten autoon ja kirsu kohti Kaarinaa. Täältä tullaan, Tuorla!

Peilin hiontaan tarkoitettu kivi, 2,5 metriä halkaisijaltaan.

Kuten arvasinkin, paikalla on se kuusituhatta muutakin autoilijaa. Olemme kuitenkin sen verran ajoissa paikalla, että saamme vielä parkkipaikan, kaukaa varsinaisesta planetaariosta, mutta saamme auton kuitenkin johonkin muualle kuin ojaan. Kävelymatka on, kuten arvasin, älyttömän jäinen. Tie oltaisi voitu hiekoittaa vähän paremmin, koska varmasti tiedettiin etukäteen, että porukkaa tulee olemaan kuin pipoa.

Vaikka olemme ajoissa, joka paikkaan on jo jumalaton jono. Kaksi kaukoputkea on avoinna, ja ensimmäiseen on jo niin pitkä jono, että päätämme jatkaa matkaa eteenpäin. Planetaarioesitykseen on jo sadan metrin jono. Emme jää jonottamaan, vaan menemme ensin luolaan. Siellä on valokuvanäyttely sekä siellä esitellään peilihiomoa. Täällä tehdään peilejä teleskooppeihin, mitkä lähetetään kiertämään maapalloa, ja pääsemme tutustumaan tekotapaan ja hiontalaitteistoon.

Luolassa valokuvanäyttelyssä.

Luolan jälkeen painumme mäen päälle ja isoon torniin. Siellä pääsee katsomaan Suomen suurimman kaukoputken läpi kuun kraatereita. Porukka ei ole vielä löytänyt tänne, eikä jono edessämme ole mitenkään pitkä. Vain muutama ihminen. Päätämme jäädä kiltisti jonoon. Kuun pinta on rosoinen ja jännittävän näköinen. Sitä on hauska katsella. Harmi, että porukka alkaa löytää tänne isoon tähtitorniin, ja jono takanamme kasvaa. En ehdi ihastella kuuta sen kauempaa. Kun lähdemme kapuamaan alas tornista, jono on jo puoleen väliin portaita. Me pääsimme sentään suoraan ylätasanteelle.

Jono planetaarioesitykseen on pidentynyt meidän ollessa pienellä kuuretkellämme. Emme todellakaan jaksa jäädä seisomaan tuohon jonoon ja jäätymään. Sama esitys pyörii täällä myöhemminkin, pääsemme katsomaan sen toiste, ilman jumalatonta ryysistä.

Käymme katsomassa Ursan esitystä, vilkaisemassa parhaillaan pyörivää luentoa jostain fysiikasta, mistä emme kumpikaan ymmärrä aasin kikkarettakaan. Sen jälkeen käymme pikaisesti katsomassa pienempää teleskooppia, ja päätämme, että tämä planetaarioretki oli tässä. Ilta alkaa pimetä, mikä tarkoittaisi tietenkin parempaa tiirailua taivaalle, mutta minulla sattuu selkää ja miehelläni jalkaa. Päätämme lähteä kävelemään kuurakettiamme, eli pinkkiä Yaristani kohti.

Kotimatkalla päätän heittäytyä vieläkin hurjemmaksi, ja pysähdyn vakkarihuoltsikallani hakemassa meille iltasiiderit. Kummallekin yhden ison tölkin. Miettikää nyt, kuuretki ja siideriä samana iltana! On tämä elämä mennyt niin hurjaksi, että hitaampaa heikottaa. Toisaalta, eipähän tarvinnut opiskella!

"Haluaisitteko keskustella SPSS:stä?"

Naamantai. Turun yliopisto. Educariumin kolmas kerros. Luentosali Edu 3. Luennon aiheena kaksisuuntainen varianssianalyysi. En jaksa kuunnella, vaikka ehkä pitäisi. En ymmärrä tasan mitään, mitä luennoitsija jauhaa. Jos kuuntelisin, saattaisin ehkä jossain vaiheessa ymmärtää. En kuitenkaan jaksa.

Vieressäni on Fazerin pieni valkosuklaa-maitosuklaalevy. Se on erinomainen lääke vitutukseen. Kestän tämän kaksituntisen tuon pienen suklaalevun avulla tulematta vielä enemmän hulluksi.

