Karvakorvan karkureissu

Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä. 

Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.

Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.

Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...

Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.

Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.

En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.

Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.

Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.

Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

Jos Kauno osaisi puhua…

“Jos se tuoksuu hyvältä ja jos se on syötävää, silloin se on minun.”

“Isin ja äidin painileikkeihin on kiva mennä mukaan, vaikka ne harvoin siitä pitävätkään.”

“Juusto ja nakit ovat verollepantava asia. Ja minä olen verokoira.”

“Aina on hyvä aika leikkiä pallolla. Jos äiti nousee yöllä vessaan, se on selkeä merkki siitä, että nyt leikitään.”

“Isin ja äidin sänky on mun sänky. Ihmissiskon sänky on mun sänky. Sohva on mun sänky. Nojatuoli on mun sänky. Toinen nojatuoli on mun sänky. Mun sänky on mun sänky. Muut voi nukkua muualla.”

“Jos vesikiposta on juotu yhden kerran, siitä ei voi juoda enää toisen kerran. Veteen tulee kielipöpöjä.”

“Minulla on oikeus valita, istunko vai en, makaanko vai en, menenkö tötteröiden välistä vai en ja jätänkö tyttökoiran pyllyn rauhaan vai en.”

“Minä olen suloinen ja minusta pitävät kaikki. Myös ne, jotka eivät pidä koirista, saavat luvan pitää minusta, koska olen niin suloinen.”

“Posti on tarkoitettu syötäväksi. Etenkin laskut.”

“Kengät on tarkoitettu syötäviksi. Etenkin isin kengät.”

“Naapurin kissan paikka on puussa. Jos se tulee alas sieltä, se pitää ajaa sinne takaisin.”

“Nameja ei voi koskaan saada liikaa.”

“Minun villahousuni ja kynteni ovat pyhiä suojelukohteita, eikä niihin parane kenenkään koskea harjalla eikä saksilla.”

“Ihmiset ovat likainen eläinlaji. Siksi jokaisen naamaa on nuoltava.”

“Pitkät lenkit ovat parhaita 30 asteen pakkasessa, kovassa lumimyräkässä.”

“Villasukka on terveellinen välipala.”

“Paras televisio-ohjelma on tennismatsi. Sen jälkeen tulevat luonto-ohjelmat, missä on paljon lintuja. Paras televisionkatselukaveri on mummi, koska kukaan vakinaisesta henkilökunnasta ei pidä tenniksen katselusta.”