Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä.
Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.
Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.
Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...
Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.
Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.
En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.
Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.
Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.
