Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvosana. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvosana. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. elokuuta 2018

Satumainen teemapäivä: Book Lovers Day


Tänään, 9.8., on ties kuinka monen asian virallinen teemapäivä. Ihan ensinnäkin, tänään on kansallinen riisivanukkaan päivä. Olethan muistanut tehdä oman riisivanukkaasi? Minä en, mutta söin kyllä salaa yhden suklaavanukkaan. Salaa syöty suklaa ei lihota.

Riisivanukkaan lisäksi tänään on Yhdysvaltojen varapresidentin päivä. Ja mehän kaikki todella toivomme, että varapresidentille tulee pian käyttöä, koska Yhdysvaltain presidentti on... No, hän on. 

Kolmannen aiheen suureen juhlaan meille suo Tove Jansson, muumien äitihahmo. Vaan kuinka moni on tämän päivän aikana oikeasti muistanut syyn, miksi tätä päivää "juhlitaan"? Kaikki ovat parkuneet loppuunmyytyjen muumimukien perään, eikä kukaan muista sitä, minkä suuren työn Jansson teki. Hän toi valtavasti suomalaiseen kirjallisuuteen luomalla muumihahmot, ja taitaapa olla tasan ainoa suomalainen lastenkirjailija, joka on niittänyt näin suurta mainetta myös ulkomailla.


Mistä päästäänkin mukavasti aasinsiltaa pitkin päivän viimeiseen teemaan. Viimeinen, mutta kaikkein paras teemapäivä tänään on kirjojen rakastajien päivä! Koska siitä ei ole pitkäkään aika, kun paasasin lukemisen tärkeydestä, jätän sen tällä kertaa väliin ja tyydyn vain paistattelemaan kaikkien ihanien kirjojen hehkussa.

Rakastan kirjoja! Nimenomaan fyysisiä kirjoja. Rakastan sivujen rapinaa, kirjan tuoksua ja rakastan kirjan tuntua kädessäni. Kirja tyydyttää makua lukuun ottamatta kaikki mahdolliset aistit.

Rakastin kirjoja jo ihan pienenä lapsena. Äitini luki minulle paljon, ja osasin kaikki kirjat ulkoa, ja jos äitini oli nukahtanut kesken ties kuinka monennen kirjan, luin itse itselleni, ulkomuistista. Olin viisivuotias, kun opin oikeasti lukemaan.



Äidilläni on vielä tallessa lapsuuteni kirjoja. Vanhoja niin rikkinäisiä Pupu Tupuna-kirjoja, ettei niihin uskalla edes koskea. Kirjat on luettu niin moneen kertaan, että ne ovat kuluneet käytössä. Lempikirjani nimeä en muista. Siinä oli pieni peikkotyttö, jolla ei ollut vaatteita, ja metsän eläimet tekivät hänelle somat vaatteet. Kirja loppuu: "Punaiset posket ja naurava suu". Äitini varmaan muistaisi kirjan nimenkin.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla harrastin Neiti Etsiviä. Toki luin muitakin kirjoja, mutta Neiti Etsivät olivat se ykkönen. Meillä oli suurin piirtein kilpailua luokkakavereiden kanssa siitä, kuka on ehtinyt lukea minkäkin Neiti Etsivä-kirjan.

Olin vielä ala-asteella, kun siirryin lukemaan "aikuisten kirjoja". Stephen King oli suosikkini. Samoin luin todella paljon vanhoja klassikoita, kuten esim. Kolme muskettisoturia. Tämä sama linja jatkui kautta yläasteen, jolloin kirjallisuus oli eräs tapa paeta sitä karmeaa todellisuutta, missä elin. Kirjat veivät minut toisaalle, parempiin maailmoihin.



Lukiossa aloin sitten harrastaa TOSI kirjallisuutta, ja sain lukion äidinkielen opettajan hämmästymään, kun kysyin, saanko lukea erästä tehtävää varten Danten Jumalaisen näytelmän, vaikkei se ollutkaan kirjalistalla. Sain siitä kirjallisuustehtävästä arvosanaksi kympin.

Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun alussa luin valtavasti venäläistä kirjallisuutta. Osaksi siksi, että minulla oli pääaineena venäjä, mutta myös siksi, että pidin venäläisestä kirjallisuudesta todella paljon. Suosikkini on aivan ehdottomasti Dostojevski. Hänen kirjansa ovat pitkiä ja raskaslukuisia, mutta se vaiva kannattaa nähdä!

Pitkät vuodet yliopistossa ovat myös karsineet lukuintoa siinä mielessä, että valtava tietokirjallisuuden lukumäärä vie aikaa kaunokirjallisuudelta, eikä vapaa-aikana välttämättä jaksa enää lukea niin paljoa. Etenkin nyt, kun teen toista maisterintutkintoani, olen lukenut kaunokirjallisuutta todella vähän. Tämän vuoden aikana olen ehtinyt lukea vain muutaman hassun kirjan. Toki luettavien kirjojen lista on kasvanut sitäkin pidemmäksi, odottamaan aikaa, jolloin saan katsella valmista gradua kansissa, eikä tarvitse lukea tiedelehtien artikkeleita vammaisuudesta kaunokirjallisuuden sijaan.



Omalle tyttärelleni luin paljon hänen ollessaan pieni. Hänen lempikirjansa olivat Possu Palleroita. Yritin myös hankkia hänelle kirjoja hänen toisella äidinkielellään, hollannilla, ja luin niitäkin huonolla kielitaidollani. Nykyään teinityttäreni ei - valitettavasti - ole yhtä innoissaan kirjoista kuin mitä minä olin samanikäisenä. Hän roikkuu somessa kavereidensa kanssa sen sijaan, että lukisi Kingiä.

Mieheni usein pyörittelee silmiään, kun raahaan jostain alennusmyyntikorista kassikaupalla kirjoja kotiin. Miksi pitää, kun niitä kirjoja on jo valmiiksi monta sataa? No siksi pitää! Kyllähän minä ruokaakin raahaan kaupasta kassikaupalla. Kirjat ovat sama juttu. Ne eivät ehkä sovellu ruumiin ravinnoksi, mutta ne ovat hengen ravintoa. Ilman niitä minun henkeni kuihtuu ja minä kuolen sisältä.

