Kirsu kohti... Hei kato, tulkku!

Nuusku työssään.

Aurinko pilkistää tummanpuhuvien pilvien takaa. Katson taivaalle huolestuneena. Ilma on nihkeä ja minusta tuntuu, että noin minuutin päästä alkaa sekä rankkasade että ukkonen. Juuri nyt ei tarvittaisi sadetta eikä ukkosta. Meillä on nose workin kolmostason viimeinen treenikerta, ja tällä kertaa meillä on ulkoetsintää. En kaipaa kesäflunssaa juuri nyt, tähän hetkeen, sillä loppuviikosta on tiedossa hevarien suviseurat: Tuska. Enkä aio heittää kolmen päivän lippuani roskikseen sen vuoksi, että olen sairastunut johonkin himputin flunssaan.

Olemme onnekkaita, eikä sadetta tule. Saamme vetää treenit kaikessa rauhassa loppuun. Kolme radanpätkää, kolmea eri hajua jokaisella pätkällä. Pitäisi siinä olla Kaunolle haastetta enemmän kuin tarpeeksi.

Ulkoetsintä ei ole Kaunon parhaita puolia. Meidän äärimmäisen häiriöherkkä kaverimme ei pysty keskittymään olennaiseen, jos on pienikin häiriö jossain. Ja se häiriö nyt voi olla mikä tahansa. Tulkku lentämässä kilometrin päässä, maassa oleva roska, näkymätön mies... Päätämme päästää Kaunon helpolla ja sovimme, että yhden löydön jälkeen rata on siinä. Parempi saada kunnon palkat ja kehut yhdestä löydöstä kuin väkisin vaatia pojalta jokaisen kohteen löytämistä. Siinähän menee nuuskimisen ilo ihan kokonaan!

Ensimmäisellä pätkällä Kaunolla käy kahdessa kohtaa nenä normaalia kovemmin. Hän on selkeästi saanut hajujäljen. Hän ei kuitenkaan ilmaise löytöä, koska viereiselle parkkipaikalle ajoi vartiointiliikkeen auto, ja hän jää tuijottamaan, kun vartija käy tarkastamassa rakennuksen ovia. Meidän tarkka vahtikoira. Aika kuluu ja se menee siinä, kun Kauno seuraa vartijaa. Yritämme ottaa uudestaan, tällä kertaa hieman helpotettuna. Ohjaan Kaunon paikkaan, missä nuuskutus kävi kaikkein koviten ennen vartijan tuloa. Ja sieltähän se haju löytyi! Hieno poika.

Toinen rata onkin sitten helpompi, ja haju löytyy suhteellisen pian lähdön jälkeen. Isot kehut, namit ja leikit. Äidillä on taitava hauva!

Kolmas rata muodostuu pahvilaatikoista. Ne ovat kivoja, ja Kauno alkaa leikkiä. Niinpä niin. Yksi tassu jää kiinni yhteen laatikkoon. Huokaisen.

Toisen laatikon päälle on kiva mennä pomppimaan. Nyt minulta tulee jo kipakampi kielto. On se nyt kumma! Täällä ollaan haistelemassa eikä pomppimassa laatikoiden päällä.

Löytyy sentään se oikea laatikko, kun vähän potkii (no, ei nyt sentään kirjaimellisesti), ja Kauno saa taas namit, kehut ja leikit. 

Oman vuoron odottaminen on tylsää.

Seuraavaksi saammekin sitten aloittaa nuuskutuksen vakiryhmässä. Olemme käyneet kaikki kolme hajua läpi. Hajukokeissa emme ole vielä käyneet, koska kokeet tehdään laatikoiden avulla, ja... No, mitä kuvittelette, että koetilanteessa tapahtuu, kun Kauno näkee kasan pahvilaatikoita? Ei ainakaan sitä, mitä pitäisi, ja lopputuloksena on 12 entistä pahvilaatikkoa. Ehkä odotamme hieman, että karvainen poikavauvamme kasvaa isommaksi ja saa enemmän järkeä päähänsä.

