Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Eläinkoulutuksen jedit ja sithit

Yö. Nukun kolmen unilääkkeen voimalla kuin pieni lapsi Mango hotellin pehmeällä sängyllä. Herään kesken kaiken siihen, kun naapurihuoneen ryhmä rämä tulee baarista takaisin hotelliin. Helvetinmoinen meteli, poppi huutaa ja ihmiset huutavat musiikin yli. Porukkaa on enemmänkin, sillä he käyvät hakkaamassa toistensa huoneiden oviin. Minä puolestani hakkaan seinää. En jaksa noustaja pukea vaatteita. Joku toinen jaksaa, ja käy karjaisemassa, että nyt ne turvat kiinni. Ihmiset yrittävät nukkua täällä. Kaivan korvatulppia, mutten löydä niitä. En pystyisi nukkumaan korvatulppien kanssa, mutta parempi olisi edes torkkua niiden kanssa kuin kärsiä tästä metelistä.

Huoneisiin on viisinumeroinen ovikoodi. Yhtäkkiä huoneeni ovi avautuu. Nostan unimaskia, missä lukee: "Queen of fucking everything". Makaan alastomana sängylläni. Minua tuijottaa kolme nuorta miestä leuat lattiassa. Väärä huone. He tuijottavat hetken aikaa, ja sulkevat oven. Miten helvetissä he ovat edes päässeet huoneeseeni? Vahingossa näppäilemällä oikean koodin? Päätän huomauttaa asiasta check-outin yhteydessä.

Näkymä hotellin edustalta.

Aamiainen on talon kellarissa. Kyllä, olen iloinen siitä, että huoneen halpaan hintaan kuuluu aamiainen. Aamiaisen laadusta taas kertoo se, että otin aamiaiseksi Elovena-pikapuuroa ja lasillisen mehua. Kyllä tämä tästä.

Menen takaisin huoneeseeni hakemaan tavarat. Alkaa olla jo kiire. Matkalla huomaan, että ryhmä rämä on rikkonut erään käytävän lampun. Käytävillä on myös kaljatölkkejä ja vessapaperia. Ihanaa, miten jotkut ihmiset osaavat ajatella aivoillaan. Huokaisen ja yritän muistaa, etten minäkään aina käyttäydy ihan niin fiksusti kuin toivoa voisi. Syytän ADHD:tä, vaikka ADHD on siihen täysin syytön.

Menen alakertaan respaan. Se on myös kellarissa. Ovi on lukossa eikä kukaan tule avaamaan. Menen aamiaissaliin, missä työskentelee nuori, anorektisen laiha tyttö keräten astioita. Sanon, että minun pitäisi kirjautua ulos, mutta kukaan ei ole respassa. "I don't speak Finnish". Okei, no sama selostus englanniksi. "I am Russian". Voi helvetti sentään! Sama selotus sitten venäjäksi! Nyt ymmärsi. Onneksi olen lukenut turhan filosofian maisterin tutkinnon pääaineena venäjä. Jotain hyötyä siitäkin, kun pystyy kommunikoimaan venäläisen aamiaistytön kanssa. "Pomo on jossain, tulee varmaan tunnin päästä". Mutta enhän minä voi tuntia odottaa! Minulla alkaa koulutus vajaan puolen tunnin päästä. "No, sitten vain lähdet". Aha. Selvä se sitten. Spasibo i do svidanija.

Yöllisestä tapaamisesta ja oven avaamisesta jäi nyt huomauttamatta, mutta samapa tuo. En varmaankaan tule enää tähän hotelliin uudestaan. Olen aivan liian kermaperse.

Tällä kertaa olen ajoissa. Tampereen yliopiston päärakennus on tyhjä näin lauantain kunniaksi. Vain muutama muu meidän lisäksi. Raahaudun toiseen kerrokseen kuulemaan tämän päivän sanaa eläinten kouluttamisen historiasta. Historiaa pitää ymmärtää, jotta osaisi välttää muiden tekemiä virheitä ja toimia itse toisin. Tämä on minun filosofiani historian tärkeydestä. Ja tässä vaiheessa haluan muistuttaa, että pidän oikeasti historiasta! Olen aidosti kiinnostunut siitä ja todellakin pidän sitä tärkeänä oppiaineena. Kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä, mutta senkus ovat eri mieltä. Mielipiteet ovat mielipiteitä, eivät faktoja.

Tampereen yliopiston päärakennuksen aula.