Kirjojen rakastajat, tänään on meidän päivämme! Tehdään tästä päivästä SATUMAINEN!


perjantai 15. joulukuuta 2017

Syksyn sato: Pettymys

Opinnot alkavat tämän syksyn osalta olla ohitse. Kursseista on napsahtanut arvosanoja opintorekisteriin reippaaseen tahtiin. Olen tämän syksyn aikana suorittanut seuraavat kurssit:
  • Johdatus evoluutiopsykologiaan 
  • Evolutiivinen seksuaalivalinta ja seksuaalipsykologia 
  • Genetiikan perusteet 
  • Kasvatustieteen metodologia ja tutkimusmenetelmät 
  • Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä 
  • Verkostotyö 
  • Johdatus SPSS-ohjelman käyttöön 
  • Asklepios I: Terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus 
  • Asklepios II: Terveyden eriarvoinen historia 
  • Näkökulmia tyttötutkimukseen

Tämän lisäksi olen suorittanut nuorisotutkimuksen perusopinnot, mistä olen saanut 25 noppaa ja yhden sivuainekokonaisuuden. Olen järjestänyt pienet häät, harrastanut koiran kanssa, käynyt pitämässä luentoja ja kokemusosaajapuheenvuoroja, hoitanut teinin asioita, yrittänyt hoitaa omia asioitani ja jaksaa jotenkin tämän pitkän syksyn ajan. Olenko tyytyväinen kurssisaavutukseeni? No en todellakaan!



Asklepios, terveyden ja hyvinvoinnin jumala

Kaiken tämän kiireen keskellä en ole saanut suoritettua ensimmäistäkään psykologian aineopintojen kurssia. Olen todella pettynyt itseeni. Kaiken lisäksi hirveän kiireen keskellä tehdyt ja hiomattomana palautetut esseet ja harjoitustehtävät eivät ole poikineet mieleisiäni arvosanoja, eli toisin sanoen, erinomaisia ja kiitettäviä arvosanoja ei ole tullut ihan kaikista kursseista. Genetiikasta en sellaista odottanutkaan, halusin vain päästä koko kurssin ylipäätänsä edes läpi. Muista kursseista olisin odottanut hieman parempia arvosanoja, mutta aika ei yksinkertaisesti ole riittänyt siihen, että olisin ehtinyt paneutua yksittäisiin harjoitustehtäviin ja hioa niitä paremmiksi. Muuta tekemistä on ollut aivan liikaa.

En ole myöskään saanut aloitettua graduani. Minulla on lähdeaineisto suurin piirtein kasassa, mutta ensimmäistäkään kirjainta en ole saanut kirjoitettua. Aika ei ole riittänyt, ja voimat ovat olleet niin lopussa, että silloin, kun aikaa olisi ollut, en ole jaksanut.

Ensi keväänä minun pitää tehdä jonkinlainen ryhdistysliike, jotta saan vähän paremmalta näyttävän suorituslistan aikaiseksi. Ja aloitettua myöskin niitä psykologian opintoja! Olen tämän syksyn aikana tuhlannut aivan liian paljon aikaa siihen, että olen tehnyt jotain muuta kuin opiskellut. Olen joutunut hoitamaan virallisia asioita. Keväällä aion olla hoitamatta niitä niin paljon. Menkööt asiat solmuun, ihan sama. Virallisten asioiden hoitaminen vie minulta niin paljon voimia, etten yhden virallisen puhelun jälkeen kykene enää tekemään mitään muuta sen päivän aikana, ja loppupäivä on täysin hukkaan heitetty. Tervetuloa lopen uupuneen ADHD-aikuisen arkeen, missä mikään ei ole itsestään selvää.
Aion myöskin välttää läsnäolopakollisia kursseja viimeiseen asti. Pyrin valitsemaan sellaiset kurssit, missä on mahdollisimman paljon itsenäistä työskentelyä. Jos on luento-opetusta, käyn vain silloin, kun jaksan, ja jätän luentoja surutta väliin. Luentodiat ovat joka tapauksessa Moodlessa, joten voin lukea ne sieltä.

Olen myös huomannut, että olen lakannut valokuvaamasta. Valokuvaaminen lakkaa aina silloin, kun minulla on “synkkä kausi”, vaikka se normaalisti toimiikin voimauttavana tekijänä elämässäni. En vain yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään valokuvaamaan, ja jos muutaman kuvan räpsäisenkin, en jaksa muokata niitä. Toivon myös tähän muutosta kevään aikana.

Ehkä ensi keväästä tulee hieman parempi ja tuotteliaampi kuin mitä tämä synkkä ja pitkä syksy on ollut.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Ahdistus Maximus - Huono ja aikaansaamaton minä

Tänään on ollut outo päivä. En tiedä, onko kaikki syksyn stressi alkanut pakkautua jotenkin oudosti sisälleni, vai mikä nyt on. Ovatko lauantaina edessä olevat häät se tekijä, mikä saa minut tuntemaan ja ajattelemaan näin?

Laskeskelin tänään mielessäni niitä kursseja, mitä tulen syksyn aikana saamaan. Kaksi olen jo suorittanut kokonaan: metodologian ja johdatus evoluutiopsykologiaan. Ainoastaan arvosanat puuttuvat molemmista kursseista. Huomenna päättyy yksi kurssi, historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä, ja keskiviikkona päättyy jälleen yksi, Asklepios-koulutusohjelman ensimmäinen kurssi terveyden eriarvoisuudesta. Myöhemmin tänä syksynä päättyy verkostotyön kurssi, tyttötutkimuksen verkkokurssi, samoin genetiikka ja seksuaalivalinnan kurssi ovat vielä molemmat kesken. Asklepios-ohjelman toinen kurssi alkaa ensi viikolla, ja se pitäisi vielä suorittaa tämän vuoden puolella.

Käyn myös ylimääräisenä kurssina SPSS-ohjelman johdantokurssin, sillä en ole käyttänyt tuota määrällisen tutkimuksen parasta ystävää vielä kertaakaan elämäni aikana.


Ja ensimmäinen asia, mikä tulee mieleeni, on tämä: NÄIN HELVETIN VÄHÄN KURSSEJA YHDEN KOKONAISEN SYKSYN AIKANA! Otin opintovapaata saadakseni tahkottua kursseja niin paljon kuin mahdollista, ja tässä tämä vaivainen tulos?

