Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Sulosointuja ja silmäpusseja

Aivoni huutavat kuolemaa. Kahden tunnin yöunien ja teinin oikomishoitokäynnin jälkeen tankki on täysin tyhjä. Sumu pääkopassani on niin sankka, että aivosolu etsii toista taskulampun kanssa, kirkkaankeltaiset huomioliivit päällä. Siltikään soluparka ei löydä toista aivosolua, koska sumu on niin sakea.

Olen tyhjentänyt kalenterini kaikesta ylimääräisestä. Olen luopunut aivan kaikesta mahdollisesta, mistä vain on mahdollisuus luopua. En ole tehnyt mitään ylimääräistä. Ja se alkaa näkyä. Peruuntuneita kursseja, peruuntuneita tapaamisia, peruuntuneita ennakkoon maksettuja tapahtumia. Sairauslomani alkaa käydä kalliiksi!

Lääkärin ukaasi oli, että sairasloman aikana on sallittua, suorastaan jopa pakollista, tehdä itselle mieluisia ja mukavia asioita. En ole juurikaan tehnyt niitä, sillä en ole jaksanut. Tänään tiedossa on mukavaa ja rentouttavaa tekemistä: Turun filharmonisen orkesterin Leningrad-konsertti. Konsertissa esitetään Shostakovitshin sinfonia nro 7, joka tunnetaan myös Leningrad-nimellä, sillä Shostakovitsh sävelsi teoksen Leningradin piirityksen aikana. Koska minulla ja tyttärelläni on ollut kausikortit Turun filharmonikkojen konsertteihin jo niin monta vuotta, etten osaa edes laskea niin pitkälle, ja kevään kausikortit ostan aina marras-joulukuussa, on tämäkin konsertti ostettu ja maksettu jo viime vuoden puolella. Olisi sääli jättää, jälleen kerran, ennakkoon maksettu konsertti välistä. Yhden olen jo jättänyt, koska en vain jaksanut.

Päätän lähteä konserttiin, vaikka mikä olisi! Menen suihkuun, ja tulen samalla vilkaisseeksi peiliin. Säikähdän niin perkeleesti. Peilistä katsoo kummajainen. Siellä on henkilö, jonka hiukset roikkuvat rasvaisina kasvojen edessä. Tummanlilat silmäpussit ovat turpeat, ja koristavat kasvoja saaden ne näyttämään epätoivoisen väsyneiltä. Käyn pikaisesti suihkussa, haen meikkipussin ja laitan käteni ristiin. Anna minun onnistua tämän päivän meikissä niin, että minusta tulisi edes vähän ihmisen näköinen.

Ensimmäinen kerros meikkivoidetta. Ei auta. Silmäpussit loistavat meikkivoiteen alta kuin kuu kaakon yllä. Toinen kerros. Vähän parempi. Ehkä laitan vielä kolmannen kerroksen. Sen jälkeen paksu kerros puuteria. Nyt alan näyttää ihmiseltä. Vielä tumma silmämeikki, niin ihmisten huomio kiinnittyy silmiin, eikä silmänalusiin. No niin, nyt kehtaan ehkä astua ovesta ulos.

Teini on valinnut, omasta mielestäni, aivan hirveät rätit konserttivaatteiksi. En jaksa nalkuttaa, vaan annan olla. Alkaa olla jo kiirekin, sillä meikkaamisessa meni odotettua kauemmin. Taksi paikalle ja konserttitalolle.

Kahvilassa tilaamme mustikkapiirakat ja cokikset. Yleensä otamme väliaikatarjottavat, mutta tällä kertaa väliaikaa ei ole. Se on pieni luksus arjen keskellä: Väliaikatarjoilu konserttitalolla. Koska nyt emme saa sitä, nautimme päivän antimet ennen konserttia.

Pidän venäläisestä klassisesta musiikista. Erityisesti rakastan Tshaikovskia. Tämä teos ei kuitenkaan iske minuun ihan samalla voimalla kuin mitä Joutsenlampi. Rauhallisen alun aikana silmäni alkavat lupsua ja meinaan jo nukahtaa. Rumpujen pauke herättää minut kuitenkin suhteellisen nopeaan, enkä ehdi vaipua uneen.

Teos on suhteellisen pitkäveteinen. Alan jossain vaiheessa pelata Frozen Free Fallia. Kun konsertti loppuu, taputan pikaisesti ja hoputan teiniä nousemaan. Haluan saada takit ennen ruuhkaa, ja myös tilattua taksin. Olen väsynyt ja haluan päästä kotiin. Ja kaiken huipuksi, minun tekee aivan hirveästi mieli kuohuviiniä. Harmi, että kotoa ei sellaista löydy. Rosé-viini saa kelvata.

Tämä ei, todellakaan, ollut paras konsertti, missä olen ollut. En silti kadu, että nostin hanurini ylös sohvalta ja lähdin. Tarvitsin tätä. Jotain kevyttä, jotain rentouttavaa, jotain kodin ulkopuolella tapahtuvaa. Ja mikä tärkeintä, en saanut koko illan aikana uupumiskohtausta! Merkki siitä, että ehkä voisin jossain kohtaa tuntea itseni taas ihmiseksi.