Aloitamme tutustumalla behaviorismin suurimpiin nimiin. Nämä on käyty jo lukiossa. Tai sitten kasvatustieteiden perusopinnoissa. Tai sitten psykologian perusopinnoissa. En muista, missä, mutta ihan sama. Tiedän kyllä, kuka oli John B. Watson ja mitä hän teki. Ja tiedän kyllä senkin, kuka oli B. F. Skinner ja mitä hän teki. Olenko samaa mieltä heidän kanssaan ihan kaikesta, on eri asia, mutta tunnen heidän työnsä. En myöskään ole itse behavioristi enkä itse asiassa tiedä, mihin tieteelliseen koulukuntaan varsinaisesti kuuluisin, joten olen tieteellinen sekasikiö. Behaviorismissa on paljon hyviä pointteja, mutta mielestäni se on varsin vajaavainen ja suppeakatseinen. Sydämessäni alkaa kyteä pelko, että meistä yritetään tehdä behavioristeja tämän koulutuksen aikana. Toivon, että pelkoni osoittautuu vääräksi.

Behaviorismiin kuuluu nimenomaan positiivinen koulutusmenetelmä, mihin minäkin uskon. Valitettavasti läheskään kaikki eivät eläinten kouluttamisessa usko positiivisuuteen, vaan rankaisulla opettamiseen. Keskustelemme asiasta pitkään, ja puhumme eläinten koulutuksen pimeästä puolesta. Koska meistä tulee positiivisin metodein kouluttavia ihmisiä, me olemme eläinkoulutuksen jedi-ritareita. Ne muut, ne tyhmät ihmiset, ovat eläinkoulutuksen sithejä.

Pitkän behaviorismipätkän jälkeen tulee lounastauko. Vaikka päärakennus näyttääkin tyhjältä, on ainoaan avoinna olevaan lounaspaikkaan jono yhtä pitkä kuin nälkävuosi. Mistä hemmetistä kaikki nämä ihmiset ovat tähän jonoon tulleet? Eivät ole edes meidän opiskelijoita! Minulla on Salen keltaisessa muovikassissa pullo cokista, eiliset sipsien jämät sekä kolmioleipä. Se saa luvan kelvata. Minulla on koulutuspäivän jälkeen puolitoista tuntia aikaa hortoilla Tampereen rautatieasemalla ennen kuin junani lähtee Turkuun. Ehdin sinä aikana käydä jossain syömässä jotain pientä.

Ravitsevan kolmioleivän ja kahden tupakan jälkeen olen valmis jatkamaan opiskelua. Seuraavana aiheena evoluutio. Silmäni pyörähtävät taaksepäin niin, että pelkät valkuaiset näkyvät. Ei oikeasti voi olla totta! Evoluutiota?!?! Olenko minä oikeasti tullut Tampereelle asti kuuntelemaan luentoa aiheesta, mitä olen opiskellut koko syksyn Turussa? Ihan kiinnostavaa luentoa oli seurata, ei siinä mitään. Mutta luennon aikana minulle ei tullut tasan mitään uutta tietoa.

Luennoitsija vaihtuu, ja aihekin. Puhumme psykologisten ja elämän ongelmien kymmenjärjestelmästä. Täysin uusi aihe! En ole ikinä kuullutkaan tästä. Syy, miksen ole kuullut, on se, että järjestelmän kehittänyt henkilö, meidän luennotsijamme, ei ole vielä julkaissut aiheesta yhtään artikkelia. Hän on kyllä käynyt esittelemässä sitä kansainvälisissä konferensseissa, mutta varsinaisia julkaisuja ei vielä ole olemassa. Siksi en ole ikinä kuullutkaan tästä mitään. Huokaisen helpotuksesta. Vihdoinkin jotain aivan täysin uutta!

Tympeää, että saan näin vähän uutta informaatiota mistään. Alan pohtia, mistä se johtuu. Todennäköisesti siitä, että olen opiskellut liikaa. Ja liian samankaltaisia aloja. Minun pitäisi vaihtaa kokonaan alaa, jotta saisin täysin uusia asioita opittavaksi, esim. oikeustieteeseen. Opiskelen sellaisia tieteenaloja, mitkä ovat kaikki liian liki toisiaan, joten siksi kaikilla kursseilla toistuvat jatkuvasti samat asiat. Siksi en opi mitään varsinaisesti uutta asiaa. Pitäisikö sittenkin vaihtaa opiskelupaikkaa sinne luonnontieteisiin?

Kahvitauko. Käyn ostamassa pussikaakaon ja menen tupakalle. Kuuma pahvikuppi polttaa sormiani ja kaakao maistuu teolliselle. Minua alkaa vituttaa, koska kaakao on pahaa ja olen saanut tänään liian vähän uutta asiaa. Onneksi minulla on suklaata käsilaukussa.

Tauon jälkeen on parityöskentely englanninkielisten artikkelien pohjalta. Minulla ei ole paria, sillä vierustoverini ei ole tänään paikalla. Menen kolmanneksi. Teksti on helppo, mutta huomaan, että taidan olla ainoa, joka on sitä mieltä. Muut lukevat tekstiä sanakirjojen kanssa ja joudun odottamaan pitkän aikaa, että muut ovat valmiita. Teksti ei ole siltikään auennut kaikille. Muistutan itseäni siitä, että kaikki eivät ole tottuneet lukemaan tieteellisiä tekstejä noin ylipäätänsäkään, saatika vieraalla kielellä.