Olen aivan loppuunpalanut. Koko syksy on ollut pelkkää juoksemista, ravaamista, sitätätätota. En ole ehtinyt tehdä mitään kunnolla, sillä ainainen kiire on syönyt voimani, enkä ole jaksanut tehdä. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt juosten kusten. Ja kaikesta tästä kiireestä huolimatta, tulen saamaan aikaiseksi tällaisen järkyttävän surkean määrän kursseja? MINÄ, jonka pitäisi suorittaa kuukaudessa yhdet vaivaiset perusopinnot, ei saa tämän enempää aikaiseksi?

Olen ihan järkyttävän huono ihminen.

Toki tämän syksyn aikana on ollut paljon muutakin tekemistä kuin opiskelu, esimerkiksi tuollainen pikkarainen tapahtuma kuin häät on vienyt yllättävän paljon aikaa kalenteristani. Mutta siitä huolimatta, että minulla on ollut muutakin elämää, olen järkyttävän pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, ja saada enemmän kursseja tehdyksi.


Ehkä tämä johtuu siitä, että minulla olikin tänä syksynä odotettua enemmän luentokursseja ja paljon vähemmän itsenäistä opiskelua. Luentokurssit vievät enemmän voimavaroja ja energiaa kuin itsenäinen opiskelu ja esseiden kirjoittaminen sohvalla. Ei minulla ole pitkän luentopäivän jälkeen enää energiaa sille, että tekisin jotain kirjallisia töitä. Etenkin, kun kakara narisee koko ajan korvan juuressa, kun puhelin herjaa taas jotain, eikä hän tiedä, mitä puhelimelle pitäisi tehdä.

Odotan ensi viikkoa. Silloin häät ovat ohi. Ramppaaminen yliopistolla vähenee muutenkin radikaalisti ensi viikon jälkeen. Odotan, että minulle jää silloin enemmän aikaa keskittyä essee-kursseihin.

Ehkä minä saan, sittenkin, marras-joulukuun aikana väännettyä jonkun opintokokonaisuuden kokonaan loppuun. Mitä sitä joululomalla muutakaan tekisi kuin opiskelisi? Ehkä voin joulukuun lopussa sittenkin tuntea onnistumisen iloa, ja tuntea, että olen saanut jotain aikaiseksi vuonna 2017.

Juuri nyt minulla ei sellaista tunnetta ole.

torstai 19. lokakuuta 2017

Ei ne opetkaan aina tiedä...

Syksyn ensimmäinen tentti takana! Istuin suurimman osan eilistä päivää Taikinajuuressa lukien evoluutiopsykologiaa ja siemaillen rooibos-teetä. Omasta mielestäni en olisi voinut olla paremmin valmistautunut tenttiin, mutta kun tenttiminen on minulle muutenkin niin älyttömän vaikeaa.

Sain oman tenttitilan ja sain myös tuoda tenttitilaan soittimen, millä sain kuunnella musiikkia, koska se auttaa minua keskittymään paremmin. Siitä huolimatta tentti meni… Noh, niin kuin meni. Termien selitykset menivät todennäköisesti ihan hyvin, mutta oikein-väärin-tehtävät menivät kyllä niin päin prinkkalaa kuin olla ja voi!


Ensinnäkin, minulla on lievä hahmotushäiriö. Hyvin lievä, eikä se pahemmin häiritse arkielämää. Paitsi silloin, kun pitäisi hahmottaa valtavan iso ruudukko! Käytin apunani papereita, mutta olen silti täysin varma, että osa vastauksista meni väärin ihan vain siksi, etten hahmottanut vastausruudukkoa kunnolla. Osa vastauksista taas meni väärin ihan vain siksi, etten muistanut oikeaa vastausta, ja arvasin.

Kun palautin tentin viereisessä huoneessa istuvalle kurssin toiselle tentaattorille, hän sanoi, että on juuri googlettanut erityisen tuen järjestelyistä yliopistolla. Hän kertoi, ettei ollut edes tiennyt tällaisista vaihtoehdoista! Kun opettajat eivät tiedä, miten voisivat opiskelijatkaan tietää. Ohjeet löytyvät kuulemma ihan Turun yliopiston intranetistä, monen klikkauksen takaa, erittäin hyvin ja sujuvasti piilotettuina.


Itselleni oli tärkeää kuulla tämä, ettei opettajilla ole itselläänkään tietoa erityisjärjestelyistä, ja että tietoa on vaikea löytää. Tämä on tärkeä tieto sekä tulevan gradutyöni kannalta, mutta myös noin muuten. Osaan varautua paremmin, kun menen opettajalta opettajalle vaatimaan näitä erityisjärjestelyjä tenttien osalta. Tiedän nyt sen, etteivät opettajat ole todellakaan tietoisia, että yliopisto on velvollinen järjestämään erityisjärjestelyjä niitä tarvitseville opiskelijoille.

Nyt sitten jännitän, pääsinkö edes läpi tämänpäiväisestä tentistä. Hyvää arvosanaa en odota. Toisaalta, evoluutiopsykologiasta on mahdollisuus suorittaa pelkästään perusopinnot, eikä aineopintoja ole olemassakaan. Koska minulla ei ole aineopintoja, mihin tähdätä, tarvitseeko minun nyt stressata tästä opintokokonaisuudesta niin hirveän paljon? Pääasia, että minulla on se ylipäätänsä, olivat arvosanat mitä tahansa.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Petetyt lupaukset

Jos pitäisi nimetä yksi asia, mitä vihaa kaikkein eniten tässä maailmassa, niin minä nimeäisin aivan ehdottomasti lupausten pettämisen. Lupaukset ovat pyhä asia. Ne kuuluu pitää. Vain erittäin epäonnisissa olosuhteissa luvatun asian voi muuttaa, esimerkiksi jos on luvattu lähteä vaikka huvipuistoon, mutta yön aikana alkaakin vatsataudin mukanaan tuoma huuto-oksennuksen laulu, on täysin hyväksyttävää siirtää huvipuistoretkeä suotuisampaan ajankohtaan. Huvipuistoretki ripulissa ja huuto-oksennuksessa ei ole taatusti kenestäkään kivaa.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden viimeinen kurssi, terveyspalvelut ja sosiaalityö lapsen, nuoren ja perheen tukena, on vieläkin arvioimatta. Kurssista luvattiin arvosana juhannukseen mennessä, ja tämä lupaus näkyy ihan meidän Moodlessa. Lupaus ei siis ole mikään oman pääni keksintö.