Olen ollut viikonlopun aikana todella reipas! Vältellessäni SPSS:ää, sain tehtyä laadullisen tutkimuksen harjoitustyön kokonaan loppuun, tulosavaruuksineen ja kaikkineen. Sain myös oikoluettua sen kahdesti, kun yritin edelleenkin välttää sitä himputin SPSS:ää. Lopulta en kyennyt enää välttelemään sitä, vaan se tuli väkisin eteeni. Minun on ihan pakko aloittaa sitä monimuuttujamenetelmien harjoitustyötä, jos haluan päästä siitä läpi. Huokaisu, Word auki, lähdekirjat auki, SPSS auki ja vodkapaukku huiviin, jotta työskentely sujuisi joutuisammin.

Harjoitustyössä ei riitä, että leikkaan, liimaan ja askartelen erilaisia taulukoita Wordiin. Ei todellakaan! Minun pitää sanallisesti selittää kaikki. Miksi valitsin jonkun tietyn analyysin, miksi valitsin minkäkin muuttujan mihinkin systeemiin ja tulkita vielä kaikki luvut. Ja tietenkin minun on lähteitä käyttäen selitettävä, mikä on regressioanalyysi ja milloin voin käyttää pääkomponenttianalyysiä. Olen saanut sen verran aikaiseksi, että olen kirjoittanut ylös kaiken sen, mitä olemme tähän mennessä demoissa tehneet. Eteenpäin harjoitustyössä en voi mennä, en yksin. Tarvitsen apua, sillä en ymmärrä yhtään mitään, yhtään mistään.

Mutta olen kuitenkin päässyt siinä työssä alkuun! Se on tärkeintä. Se kaikkein vaikein ja suurin askel, aloittaminen, on nyt otettu.

Luennoitsija kaakattaa kaksisuuntaisen varianssianalyysin raportoinnista. En ole seurannut luentoa yhtään. Onneksi luentomateriaali löytyy Moodlesta, mikäli tulen sitä tarvitsemaan.

Sähköposti sanoo bling, ja minua nolottaa. Olen unohtanut läppäriin äänet päälle. Onneksi kovin moni ei kuullut sitä. Sähköpostiin tulee ohjeistus evoluutiobiologian tentin korvaavista tehtävistä. Hienoa! Sain ne vihdoinkin. Paitsi etten ymmärrä niistä kysymyksistä mitään. Taaskaan! Johtuukohan tämä kaikki siitä, että on maanantai, viikon ärsyttävin päivä?

Minulla on evoluutiobiologian luentomuistiinpanot kotona. Ehkä niistä on apua näiden visaisten kysymysten ratkaisemiseen. Unohtamatta tietenkään Googlea, tuota opiskelijan parasta ystävää. Google tietää melkein kaiken, Äitylit taas aivan kaiken.

Luento loppuu. Päätän jäädä yliopistolle jatkamaan harjoitustyötäni. Olen muodostanut viisi summamuuttujaa, ja nyt minun pitäisi raportoida niistä iso liuta asioita, kuten keskihajonta, alpha-kerroin, maksimiarvio, minimiarvio, vinous, huipukkuus, selitysosuus, ominaisarvo ja ties vielä mitä. Ohjeessa on neuvottu tarkkaan, miten saan tämän raportin SPSS:stä ulos. Mene sinne, klikkaa sitä, tee sitten noin ja paina OK. Selvä. Menen sinne, klikkaan tätä... Mutta kaikki termit ovat jollain muinaisvietnamin murteella kirjoitettu! Mistä hitosta minä voin oikeasti tietää, mikä näistä termeistä tarkoittaa jotain keskihajontaa? Jos p-arvo on SPSS:ssä niinkin selkeästi merkitty kuin sig, niin enhän minä yksinkertaisesti VOI tietää, mikä näistä termeistä on mikäkin. ARGH!

Menen hattu kourassa demoryhmän vetäjämme työhuoneeseen. Hän on hirvittävän mukava ja kärsivällinen nuori nainen. Hän toteaa ohjeiden olevan todellakin hirvittävän epäselvät tässä kohden, pyytää anteeksi ja kirjoittaa minulle ylös SPSS:n kielellä, mitä kaikkia kohtia minun pitää ruksia. Hyvä, kiitos. Nyt ehkä pääsen eteenpäin. EHKÄ!

Minulla olisi tällä viikolla tätä SPSS:ää tehtävänä, samoin tuo evoluutiobiologian tentin korvaus ja lisäksi minun pitäisi palauttaa käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen etätehtävät. Eipä ainakaan tule tylsää viikkoa eikä esiinny vapaa-ajan ongelmia. Taidan tarvita lisää sitä suklaata. Ja vodkaa.

Supervilli perjantai kera Levolacin ja koiran

Kuva on otettu The Castle-nimisessä baarissa, Turussa,
joskus vuonna puunuija ja aasinkakka.

