Coca-Colakakkua vai DJ Proteusta?

Tänään olisi Turun Gongissa isot bileet: DJ Proteus vetää kuuden tunnin setin. Vaikka olenkin hevari, en kieltäydy muunlaisen musiikin kuuntelemisesta. Viime kesänä kävin sulhaseni kanssa Kosmos-festareilla (sen jälkeen, kun olin ensin raahannut sulhaseni Tuskaan kolmeksi päiväksi) ja lisäksi minulla ja tyttärelläni on kausikortit Turun filharmonisen orkesterin konsertteihin. Bileet alkavat vartin päästä, ja minä istun sohvalla verskat jalassa, hiukset rasvaisena ja ihmettelen. En oikein tiedä vieläkään, pitäisikö lähteä vai jäädä kotiin. Mieli tekisi lähteä, mutta toisaalta taas, ei tee mieli yhtään lähteä! Mieluummin vain jäisin kotiin istumaan sohvalle, syömään tänään tekemääni Coca-Colakakkua ja katsomaan jotain huonoa komediaa televisiosta.

Ei, en ole (edelleenkään) kasvanut tylsäksi aikuiseksi, joka menee lauantaisin saunaan klo 18, juo yhden Karjalan saunan jälkeen, ähkäisee ja tarkistaa lottorivin. Kyllä aion käydä jatkossakin keikoilla, bileissä, festareilla ja elää elämääni luullen, että olen vieläkin 22-vuotias. Tänään se vain tuntuu aivan täysin mahdottomalta, sillä minulla on sosiaalinen ähky.

Entinen mieheni ja lapseni isä oli koko kuluneen viikon meillä tytärtään katsomassa. Hän lähti tänä aamuna. Koko viikko vieras ihminen talossa. Ei saa olla rauhassa, omissa oloissaan. Koko ajan on joku, joka mölisee, mälisee, ja koska kyse on ex-miehestäni, joku, joka kyttää ja arvostelee. Siihen päälle vielä töissä oli kaksi suunnittelupäivää putkeen, joten istuttuani ensin koko päivän töissä, sosiaalisessa ympäristössä, en pääse kotiin rauhoittumaan ja olemaan epäsosiaalinen, vaan joudun kotonakin olemaan sosiaalinen! Se on liikaa neuropsykiatrisista häiriöistä kärsiville aivoilleni.

Me neurokirjolaiset vaikutamme hyvin usein ulospäinsuuntautuneilta, puheliailta ja sosiaalisilta ihmisiltä. Ja tavallaan kyllä olemmekin sitä, yksilölliset erot huomioon ottaen, tietenkin. Meidän seurassamme on hauska olla, ja me neurokirjolaiset olemme hyvää seuraa. Ongelmia tulee vasta siinä vaiheessa, jos joudumme olemaan liikaa sosiaalisia. Tulee sosiaalinen ähky.

Sosiaalinen ähky tarkoittaa yksilöiden kohdalla eri asioita. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, etten halua tavata ketään, en puhua kenenkään kanssa puhelimessa enkä mennä minnekään. Minun täytyy saada olla täysin omassa rauhassani, kotona, hiljaisuudessa. Jos joku soittaa minulle juuri silloin, kun minulla on sosiaalinen ähky, suutun. Jos joku tulee oveni taakse häiritsemään juuri silloin rauhaani, suutun. En vain oikeasti kykene tapaamaan ketään. Tarvitsen täydellisen nollauksen.

Yksinolon vaatimus on sosiaalisen ähkyn tullessa niin voimakas, että jätän jopa sellaiset bileet väliin, mihin pääsee vain kerran vuodessa. Jos lähden Gongiin nyt, joudun todennäköisesti heti jo vartin jälkeen poistumaan sieltä, koska ihmispaljous alkaa ahdistaa niin tuhottomasti. En vain pysty olemaan siellä. Enkä halua maksaa pääsylippua vain siksi, että totean hyvin lyhyen ajan jälkeen, etten voikaan jäädä pidemmäksi aikaa.

Jos siis neurokirjolainen kieltäytyy tapaamasta, se ei tarkoita sitä, että olisit hänen mielestään tylsä ihminen: Hänellä saattaa olla sen verran kova sosiaalinen ähky meneillään, ettei hän pysty tapaamaan. Älä siis suutu, vaan ymmärrä! Myöhemminkin ehtii.

Tänään tylsä iltani siis koostuu colakakusta ja huipputyperästä Mel Brooksin komediasta sen sijaan, että menisin tanssahtelemaan DJ Proteuksen tahtiin. Voitte kutsua minua tylsimykseksi. En vain kykene tältä ähkyltäni lähtemään yhtikäs mihinkään.

PS. Tajusin juuri, että olen varannut lauantaiseksi saunan klo 18. PERKELE!

Coca-Colakakkua.