Ellen ole aivan sekaisin (mikä ei kyllä sekään täysin mahdotonta olisi), juhannus olisi oikeastaan niin kuin nyt. Kun vein koiraa aamulenkille kahden aikaan iltapäivästä (kuten sanottua, minulla on viivästynyt unirytmi), kadunpätkämme varrelle pysäköidyistä autoista joka toiseen oltiin pakkaamassa juhannuksen vaatimia hyödykkeitä, kuten grilliruokaa, kaljaa ja hyttyskarkoitetta. Juhannuksesta huolimatta Moodlessa näkyy edelleen teksti: “Ei arvioitu”.

Ei, en tarvitse arvosanaa juhannuksena mihinkään. Voin kyllä viettää juhannusta ilman tuota arvosanaakin. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on siitä, että se arviointi on luvattu, eikä sitä ole tullut.

Sekään ei voi olla perusteena, etteikö kurssin opettaja olisi ehtinyt tekemään arviointeja, sillä meille annettiin kaksi palautuspäivää, ja mahdollisuus palauttaa essee vasta kesän jälkeen. Kurssin opiskelijoista ylivoimainen enemmistö ilmoitti kirjoittavansa esseen kesän aikana ja palauttavansa sen vasta heinäkuussa. Toukokuun palautuspäivässä esseen on palauttanut vain hyvin pieni osa opiskelijoista.

Ärsyttää ja kismittää! Lupaus on petetty. Olen äärimmäisen pettynyt.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Mitäs sitten seuraavaksi?

Jahas. Mitäs sitä sitten opiskelisi seuraavaksi? Nyt on nimittäin niin, että juuri nyt, tällä hetkellä, minulla ei ole enää mitään opiskeltavaa! Kaikki on suoritettu, kaikki on valmista.

Terveyspalvelut ja sosiaalityön kurssin mediaseurannan tein jo aika päiviä sitten. Tehtävään kuului myös se, että kommentoin vähintään kahden toisen opiskelijan löydöksiä mediasta. Olin meidän “mediaryhmämme” ensimmäinen, joka palautti tehtävän, mutta nyt Moodleen oli tullut jo kolmelta muultakin heidän löytönsä. Pääsin siis tekemään nämä pakolliset kaksi kommenttia, ja mediatehtävä on kokonaisuudessaan suoritettu.

Essee, mikä oli vähän vielä kesken, ja minkä tekeminen takkuili motivaation puutteesta, on nyt valmis. Ei siitä erinomainen tullut, mielestäni ei edes hyvä. Korkeintaan ehkä tyydyttävä. Mutta pääasia, että se on valmis ja pääsen palauttamaan sen.

Koska aihepiiri ei hirveästi kiinnostanut noin muutenkaan ja motivaation puute näkyy taatusti esseessäni, vaikka yritinkin parhaani mukaan peitellä sitä, en usko saavani esseestä kovinkaan hyvää arvosanaa. Toisaalta, se ei hirveästi hetkauta minua, sillä tästä kurssista tullut huonompi arvosana ei tule laskemaan koko opintokokonaisuuden kokonaisarvosanaa. Se tulee, joka tapauksessa, olemaan erinomainen.

Kurssin viimeinen osuus, eli itsearviointi, tuli myös tehtyä. Se oli helppoa kuin heinänteko, kun piti vain vastata valmiiseen lomakkeeseen. Ei tarvinnut itse pohtia omaa oppimistaan sen kummemmin.

Nyt täytyy enää palauttaa kaksi kirjastosta lainattua kirjaa ja odottaa, että saan kurssin arvosanan rekisteriin. Sen jälkeen voin laittaa todistuksen valmiista opintokokonaisuudesta tilaukseen. Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-perusopintokokonaisuus on valmis!

Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: Mitäs nyt sitten? Täytyyhän minulla jotain opiskeltavaa olla tai muuten tulen hulluksi! Psykologian aineopinnot voisi tietty suorittaa tähän sopivana jatkumona heti perään. Olisi jotain tekemistä pitkille kesälomakuukausillekin (olen ollut opettaja jo niin pitkään, etten ymmärrä, miten joku ihminen voi pärjätä lyhyemmällä kesälomalla kuin 2 kk). Myös työ- ja organisaatiopsykologia kiinnostaisi. Samoin draamapedagogiikka.

Tai sitten vain rauhoitun, vaikka vaihteen vuoksi! Istun sohvalla kädessäni kuppi kuumaa teetä, katson aivotonta viihdettä telkkarista enkä ajattele mitään. Jospa juuri se olisi jotain sellaista, mitä minä tällä hetkellä kaipaisin. En tiedä. Voisin kokeilla sitä parin päivän ajan, ja tulla sitten kertomaan, miten onnistui vai onnistuiko mitenkään.

Olisikohan tässä sellaista tekemistä, mitä voisin seuraavaksi kokeilla?
Kuva on otettu Reykjavíkissa Nauthólsvikin rannalla vuonna 2011.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Karvaiset päiväunet


Vilkaisen uunin kelloa samalla, kun käyn vessassa. Se on vartin yli kolme yöllä. Olen nukkunut pari tuntia, mutta uni ei tule enää. Menen sohvalle katsomaan leffaa ja oikaisen pitkäkseni. Ehkä se tästä vielä tulee, edes vähäksi aikaa.

Tulihan se! Herään sohvalta väsyneenä. “Yllätys”, että olen katkonaisen yön jälkeen väsynyt. Vien koira ulos, ihan hirvittävään tuuleen. Pysymme hädin tuskin pystyssä, joten lenkki jää lyhyeksi. Tänään vietämme siis sisäpäivän.

Sain eilen katsottua ensimmäisen luennon terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssista. Laitan toisen luennon pyörimään taustalle. Aiheena on ehkäisevä lastensuojelu. Kuuntelen kuivaa asiaa ja luennoitsijan narisevaa ääntä. Alkaa nukuttaa. Tätähän minun olisi pitänyt yöllä tehdä, eikä mitään leffaa katsella! Ehkä ensi yönä laitan jonkun lastensuojeluluennon pyörimään, niin saan paremmin unen päästä kiinni.