Ah, ihana perjantai-ilta! Viikon työt ovat takana ja viikonlopun riennot edessä. Minulla tulee olemaan tänä viikonloppuna ihan poikkeuksellisen jännittävä viikonloppu.

Samanaikaisesti, kun muut ihmiset avaavat perjantaipullon, minäpäs avaankin Levolac-pullon! Ja kun muut ihmiset avaavat baarin oven, niin minäpäs hurjana tyttönä avaankin SPSS-ohjelman ja Wordin! Seuranani minulla on tänä supervillinä perjantai-iltana Jari Metsämuurosen 1600-sivuinen tutkijapainos teoksesta nimeltä Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä, neljä töhnämunaa ja koira.

Aion olla tänä viikonloppuna niin hurja tyttö, että aion tehdä peräti kahta tutkimusharjoitusta samanaikaisesti. Minulla on laadullisen tutkimuksen kurssin ja monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyöt kesken, ja vaikken ehkä saisi niitä tänä viikonloppuna valmiiksi, aion kuitenkin saattaa ne hyvään kuosiin. Laadullisen tutkimuksen aiheena minulla on isäpuolet erityislapsiperheissä, ja olen saanut jo vastaukset avoimeen kyselylomakkeeseen, minkä julkaisin Facebookissa. Nyt minun pitäisi alkaa etsiä niistä yhteneviä ja eroavia käsityksiä, ja tehdä koko paskasta fenomenografinen tulosavaruus. Ajatelkaa, minä saankin leijailla tämän viikonlopun tulosavaruudessa! Muut ihmiset leijailevat vain seitinohuessa. Tai ehkä vastaavasti betoninpaksuisessa, riippuen siitä, montako kaljaa sitä aikoo kitata.

Monimuuttujamenetelmien harjoitustyön ensimmäisestä harjoituksesta minun pitäisi saada vielä tehtyä neljä reliabiliteettianalyysiä ja sen jälkeen muodostaa viisi summamuuttujaa. SPSS-ohjelman hakkaamisen lisäksi minun pitäisi alkaa kirjoittaa harjoitustyön kirjallista osuutta ja raportoida analyysitulokset. Ja koska kurssi vaatii sen, että käytän harjoitustyössäni lähteitä, suorastaan pääsen tutkimaan tuota Metsämuurosen ihanaa kirjaa! Jotkut lukevat jotain tylsää Harry Potteria koko viikonlopun, mutta minäpä saankin lukea Jari Metsämuurosta. Nyt te kaikki varmasti oksennatte kateudesta.

Näin vanhana kahden päivän putket alkavat olla jo aika kova suoritus. Sunnuntaina sitten nähdään, kenellä on kaikkein karmein krapula: Minulla vai kaikilla muilla. Voi olla, että istun koko armaan sunnuntain vessassa pää pytyssä oksentamassa sisuksistani summamuuttujia, pääkomponenttianalyysejä, alphoja, keskihajontoja ja Levenen testejä. Mutta murehdin sitä vasta sunnuntaina. Nyt minä aion nostaa crocsit kattoon ja aloittaa näiden hurjaakin hurjempien analyysien tekemisen. Molemmat harjoitustyöt kiinnostavat niin paljon, etten edes tiedä, kummasta pitäisi aloittaa. Ehkäpä teen kuten Julius Caesar tekisi, ja heitän arpaa.

Toivottaisin sinullekin kivaa ja jännittävää viikonloppua, mutta koen sen täysin turhaksi. Sinun viikonloppusi nyt vain ei voi olla jännittävämpi kuin minun! Sinä et pääse kokemaan, miten ihanaa on analyysien tekeminen SPSS-ohjelmalla. Tosin, jos haluat kokeilla, annan sinulle mielelläni nämä minun analyysini harjoitteluun! Raportoi sitten minullekin, millaisia tuloksia sait aikaiseksi.

Pään seinään hakkaamista ja harjoitustöitä

Kello on 20:30. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. Vieressäni on uunista tullut neljän juuston pakastepizza. Se jäähtyy samalla, kun tuijotan kuola valuen olohuoneen seinää. Tämä viikko on ollut erityisen raskas, eikä se ole vielä edes lopussa! Sen vuoksi en jaksa edes pizzapalaa nostaa, vaikka minulla onkin kamala nälkä. Olen syönyt tänään mustikkamuffinin enkä mitään muuta.