Vaikka Kaunokaisemme onkin kovin häiriöherkkä, olen silti hirmuisen ylpeä siitä, miten hienosti hän suoriutui kaikista ympärillä olevista häiriöistä huolimatta. Meillä on ihan valtavan hieno hauveli!

Kun kirsu saa päättää - Kauno ja pullo laakerinlehteä

Mikä tekee pienen, karvaisen koiranpojan onnelliseksi? Pullo hydrolaattia, vanupuikon pää, kolme lasipurkkia ja pussi nameja. Sekä emäntä, joka parhaansa mukaan yrittää huijata pientä, karvaista koiranpoikaa, ja piilotella hajupurkkia ympäri kämppää laittaen kaksi muuta purkkia hämäykseksi.

Eilen meillä alkoi Kaunon kanssa nose workin toinen taso, eli lähdimme suorittamaan laakerinlehteä. Kun kurvasimme Turun Murren hallin pihaan, Kauno alkoi ulista innosta ja häntä viskasi kuin sähkövatkain. Hän tiesi, mihin olemme tulleet ja mitä varten olemme tulleet.

Kun oli Kaunon vuoro mennä ensimmäinen hajukierros, ei karvaista koiranpoikaa olisi voinut vähempää kiinnostaa mikään hallin haistelu ja tutustuminen. Hän juoksi suoraan hajuradalle ja ihmetteli, missä himputissa se purkki ja haju ovat. Ratahan on tyhjä! Meillä mennään suoraan asiaan, eikä mitään kursailla.

Yritimme parhaamme mukaan huijata Kaunoa purkkien kanssa, mutta meidän kirsukansalaista ei niin vain huijatakaan. Oikea purkki löytyi joka kerta. Kauno oli niin onnellinen päästessään haistelemaan, että otti treenit tosissaan ja veti ne aivan täysillä. Viimeisen kierroksen aikana pojasta alkoi nähdä, että nyt väsy painaa, ja pieni miehemme on kaikkensa antanut. Hän veti silti kierroksen kunniakkaasti loppuun.

Vähän hän yritti fuskata. Meni seisomaan oikean purkin viereen ja katseli minua. Odotti saavansa namin. Kyllä, hän oli tasan oikean purkin luona, mutta minä olin julma ja tiukka; namia ei irtoa, ennen kuin kirsu näyttää hajun lähteen. Kun tarpeeksi monta kertaa vaadin, niin johan se kirsu kävi siellä purkissa. Mutta selkeästi Kauno oli tympääntynyt, ettei sitä namia tullut pelkästään siitä, että hän meni oikean purkin luokse seisomaan.

Tänään aloin räiskiä kuvia, tarkoituksenani ihan vain raportoida eilisestä, huippuhauskasta hajuillasta. Kauno huomasi heti, että minulla on kädessäni hydrolaatit, vanupuikot ja purkit. Hän tuli eteeni, häntä viskoi taas ja hän tuijotti minua niin anelevasti, etten minä voinut muuta kuin tehdä hänen kanssaan vähän hajutreenejä. Tippa laakerinlehteä vanupuikon päähän, puikko purkkiin, purkki piiloon, hämypurkit paikoilleen ja sen jälkeen käsky: "Etsi haju!" Kauno ampaisi matkaan niin, että matot menivät rullalle, ja sen jälkeen kämpässä kuului sen päiväinen nuuskutus. Teimme muutaman samanlaisen kierroksen eri huoneissa. Ja Kauno oli onnesta soikeana.

Vaikka rally-toko on hauska harrastus ja alamme olla siinä aika pitkällä jo, niin kyllä tämä nose work on enemmän Kaunon juttu. Hänestä suorastaan huokuu innostus ja onni, kun hän pääsee haistelemaan. Eli tästä jatkamme eteenpäin! Rally-tokoa on kiva harrastaa tässä nuuskuttelun rinnalla, mutta nuuskuttelusta on tullut meidän ykköslaji. Ja Kaunosta tulee varmasti ihan hirvittävän hyvä nuuskumies, kunhan saa tarpeeksi harjoitusta.