Luento on pitkä, kuiva ja mielenkiinnoton. Saan sen kuitenkin loppuun. Vielä olisi monta luentoa jäljellä. Loput luennoista ovat tallenteita lastensuojelukoulutuksesta. Osa niistä on hyvin lyhyitä. Katson ne ensimmäiseksi. Aikaa ei juurikaan mene näiden katsomisessa, mutta eivätpä ne juuri mitään asiaakaan sisällä. Siis sellaista asiaa, mitä minä tarvitsisin esseetäni varten.

Siirryn ensimmäiseen, todella pitkään luentoon. Tämä kestää reilusti yli tunnin. Voi luoja! Pitää varmaan mennä apteekin kautta ostamaan kofeiinitabletteja, kun en kahviakaan kerran ole opetellut juomaan. En taatusti pysy hereillä!

Tämän luennon aiheena on tulevat muutokset lastensuojelutyössä. Aihe ei kiinnosta pätkääkään ja luennoitsija puhuu paljon lakipykälistä. Hänellä on nopea puhetempo ja miellyttävä ääni, mikä tekee kuuntelemisesta hitusen verran helpompaa. Hidasta ja narisevaa puhetta en jaksaisi kuunnella.

Asia siirtyy välissä sellaiseen aiheeseen, mitä minä en tarvitse esseessäni. Jätän luennon pyörimään taustalle ja vilkaisen oppimateriaalilistaa. Siinä on pari kirjaa, muut ovat netistä löydettäviä artikkeleja. Laitan kirjat vaski-kirjaston hakukenttään. Ne löytyvät kaupunginkirjastosta! Varaan ne saman tien, ettei kukaan toinen vain ehdi hakemaan niitä. Saan ihan pian vahvistuksen siitä, että kirjat on varattu minulle. Hyvä. Haen ne, jahka ehdin.

Jatkan vielä hetken luennon kuuntelemista. Silmäni alkavat lupsua. Tarvitsen tauon! Päätän hakea kirjastosta varaamani kirjat, ja hyppään autoon. Kirjastoreissu on suhteellisen kivuton, mutta väsymys alkaa painaa toden teolla. Lähtiessäni parkkipaikalta pois en ajattele ollenkaan, mihin olen menossa, vaan käännyn väärään suuntaan. Pääsen kyllä tätäkin kautta kotiin, mutta joudun tekemään pienen mutkan.

Jatkan ajamista ja vaivun ajatuksiini. Huomaan sen risteyksen kohdalla, mistä minun pitäisi kääntyä päästäkseni kotiin, että olenkin ajamassa sen ohi, ja nyt kääntyminen on myöhäistä. No, tehdäänpä vielä pidempi lenkki! Aikaahan minulla on, jaksamista ei niinkään. Ja koska olen kerran menossa pitkää reittiä, päätän kurvata Hesburgerin drive-inin kautta. Väsymyksen lisäksi alkaa olla nälkä.

Kun pääsen pitkän lenkkini jälkeen kotiin, ja saan upotettua hampaani kasvishamppariin, päätän, etten jaksa jatkaa luentoja. En ainakaan ilman päiväunia. Selaan pikaisesti hakemiani kirjoja: Ainakaan sisällysluettelojen perusteella en saa näistä kovinkaan paljon esseeseeni. Täytyy tutustua niihin tarkemmin, kunhan vain jaksan. Minulla alkaa olla sellainen olo, etten tule saamaan tästä kurssista kovin hyvää arvosanaa. Toisaalta, ihan sama, sillä tästä kurssista mahdollisesti tuleva hieman huonompi arvosana ei tule laskemaan opintokokonaisuuden kokonaisarvosanaa kuitenkaan. Teen tämän kurssin sillä jaksamisella, mikä minulla on, eli hyvin vähäisellä. En panosta sen enempää. Teen tämän kuitenkin nyt, enkä siirrä myöhemmäksi, sillä seuraavaa mahdollisuutta ei välttämättä tule, enkä halua jättää tätä kesken.

Mutta ennen kuin teen yhtään mitään enempää, menen päiväunille, ja otan koiran viereeni kuorsaamaan. Ja näemme yhdessä hyviä ja karvaisia päiväunia.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Psykologia paketissa

En tiedä, kuka koululaitoksen historian aikana on mennyt keksimään tentit, mutta se ihminen voitaisiin polttaa minun puolestani roviolla. Etätentti on ihan yhtä paha kuin tavallinen tenttikin, enkä, edelleenkään, opi mitään sillä, että yritän tahkoa jotain kirjaa päähäni hauki on kala-tyyliin. Oppimistehtävät ja esseet ovat enemmän minun juttuni. Opinkin jotain, ja sitähän tässä olisi tarkoitus nimenomaan tehdä: Oppia!

Tentti on nyt kuitenkin suoritettu ja palautuskansio on kolahtanut. Persoonallisuuspsykologian kurssi on nyt valmis! En ole tyytyväinen tenttivastaukseeni, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta: En pärjää tenteissä samalla tavalla kuin pärjään esseiden kanssa.

En usko, että vastaukseni olisi mennyt niin metsään, ettenkö tuosta kurssista läpi pääsisi. Varmasti pääse. Arvosanallakaan ei ole mitään väliä, sillä olen muista kursseista saanut erinomaiset arvosanat, eikä tuo yksi kurssi paljoa keskiarvoa pääse enää laskemaan. Pääasia on se, että kurssi on nyt tehty.

Tätä myöten ovat myös psykologian perusopinnot valmiit, ja seuraavaksi siirryn aineopintoihin. Tai pikemminkin, siirryn sitten, kun jaksan. Juuri nyt en jaksa edes ajatella asiaa! Olen jo ilmoittanut kahden yksittäisen opettajille suunnatun täydennyskoulutuskurssin vetäjille, että nyt ei riitä enää rahkeet, ja minun on pakko jättää nämä kurssit väliin. Tulen mielelläni suorittamaan kurssia uudestaan joku toinen kerta sitten, kun en ole enää yhtä kortisolia koko akka. Tämän persoonallisuuspsykologian halusin ihan välttämättä suorittaa, kaikesta huolimatta, alta pois nyt, sillä seuraava suorituskerta olisi ollut vasta syksyllä. Enkä halua jättää opintokokonaisuutta niin pitkäksi aikaa roikkumaan, sillä se taas vaikuttaa tuleviin opintoihini.