Tämä stressinpoikanen alkoi eilen, kun tajusin, että minun pitää oikeasti saada tehtyä jotain, jos haluan päästä tämän kevään kursseista läpi. Sain käyttäytymisgenetiikan kurssin tentin korvaavat etätehtävät, ja tein ne eilen tuskahiki otsalla huutaen miehelleni, miksei hänkään voi tietää käyttäytymisgenetiikasta mitään. Sain minä jokaiseen kohtaan vastattua jotain, mutta ovatko vastaukset lähelläkään oikeita, se onkin sitten täysin eri juttu. Minä en ihan oikeasti tiedä, miten voin agonistien avulla lähteä kartoittamaan kandidaattigeenejä anoreksian puhkeamiseen. 

Tajusin myös senkin, että päästäkseni läpi laadullisen tutkimuksen kurssista minun on pakko aloittaa harjoitustyön tekeminen. Päätin tehdä aiheesta isäpuolet erityisperheissä. Miten he kokevat erityisperheen arjen ja mitä he ajattelevat erityisistä lapsista silloin, kun lapset eivät ole omia biologisia lapsia. Tein Google Formsilla kyselylomakkeen, missä oli pelkästään avoimia kysymyksiä ja tilaa isäpuolille pohtia "isäpuoluuttaan" monesta eri näkökulmasta. Ajattelin aiheen olevan sellainen, etten juurikaan saa ketään innostumaan ja vastaamaan. Kun illalla laitoin kyselyn Facebookiin, oli aamulla tullut 37 vastausta. Ihan viiskin olisi riittänyt. No, pääsenpähän ainakin analysoimaan!

Tänään yritin kirjoittaa Educariumilla erään toisen harjoitustyöni teoriaosaa pois. Istuin neljännen kerroksen aulassa, missä on opiskelijoille pöytätilaa juurikin sitä varten, että siinä voi opiskella. Jotkut idiootit päättivät tulla juuri siihen kohtaan juoruamaan. Vaikka heidän kaverinsa, joka yritti kirjoittaa graduaan, sanoi, että hän arvostaisi työrauhaa paikassa, mikä on työskentelyyn tarkoitettu, nämä toiset vain nauroivat ja jatkoivat juoruiluaan. Miten kivaa, että toisten työskentelyä arvostetaan! En saanut tehtyä juuri mitään, koska minua häirittiin.

Sen jälkeen Publicumin puolelle, pitämään evoluutiopsykologian esitelmä aiheesta väkivalta ja evoluutiopsykologia. Sain kuulla kurssin vetäjältä, että olen erinomainen puhuja, saan kuulijani kiinnostumaan ja pysymään jopa hereillä. Hän myös ajatteli, että opiskelijani varmasti pitävät oppitunneistani. Juu, totta kai! Suorastaan odottavat innosta vinkuen, että pääsevät opiskelemaan englantia minun kanssani.

Onnistuneen esitelmän jälkeen olikin sitten sitä iki-ihanaa SPSS:ää, jälleen kerran! Kaksi tuntia täyttä tuskaa, hikistä puurtamista ja aivonystyröiden pauketta. Tällä kertaa minä tajusin sentään jotain, ja osasin tehdä reliabiliteettianalyysin ihan itse, ilman apua! Wau! Ehkä minulla on sittenkin pienoinen mahdollisuus päästä tästä monimuuttujamenetelmien kurssista läpi. Ja ehkä gradustakin, koska minun pitäisi gradussani käyttää mixed method-menetelmää. Jos nyt joskus saisin sitä gradua edes aloitettua. Se on vieläkin täysin vaiheessa, enkä ole saanut tavuakaan paperille.

Joskus minusta tuntuu, että opiskelemaan lähteminen ja toisen maisterintutkinnon suorittaminen oli minulta maailman surkein idea. Juuri nyt minulla on sellainen olo. Etenkin, kun minun pitää kohta laittaa herätyskello soimaan huomisaamuksi klo 8 reikä reikä, jotta ehdin laadullisen tutkimuksen luennolle. Olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen täysin turhaan filosofian maisterin tutkintoon, mikä minulla on, ja pysyä töissä tienaamassa sen sijaan, että hakkaan päätäni Publicumin seinään SPSS-kurssilla. Mutta turha parkua, kun kakat ovat housuissa. Nyt on elettävä tätä opiskelijan arkea ja hakattava sitä päätä seinään. Kai se seinä jossain kohti alkaa murentua. Tai minun kalloni haljeta.

SPSS - Paholaisen keksintö

Se, että tuskailin loppusyksyn SPSS-kurssin parissa, ei todellakaan riittänyt. Nyt keväällä meillä on tiedossa aivan ihana ja virkistävä (huomaa sarkasmi) monimuuttujamenetelmien kurssi. Siihen sisältyy luentojen lisäksi demoja ja harjoitustyön tekeminen. Ja siitä harjoitustyöstä pitäisi vielä saada hyväksytty arvosana!

Minulla on Pieni SPSS-opas, mikä on erään tiedekuntamme SPSS-neron tekemä. Tämä opas on täyttä kultaa! Siinä kerrotaan selkeästi, askel askeleelta, miten teen minkäkin analyysin ja mitä kaikkia namiskoita minun pitää siellä ohjelman yläpalkissa painaa. Tämän oppaan avulla en taatusti eksy SPSS:n todellisuutta ihmeellisemmässä maailmassa. Mekaaninen työ hoituu kuin tanssi, kun minulla on opas edessäni.

Mutta ettei se totuus pääsisi unohtumaan... Opas ei, edelleenkään, auta minua tulkitsemaan niiden analyysien tuloksia! Eikä se kerro minulle, millaista analyysiä minun pitäisi missäkin kohdassa käyttää. Se ei sano, onko tämä minun aineistoni parametrinen tai epäparametrinen, enkä minä itsekään sitä pysty aineistostani päättelemään, koska en vain osaa.

Analyysit sylkevät kilometrikaupalla numeerista aineistoa, mistä minun pitäisi saada selkoa. No, en saa! Nämä numerot eivät kerro minulla tasan mitään. Kaiken huipuksi, ne arvot, mitä minun pitäisi erityisen tarkkaan seurata, on merkitty taulukoihin aivan kummallisesti. P-arvon kohdalla lukee "sig". Olisiko minun pitänyt ihan itse tajuta, että tuo sig tarkoittaa p-arvoa? Miksei siinä vain voi olla p? En ymmärrä, miksi asioista pitää tehdä näin pirun monimutkaisia.

Kuva: Michael Pulido

Ja kaiken huipuksi, minun pitäisi ihan itsenäisesti selviytyä siitä harjoitustyöstä, minkä pitäisi olla 10 aa-nelosen mittainen! Siinä pitäisi selvittää, miksi olen valinnut minkäkin analyysin, tulkita analyysien tuloksen ja kirjata ne auki. Tekisi vain mieli luovuttaa ja jättää koko tutkinto tähän.

Onneksi en ole tuskani kanssa yksin. Ensimmäisessä harjoitusdemossa oli itseni lisäksi noin 15 ihmistä, jotka olivat aivan yhtä pihalla kuin minäkin olin. Osa jopa enemmän pihalla kuin minä, mikä on jo saavutus. Koska kukaan ei oikeasti voi ymmärtää, miten tuota pirun SPSS-ohjelmaa käytetään, olenkin sataprosenttisen varma, että se koko ohjelma on paholaisen keksintö. Ei kukaan vähänkään järkevä ihminen voi kehittää tuollaista ohjelmaa, mistä kukaan toinen ihminen ei saa mitään tolkkua!

Motivaatio kateissa! Luvassa löytöpalkkio.

Tammikuu lähestyy loppuaan. Väkivaltatutkimuksen johdantokurssin ohjeistus on tullut viikko sitten. Seuraava graduseminaari on maaliskuun alussa. Psykologiaa on jatkettava, jotta saan aineopinnot valmiiksi jossain vaiheessa. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla ja örisen. Välillä nousen sen verran, että käyn vessassa tai vaihtamassa DVD-levyä. Tämä ei ole minua.

Olen sentään saanut haettua väkivaltatutkimukseen kuuluvia kurssikirjoja pari kappaletta kirjastosta. En ole edes avannut niitä. Gradutyön lähdemateriaalin olen jo palauttanut takaisin kirjastoon, sillä en ole saanut avattua niitäkään. Opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Tunne on omituinen, sillä minulla ei ole aikaisemmin ollut tällaista. Olen aina pystynyt aloittamaan harjoitustöiden tekemisen hyvissä ajoin ja olen saanut aina kaiken valmiiksi nopeasti. Nyt en pääse edes alkuun.

Kyse ei ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi. Minua kiinnostaa! Väkivaltatutkimus on todella kiinnostavaa ja samoin gradutyöni aihe on mielenkiintoinen. Aloitekykyni vain on pakkasen puolella enkä jaksa tehdä mitään. Olen uupunut. Aivan totaalisen uupunut.

Sisälläni ääni huutaa minulle, että pitäisi tehdä ja suorittaa. Olen laiska ja aikaansaamaton paska, koska en ole edes aloittanut. Makaan vain sohvalla, tuijotan kuola valuen älyttömiä elokuvia, mitkä olen nähnyt jo moneen kertaan ennenkin, enkä tee mitään järkevää ja tärkeää. Soimaan ja suomin itseäni aloitekyvyttömyydestäni. Samalla, kun suomin itseäni, en saa silmiäni pysymään väkisinkään auki ja olen nukahtaa siihen paikkaan. Väsymys on jotain sanoinkuvaamatonta. 