Jäljellä on tälle keväälle ainoastaan yksi kurssi lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuutta (sen suorittamisesta ei ole, vieläkään, tullut ohjeistusta, enkä tiedä, tuleeko sitä edes ennen Ragnarökiä) sekä muutama lähipäivä valmentaja-opintoja. Muuten alkavatkin tämän vuoden opinnot olla paketissa. Olen erittäin tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut suoritettua! Kaksi perusopintokokonaisuutta, kahdet eri valmentaja-opinnot, muutama yksittäinen täydennyskoulutuskurssi viime syksynä… Eiköhän siinä ole riittämiin tälle lukuvuodelle.

Olen todellakin ansainnut laiskan loppuillan Star Warsin parissa. Ja rakas koirani, joka on ymmärtäväisesti antanut minun opiskella ja suorittaa etätentti, on ansainnut pitkän riehulenkin. Paitsi etten jaksa riehua. No, pitkän lenkin hän on ansainnut kumminkin!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Vihdoinkin valmis!

Sulhaselleni tuli vieras: Joku itselleni tuntematon mies, joka lupasi viedä ison osan sulhaseni nurkissa lojuvasta tietokoneromusta mukanaan. Samalla, kun miehet kävivät läpi tuota romua ja keskustelivat asioista, mistä minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä, minä päätin viihdyttää itseäni psykologian tutkimusmetodien kurssilla. Ja kappas, se tuli valmiiksi! Nyt on sitten sekin kurssi tehtynä, ja viisi opintopistettä taas plakkarissa.

En, todellakaan, usko saavani tästä kurssista sitä erinomaista arvosanaa, minkä olen saanut kaikista muista kursseista. Tehtävänannot oli esitetty jotenkin niin monimutkaisesti, että iso osa niistä meni aivan täysin yli ymmärrykseni. Ja kovaa menivätkin. Lisäksi tehtävät olivat suhteellisen hankalia tehdä, ja vaativat hirvittävän paljon. Uskon kuitenkin pääseväni läpi tästä kurssista, ei se sentään niin huonosti mennyt, mutta millaisella arvosanalla… Se onkin sitten eri juttu. Jos saan edes kohtalaisen arvosanan, olen ihan tyytyväinen. Hyvään olen jo todella tyytyväinen.

Nyt on palautuslaatikko kolahtanut ja oppimistehtävä palautettu. Seuraavaksi jäljellä on enää se yksi kliinisen psykologian oppimistehtävä, mihin en ole - edelleenkään - saanut sitä yhtä lähdeteosta, ja koko kurssi riippuu ja roikkuu nyt tästä yhdestä kirjasta.

Koska minulla ei juuri nyt tällä hetkellä ole mitään opiskeltavaa, koska ei ole tarvittavia kirjoja, minun on siis tyydyttävä siihen, että tulevat päivät minä vain pakkaan sulhaseni tavaroita ja muutan. Tylsää, mutta toki tarpeellista, jos haluan saada tuosta jyväskyläläismiehestä tehtyä turkulaisen.


maanantai 20. helmikuuta 2017

Melkein ylpeä itsestäni

Neljäs lomapäivä, ja olen saanut tänään hirvittävän paljon aikaiseksi. Paljon enemmän kuin uskoinkaan!

Aamupäivällä tuskailin psykologian tutkimusmetodien toisen oppimistehtävän kanssa, ja sain kuin sainkin sen valmiiksi. Aluksi oppimistehtävä tuntui hirvittävän hankalalta, mutta tarpeeksi monen tupakkatauon jälkeen aloin saada jonkinlaista otetta esseeseen, ja loppujen lopuksi siitä tuli ihan hyvä. Olisi toki voinut tulla parempikin, mutta olen lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen. En odota erinomaista arvosanaa, mutta tämän kurssin kanssa tärkeintä onkin se, että pääsen ylipäätänsä kurssista edes läpi.

Oppimistehtävän jälkeen viihdytin sulhaseni sukulaisia ja sain kuulla monenlaisia hauskoja tarinoita. Olen siis liittymässä suhteellisen hauskaan sukuun! Hyvä näin.

Loppupäivän olenkin sitten pakannut tavaroita ja laittanut niitä Facebookissa Jyväskylän alueen roskalavalle. Olen saanut, luojan kiitos, ihan hirvittävän paljon turhaa tavaraa kiertoon sen kautta. Iso osa iltaa onkin mennyt Facebookin ääressä vastaillessa ihmisten kysymyksiin ja yksityisviesteihin, sekä ovea avaten, kun porukkaa lappaa hakemassa varaamiaan tavaroita. Olen iloinen, että saan turhaa tavaraa kiertoon näin kätevästi. Ei tarvitse nähdä sen suurempaa vaivaa.

Voisinpa sanoa, että olen melkein ylpeä itsestäni tämän päivän suoritusten osalta! Taas on yksi psykologian oppimistehtävä valmis, taas on muutama muuttolaatikko pakattuna ja paljosta turhasta tavarasta on päästy eroon. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Erinomaista sonninsontaa

Bling, sanoo sähköposti. Tuntematon lähettäjä. Hän kuitenkin aloittaa postin tuttavallisesti: “Hei, Satu!” Sen jälkeen hän jatkaa olevansa Jyväskylän avoimesta yliopistosta, ja hän ottaa minuun yhteyttä, sillä haluaa antaa palautetta neuropsykologian essestäni. Palautin esseen Koppaan viime sunnuntaina, joten erittäin nopeasti tuli palaute! Olen erittäin yllättynyt ja hämmentynyt, toki pelkästään positiivisella tavalla. Nopeus on aina valttia.

Olen kuulemma kirjoittanut hyvän ja selkeän esseen, vastannut kaikkiin kysymyksiin monipuolisesti, käyttänyt kaikkia vaadittuja lähteitä myös monipuolisesti ja tehnyt tiedeyhteisön kaikkein pyhimmän, eli lähdeviittaukset, oppiaineen vaatimalla tavalla. Sain erityismaininnan siitä, että olin tehnyt yhteenvedon. Ja minä kun luulin, että yhteenveto kuuluu olennaisena osana esseetä! Ilmeisesti avoimessa yliopistossa opettajat saavat lukea jos jonkinmoista sonninsontaa, mitä heille tarjotaan muka-esseiden muodossa, jos esseeni tarkistanut henkilö oli näin onnellinen siitä, että olin todellakin kirjoittanut sen yhteenvedon. Onneksi en ole avoimessa yliopistossa töissä. Minulta ehkä saattaisi mennä hermot, aika montakin kertaa.