Istun lääkärin vastaanotolla ja kerron hänelle tuntemuksistani. Hän katsoo minua silmälasiensa yli ja kysyy, milloin tulee se hetki, että minä riitän itselleni. Olen nyt jo opiskellut enemmän kuin kokonaisen kylän verran ihmisiä yhteensä. Aina, kun yksi kurssi loppuu, otan kaksi tilalle. Silti minusta tuntuu, etten riitä. En ole hyvä, en ole tarpeeksi pätevä. Minä en osaa mitään enkä tiedä tarpeeksi mistään. Miten paljon on opiskeltava, että tietäisin kaiken, osaisin kaiken ja olisin itselleni hyvä ja kelvollinen ihminen?

En tiedä. Mutta lääkäri tietää, että tälle kaikelle on olemassa nimi: vaativa persoonallisuus. Ja minä olen oppikirjatapaus siitä, kun ihminen vaatii itseltään liikaa. Hän ei voi määrätä minulle pilleriä, joka tekee minusta vaatimattoman persoonan, mutta hän voi määrätä sairauslomaa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, koska en ole töissä tällä hetkellä ja suoritin viime syksynä tarpeeksi opintopisteitä koko vuoden edestä, ja enemmänkin. Jos tämä kevät menee pelkin alle enkä suorita tarpeeksi opintopisteitä, syksyn opintopisteet kyllä korvaavat kaiken, enkä joudu maksamaan mitään tukia takaisin. Mitä hän minulle määrää, on lisää lepoa ja omaa aikaa. Vähemmän kursseja ja vähemmän opiskelua. Mahdollisimman vähän mitään.

Sanon, että olen jo vähentänyt ja kursseja on vähemmän kuin mitä syksyllä oli. Lääkäri katsoo minua taas yli silmälasiensa ja sanoo, että minä olen maailman paras perustelija. Pystyn perustelemaan paavinkin agnostikoksi. Ja kaikken parhaiten perustelen itselleni tämän tekemisen tarpeen. Valehtelen itselleni kaiken aikaa. Sanon, ettei minulla ole paljon mitään, vaikka kaadun uupumuksen alle. Joskus vähänkin on liikaa.

Ehkä lääkäri on oikeassa. Ehkä valehtelen itselleni. Tämä vähä, mitä minulla nyt on, on sittenkin liikaa. Syksyllä raadoin itseni niin loppuun, että tällä hetkellä perseen raapiminen yhdellä sormella vaatii minulta koko päivän energiavaraston.

Lupaan, että tänään lepään. Minulla on kuitenkin monta, todella pitkää koulutuspäivää takana, ja myös ne uuvuttavat juuri tänään. Teen lupauksen sekä lääkärille että itselleni. Ehkä viikonlopun aikana voisin aloittaa väkivaltatutkimusta. Ihan vähän. En hötkyile sen kanssa enkä tee liikaa liian nopeasti. Yritän todistaa itselleni ja muille, että osaan tehdä myös hitaasti, pienissä erissä, pala kerrallaan. Onnistunko tässä, se onkin sitten täysin toinen juttu. Mutta eipä sitä yrittänyttä laiteta (minne ei laiteta?).

Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

Yksisoluinen pasianssianalyysi: SPSS:n ihanuudet

Vuoden loppu on ainakin omalla kohdallani yhtä kuin voimien loppu. En jaksaisi tehdä enää mitään järkevää tämän vuoden puolella. Minusta tuntuu, että olen antanut kaikkeni ja vielä enemmänkin Turun yliopiston eteen. Suurin osa kursseista on jo onnellisesti takana ja arvioituna. Tänään olen ihaillut NettiOpsussa saamiani vitosia, jopa sellaisista kursseista, mistä en olisi vitosta ansainnut. Mutta vielä puuttuu pari kurssia, minkä jälkeen voin vasta huokaista helpotuksesta ja ottaa täysin iisisti.

Eilisiltana meillä oli “äiti ja Kauno”-ilta. Minulla oli kone kiinni, kirjat kiinni, en opiskellut enkä tehnyt mitään. Leikin ja peuhasin koirani kanssa, ja annoin hänelle aikaani ja huomiotani. Se oli tärkeää. Ja se auttoi myös minua valmistautumaan tähän päivään ja siihen projektiin, mikä minun pitää aloittaa seuraavaksi. SPSS-kurssi vaatii kotona tehtävän harjoitustyön. Se on kaksiosainen, muttei mitenkään hirveän pitkä kuitenkaan. Ajattelin, että selviän tuosta harjoitustyöstä parissa illassa.

Ensimmäinen kysymys: Pearsonin tulomomenttikorrelaatiokerroin ja siitä seuraavat tiedot. Millaisiin tutkimuskysymyksiin testillä voi vastata? Mitä hypoteesia testi testaa? Mitä testin käyttöehdot ovat? Mikä on testin epäparametrinen vastine eli mitä testiä käytetään, jos tämän testin käyttöehdot eivät täyty? Mitä arvoja tulee raportoida varsinaisen testituloksen lisäksi? Mitä ovat testin muut oleelliset piirteet tai sen yhteydessä huomioitavat asiat?

Ööööö, niin siis mikämikä? Mikä hiton Pierren momenttiavaintulokerroin ja mitä siitä niin kuin pitää nyt kertoa tästä Pieraisun monaliisakorrelointituloksesta? Mikä hemmetin epäparametrinen vastine ja mitkä käyttöehdot? Täh?

Toinen kysymys: Toistettujen mittausten t-testi. Ja siitä pitäisi selvittää samat asiat kuin tuosta Pierutulomenoarviomiimikkokertoimesta.

Kolmas kysymys: Yksisuuntainen varianssianalyysi. Ja tästä yksisoluisesta pasianssianalyysistä myöskin samat selvitykset.

Minulla on kaksi lähdekirjaa, mitkä olen suurella vaivalla noutanut Turun kaupunginkirjastosta. Niissä on kyllä selitetty kaikki kysytyt asiat, mutta tilastomatemaattisin termein, joten en ymmärrä siitä tavuakaan. Tuijotan vain tyhmä ilme pärställäni noita kirjoja, tajuamatta yhtään mitään ja osaamatta vastata yhtään mihinkään. Olen kyllä harvinaisen humanisti, etten sanoisi!

Tässä on vielä pari viikkoa aikaa noiden tehtävien palautuksen kanssa. Jospa minä pitäisin tänäänkin riehuillan Kaunon kanssa. En usko, että vinkupossun heittäminen ja koiran korvan rapsuttelu saa näitä asioita minulle yhtään sen selkeämmiksi. Mutta vinkupossuen heittäessäni en sentään tunne itseäni näin tuhottoman ja toivottoman tyhmäksi!

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.

Apinan raivoa ja kuivaa kurssia

Voi helpotuksen huokaus! Olen tuskaillut ja kipuillut historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä-kurssin kanssa. Olen itkenyt verta, repinyt hiuksiani ja syönyt kynsiäni tämän kurssin kanssa. Ei, se ei ole vaikea. Kurssi oli, itse asiassa, suhteellisen helppo. Mutta kun se oli niin KUIVA!!!!!

Meidän piti valita yksi väitöskirja, mikä meidän piti analysoida. Analyysin piti sisältää tutkimusmetodit, niiden valinnat, olivatko valinnat järkeviä vai eivät, miten aineisto on valittu ja analysoitu, olisiko toisella tavalla saanut erilaisia tuloksia ja blaa blaa blaa. Tästä kaikesta meidän piti vääntää yksi suullinen esitys kerta diasarjan, tehdä lyhyt summary ja sen lisäksi vielä vääntää 12-sivuinen harjoitustyö. Eipä siinä muuta, mutta kun se oli niin KUIVAA!!!!!!!

Ajattelin, etten ikinä selviä tästä kurssista hengissä enkä tule ikinä pääsemään tästä läpi. Kunnes…

Sain äsken naputeltua viimeiset rivit tuosta 12-sivun analyysistä! Summary on jo palautettu ja esitys on pidetty tänään. Nyt minulla on tästä kurssista jäljellä kaksi läsnäolokertaa, kun kuuntelen muiden esitykset ja esitän kiinnostunutta.

Analyysin palautin Moodleen edes oikolukematta sitä. Ihan sama, mikä tästä kurssista tulee arvosanaksi, kunhan vain pääsen läpi ja saan opintopisteet rekisteriin. Vaikka tulisi se hemmetin ykkönen, en välitä. Kunhan minun vain ei tarvitse toista kertaa käydä tätä kurssia.

Vielä minulla on yksi piikki lihassani tämän syksyn aikana, ja se on metodologian kurssi. Olen jo palauttanut oppimispäiväkirjan, mutta pienryhmätehtävä on vielä tekemättä. Käyn kaupassa, ostan ison kasan epäterveellisiä sipsejä, monta litraa cokista ja suklaalevyn. Sen jälkeen voin hyökätä tuon hirvittävän pienryhmätehtävän kimppuun, niin ehkä saan senkin joskus valmiiksi.