Arvosana erinomainen, ja vielä erikseen kehut siitä, että olen taitava kirjoittaja. Voi kiitos! Tulipa hyvä mieli näin mukavasta palautteesta. En, omasta mielestäni, ihan näin vuolaita kehuja olisi ansainnut, mutta onhan niitä aina mukava ottaa vastaan. Tietenkin.

Tämä erinomainen neuropsykologian arvosana sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pitämäni pieni psykologia-tauko on ohitse. Seuraavaksi olisi vuorossa kliinistä psykologiaa. Kolmen oppimistehtävän sarjasta voin aloittaa toista ja viimeistä: Ensimmäinen tehtävä vaatii sellaisen lähdekirjan, mitä ei ole saatavissa mistään. Paitsi kirjastosta. Ja minä pelkään kirjastoja! Kiitos ADHD:n, unohdan aina palauttaa kirjat. Unohdan jopa uusia kirjojen lainat, vaikka se onkin tehty niin äärimmäisen helpoksi, kun sen voi nykyään tehdä netin kautta. En vain saa palautettua enkä uusittua mitään, koska se himputin ADHD. Siksi ostan aina kaikki tarvitsemani kirjat, niin ei tarvitse murehtia palautuksista.

Kolmannesta, ja samalla viimeisestä, oppimistehtävästä on hyvä aloittaa. Soili Poijulan kirjoittama Lapsi ja kriisi on minulla valmiiksi kirjahyllyssä, joten pääsen aloittamaan heti. Tutustun kirjaan hetken, ja pääsen kirjoittamaan jo ensimmäisen kokonaisen luvun resilienssistä. Helppoa kuin heinänteko, ja vielä hauskaa!

Mitä enemmän tutustun psykologian maailmaan ja mitä syvemmälle pääsen siinä, sitä enemmän ihmettelen, miksen ole aikaisemmin lähtenyt lukemaan sitä. Olen aina halunnut lukea, ja olen aina ollut kiinnostunut. Ehkä minun vain piti käydä jokin elämänkoulun tapainen polku, ennen kuin olin täysin valmis. En koe tehneeni vääriä valintoja, sillä jokainen valinta on antanut minulle jotain hyvää. Mutta tulevaisuudessa voin tehdä taas uusia valintoja, ja ehkäpä psykologian opintojen jatkaminen, tavalla tai toisella, voisi olla yksi niistä valinnoista. Koen saavani tästä hyvin paljon.

Vielä, kun saisin sen yhden puuttuvan kirjan, olisin saanut melkein kaiken sen, mitä tällä hetkellä tarvitsen.

PS. Sain kehityspsykologian kurssista arvosanaksi erinomainen, vaikka se menikin, omasta mielestäni, täysin penkin alle.

PPS. Jos joku ihmettelee, mitä helvetin Koppa, niin se on Jyväskylän avoimen yliopiston käyttämä oppimisalusta.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Valmis, vaikka paskaa tulikin

Sain jotenkuten selätettyä osan päivällä tuntemastani väsymyksestä. Löysin sen verran energiaa jostain aivojeni uumenista, että pystyin myöhemmin illalla tekemään loppuun sen, minkä olin aloittanut, eli kehityspsykologian vertaisarvioinnin. Kirjoitettavaa oli todellakin sen yhden A4:n verran, ei sen enempää, mutta väsyneenä yksi rivi saattaa olla liikaa vaadittu.

Kuten olette varmasti huomanneet, olen erinomainen oman itseni ja oman osaamiseni dissaaja. Ajattelen aina kirjoittaneeni paskan esseen enkä ole ikinä mihinkään tyytyväinen. Silti minulla komeilee Itä-Suomen yliopiston Weboodissa komea rivi erinomaisia arvosanoja (ellei oteta lukuun sitä yhtä typerää tenttiä, mistä sain arvosanaksi pelkän hyvän). Tämä kehityspsykologian kurssi meni kuitenkin niin älyttömän huonosti, että tästä kurssista tulee kaikkien osien kokonaisarvosanaksi taatusti korkeintaan se hyvä. Ihan turha edes odottaa erinomaista! Sen verran meni penkin alle.

Kurssiin kuului yksi, ainoa essee, ja se meni, omasta mielestäni, ihan hyvin. Myöskin tekemäni videoesitelmä oli ihan jees, vaikka se olisi voinut mennä paremmin. Suurimmat ongelmat tulivat vastaan siinä, että esitelmä sai olla vain tietyn pituinen, enkä minä osaa tiivistää. Uskoin kuitenkin saaneeni tärkeimmät asiat videolle.

Tämä vertaisarviointi oli tehtävänä niin käsittämättömän outo, että toivon todellakin opettajan luopuvan siitä. En tajunnut tehtävän ideaa alkuunkaan! Sain minä sinne tekstiä ja vielä jopa enemmän kuin mitä vaadittiin, mutta tekstin laatuun en ole erityisen tyytyväinen.

Vaikka en ole erityisen kiinnostunut kehityspsykologiasta enkä koe sen olevan ominta alaani, olisin silti halunnut suorittaa kurssin hyvin ja saada siitä hyvän arvosanan. Nyt en ole laisinkaan varma, tulenko pääsemään edes koko himputin kurssia läpi! Olen suhteellisen pettynyt, en pelkästään itseeni ja omaan suoritukseeni, mutta myös kurssiin ja sen suoritustapaan.

Nyt se on kuitenkin valmis!

PS. Sain, vihdoin ja viimein, tilaamani kirjan, Biological Psychology. Pääsen tekemään iki-ihanaa neuropsykologian kurssia! En malta odottaa.


torstai 29. joulukuuta 2016

Into piukassa, stressi piukemmassa

Nyt se on aloitettu! Nyt on myöhäistä muuttaa enää mitään. Ensimmäiset luvut on jo kirjoitettu, kaikki teoriaan tarvittava kirjallisuus tilattu (pari kirjaa tulee jälkitoimituksena, mutta kirjoitan ne luvut, mihin tarvitsen juuri näitä kirjoja, hieman myöhemmin), “uhrin” kanssa on treffit sovittu. Opinnäytetyö on päässyt hyvälle alulle!