Kyllä tästä vielä ihan hyvä tulee, kun menee apinan raivolla eteenpäin.

Armollinen minä

Kun aloitin opintovapaan, mielessäni siinsivät kymmenet ja taas toiset kymmenet, kuivat ja tylsät tieteelliset esseet. Näin itseni istumassa kotisohvalla, tietokone sylissä, näppäimistö sauhuten ja lähdekirjojen sivut havisten. Ajattelin, että minun tarvitsee käydä yliopistolla vain parin kuivan luennon ajan, eikä sen enempää. Kuinka väärässä olinkaan!

Kalenterini on niin tiukkaan tungettu luentoja ja seminaareja, ettei siihen mahdu edes lyhyttä lounastaukoa väliin. Lähden aamulla yliopistolle, ja tulen vasta illalla takaisin. En ole ehtinyt vielä aloittaa ensimmäistäkään esseetä enkä harjoitustyötä, en ole edes ehtinyt vilkaista sitä kirjallisuutta, mitä tarvitsisin. Kaikki aikani ja energiani menee vain siihen, kun ravaan luentosalista toiseen, seminaarihuoneesta toiseen.

Tänään on, taas kerran, pitkä päivä. Se alkaa kymmeneltä verkostotyön aloitusluennolla ja päättyy kuudelta graduseminaariin. Onneksi verkostotyön kurssille on tulossa kavereitani. En tule olemaan siellä yksinäinen. Kurssin opettaja, vanhan koulukunnan kansankynttilä, luettelee kurssilla tehtäviä asioita: Luentoja, kaksi vierailukäyntiä ryhmässä, kaksi vierailukäyntiä yksin, harjoitustyö yksin tehtyjen vierailukäyntien pohjalta. Yhtään poissaoloa ei saa olla, ja jokaisesta poissaolosta seuraa kirjallinen työ. Jokaisella vierailukäynnillä pitää merkitä nimensä läsnäololistaan. Jokaisella luennolla kiertää myös läsnäololista. Yksin tehtäviltä vierailuilta pitää ottaa allekirjoitus todisteeksi, että on ollut vierailulla. Kurssista pitää saada kolmonen, että pääsee läpi. Kakkonen ei riitä.

Hymähdän hiljaa mielessäni. Kyllä nyt on niin helvetin tiukkaa ja tarkkaa, että! En ole tottunut yliopistossa tällaiseen kyttäysmeininkiin. Tunnen olevani yläasteella. Ottaa päähän tällainen naurettava, tiukkapipoinen ajattelumalli.

Minulla on lyhyt tauko ennen seuraa luentoa. Käyn hoitamassa kaksi roikkunutta asiaa pois. Haen IT-palveluiden tiskiltä itselleni tulostus- ja kulkuavaimen, ja Educariumin kirjastosta käyn noutamassa itselleni yliopiston kirjaston kortin. Yksi virallinen opiskeluihin liittyvä asia vielä puuttuu hoitamatta, ja se on opiskelijakortti. En ole saanut vieläkään otettua edes kortin vaatimaa kuvaa. Outoa, ettei minulla ole intoa saada kaikkia niitä alennuksia, mitkä tunnetusti liittyvät opiskelijakorttiin. Ehkä saan hoidettua sen joskus.

Vilkaisen kalenteriani. Huominen päivä täynnä luentoja. Perjantaina luentoja. Alkaa uusi kurssi genetiikasta. Ensi viikolla lisää luentoja. Keskiviikkona alkaa voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Se menee päällekkäin verkostotyön luennon kanssa. Saan tehdä luennosta sitten kirjallisen työn. Jipii! Not…

Alan miettiä, oliko tämä opintovapaa sittenkään kovin hyvä idea. Vai olenko minä vain sen verran vielä väsynyt ja uupunut, etten jaksakaan tällaista määrää lähiopetusta? Toisaalta, suurin osa luentokursseista ei vaadi läsnäoloa, ja harjoitustyöt voi tehdä pelkkien luentodiojen pohjalta. Diat löytyvät Moodlesta. Voisin päästää itseni helpommalla, ja jättää suosiolla välistä joitakin luentoja. Ei niihin kaikkiin tarvitsisi osallistua. Paitsi verkostotyön kurssin luennoille, koska sillä kurssilla on yläaste-meininki.

Ehkä teen niin. Ehkä lakkaan olemasta pirun tunnollinen opiskelija, joka istuu kaikki mahdolliset luennot, vaikkeivät ne pakollisia olisikaan. Ehkä annan itselleni enemmän armoa.