Hieman on ollut tahmea aloitus, mutta toisaalta, se ei ole mikään yllätys. Olen perfektionisti, haluan saada kaikesta aina täydellistä, eikä minulle itselleni kelpaa, jos homma on tehty hätäisesti. Tietyissä asioissa olen liiankin tarkka.


Tässä alkuvaiheessa minua piinaavat niinkin tärkeät ja oleelliset asiat kuin lukujen järjestys. Mikä luku tulee ensimmäiseksi (ellei johdantoa lasketa)? Aloitanko siitä, että avaan sitä ratkaisukeskeistä metodia, mitä aion käyttää työssäni, vai aloitanko ennemmin siitä, että avaan sitä taideterapeuttista menetelmää, mitä käytän? Vai pitäisikö minun aloittaa siitä, että esittelen “uhrini”, hänen taustansa ja sen, miksi valitsin juuri hänet?


Lukujen paikkoja on helppo vaihdella Wordissä, kun ei tarvitse muuta tehdä kuin painaa ensin control-c ja sitten control-v. Ja numerointia saa aina muutettua! Helppoa kuin heinän teko. Silti otan tällaisesta hyvin pienestä asiasta hirveän stressin jo nyt. Minun pitäisi ihan oikeasti oppia ottamaan näistä opiskeluun liittyvistä kirjallisista töistä vähemmän stressiä, uskoa itseeni ja osaamiseeni enemmän sekä oppia ottamaan vastaan hieman huonompikin arvosana kuin kiitettävä. Kaiken ei aina tarvitse olla kiitettävää! Sekin riittää, että kurssin on läpäissyt. Mutta kun se ei riitä minulle, vaan arvosanojen tarvitsee olla niitä perhanan kiitettäviä. Muuten en ole tyytyväinen itseeni.

Tästä kaikesta huolimatta, olen innoissani opinnäytetyöstäni! Tiedän, että sen tekeminen, erityisesti casen tekeminen käytännössä, tulee olemaan todella hauskaa ja antoisaa. Tiedän, että tulen nauttimaan tämän työn tekemisestä, ja todella toivon, että tästä tulee hauska ja antoisa kokemus myös “uhrilleni”. Toivon, että voin antaa hänelle jotain, edes pikkuisen. Paljon en voi antaa, mutta jos edes vähän!


lauantai 5. marraskuuta 2016

Ämmä, mikä sua oikein vaivaa?

Tyhjä olo. Ei mitään kirjoitettavaa. Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kaksi esseekurssia on nyt tehty. Suoritusmerkinnät puuttuvat vielä, mutta kummatkin esseet on palautettu. Moodlessa lukee: “Ei vielä arvioitu”. No, täytyy sitä antaa arvioitsijoille aikaa tehdä työnsä.

Ensimmäiseen esseeseen olen suhteellisen tyytyväinen, toiseen en erityisemmin. En kuitenkaan keksinyt enää mitään lisättävää enkä keksinyt mitään muutettavaakaan. Tuli siitä mikä arvosana tahansa, olen suorittanut tehtävän. Ja olen oppinut uutta, vaikka arvosana ei hyvä olisikaan. Pitäisi opetella olemaan tyytyväinen siihen, että on oppinut uutta, ja arvostaa itse oppimisprosessia, eikä vain tuijottaa niitä arvosanoja, mitä saa. Tässä on minulla vielä iso työ edessä!

Kaksi kurssia on vielä tiedossa tästä opintokokonaisuudesta, ennen kuin olen suorittanut sen kokonaan. Niistä toinen on luentokurssi, mikä alkaa ensi viikolla. Aiheena stressitilanteet ja niiden vaikutus lapsen kehitykseen. Luentokurssiin kuuluu myös essee, minkä olen kirjoittanut jo, vaikka kurssi ei ole vielä edes alkanut! Sitä en viitsinyt kuitenkin palauttaa vielä: Odotetaan nyt sen verran, että kurssi pääsee edes alkuun. Viimeinen kurssi, minkä piti olla luentokurssina keväällä, suoritetaankin laajana oppimistehtävänä, mutta siitä ei ole tullut vielä ohjeistusta. Eikä kuulemma tulekaan ennen kevättä. PERKELE! Minulla on nyt jo tylsää eikä mitään tekemistä. Haluan saada sen ohjeistuksen NYT!

Kynttilänvaloa tähän iltaan.

Tämä opintokokonaisuus on vielä kesken parin kurssin verran, ja silti mietin kuumeisesti, mitä opiskelisin seuraavaksi. Eläinavusteisen ja nepsy-valmennuksen opinnäytetyötkin ovat vielä tekemättä, joten niissäkin olisi hommaa. Tässä kohtaa voisi kysyä kysymyksen: MIKÄ VITTU SUA, ÄMMÄ, OIKEIN VAIVAA? Mikset osaa rauhoittua? Mikset osaa olla tekemättä mitään? Mikset osaa olla suorittamatta? Minun pitäisi aivan ehdottomasti saada lukea se Juha T. Hakalan kirjoittama Kohtuuden kirja. Samaisen kirjoittajan Luova laiskuus voisi sopia myös minun luettavakseni. Lisäänpä sen saman tien Adlibriksen toivelistalle!

Toisaalta, ellen koe varsinaisesti stressiä kaikesta tästä opiskelusta, miksi rajoittaa sitä? Miksi vähentää jotain sellaista, mistä nautin? Yksi syy voisi tietenkin olla raha, sillä opintoni maksavat paljon. Toinen syy voisi olla, että jäisi enemmän aikaa perheelleni. Nautin kuitenkin opiskelusta ja haluan oppia uutta, joten en aio sitä kokonaan lopettaa. Ikinä! Ehkä joku kohtuus kuitenkin voisi olla paikoillaan.

Ja juuri tänään on sellainen “kohtuuspäivä”. Aion viedä koiran pitkälle lenkille koirapuistoon. Aion nauttia illalla sulhaseni kanssa saunan lämmöstä. Aion istua kynttilänvalossa ja juoda lasin punaviiniä. Ja aivan varmasti tulen ajattelemaan jotain opiskeluun liittyvää, mutta en aio tehdä mitään käytännössä kuitenkaan. Ehkä se on sitä kohtuutta.

PS. Tentti, minkä tein, meni läpi! Huh.

Lappalaiskoirat koirapuistossa. Komea on poseeraus!