Viimeisen tauon aikana menemme pienellä porukalla tupakalle. Ovet ovat sinä aikana menneet lukkoon. Luojan kiitos, eräs ohitse kävelevä henkilö tulee avaamaan ovet. Alkoi tulla jo kylmä. Minulta oli kännykkäkin jäänyt yläkertaan, joten olisin saanut odottaa ihan kivan tovin alakerrassa, kovassa pakkasessa.

Kun pääsen pakkasesta sisään, koulutuspäivä jatkuu. Vieläkin. Loppupäivän aiheena on käyttäytymisanalyysi ja käyttäytymisen ja oppimisen mittaaminen. Koska käyttäytymisanalyysi ei ole minulle mikään todella tuttu asia (ei taida olla Suomessa monelle muullekaan), saan jotain uuttakin näkökulmaa. Lopulta pääsemme myös siihen, miten käyttäytymisanalyysia sovelletaan eläinten kouluttamiseen. Tätähän voi siis soveltaa myös ihmisiin, esim. työyhteisöihin, mutta enhän minä sitä ole täällä opiskelemassa, vaan nimenomaan sitä eläinten kouluttamisen puolta. Ihmisiä minä olen kouluttanut elämässäni jo ihan tarpeeksi.

Päivän päätteeksi ostan kaksi käyttäytymisanalyysista kertovaa kirjaa, kuten ostavat kaikki muutkin opiskeluryhmässäni olevat. Saan vähän lukemista pitkää (?) junamatkaa varten. Olen väsynyt ja haluan kotiin, oman mieheni kainaloon ja rapsuttamaan omaa, rakasta hauvaani. Seuraavaan lähipäivään on kuukausi, ja tänä aikana minun pitäisi tehdä etätehtävä ja hommata opintoihin kuuluva oppikirja. Mutta ennen kuin teen yhtään mitään, annan hieman aikaa parisuhteelleni ja koiralleni. Ja ennen kaikkea itselleni.

Uusia elämäni listoja: Pandoja, kuuta ja viininmaistelua

Pitkinä pyhinä ja vielä pidempinä välipäivinä, kun olen maannut selkäsärkyisenä sohvalla, on ollut pakko keksiä jotain muuta järkevää tekemistä kuin leffojen katselu. Onhan se leffojen katselu ihan mukavaa puuhaa, mutta en jaksa sitä, että minulle annetaan kaikki täysin "valmiiksi pureskeltuna". Haluan itse käyttää omaa mielikuvitustani ja piirtää mielessäni sen, miltä henkilöt, eläimet ja maisemat ovat mahtaneet näyttää. Haluan kuvitella mielessäni äänet, mitä ympäriltä kuuluu. En halua saada kaikkea valmiina eteeni elokuvan kautta.

Käytin ison osan ajastani lukemiseen, mutta koska lukuasennot eivät aina olleet ihan hirvittävän mukavia, käytin sen toisen osan ajastani siihen, että täydensin joululahjakirjaani, Elämäni listoina. Olen kaksi kertaa aikaisemminkin raportoinut tänne tuloksiani:

Ensimmäinen raportti löytyy täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/12/elamani-listoina.html

Toinen löytyy täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/12/nelja-listaa-elamastani.html

Olen Portugalissa, Porton kaupungissa. Olisiko vuosi ollut 2008?

Sain useamman listan valmiiksi. Moni oli ihan hirvittävän helppo, kuten esim. lista maista, joissa olen käynyt:

1. Saksa

2. Portugali

3. Tanska

4. Venäjä

5. Hollanti

6. Ranska

7. Belgia

8. Luxemburg

9. Slovakia

10. Islanti

Olisi noita maita enemmänkin, mutta listaan mahtui vain kymmenen. Olkoot ne maat nyt sitten vaikka nuo tuossa.

Kuva on otettu Hollannissa, Zwarte Cross-festareilla. Vuosi taisi olla 2013.

Jos pysytään matkakohteissa. Seuraavassa listassa ovat unelmieni matkakohteet.

1. Bora Bora

2. Irlanti

3. Uusi-Seelanti

4. Australia

5. Madagaskar

6. Peru

7. Japani

8. Hawaiji

9. Trans-Siperian rata

10. Kuu

Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Lähinnä mieleentulojärjestyksessä. Ja kuuhun tuskin tullaan minun aikanani turistilentoja tekemään. Ainakaan minun lompakolleni sopivaan hintaan.

Tyttäreni huone ihka omassa kodissa, heti remontin jälkeen. Sen vuoksi
huone on noin siisti.

Siirrytäänpä matkailusta vaihteeksi työntekoon: Ammatit, joita haluaisin kokeilla.

1. Viininmaistaja

2. Koenukkuja

3. Pandojen hoitaja

4. Valokuvaaja

5. Lasinpuhaltaja

6. Presidentti

7. Leipuri

8. Näyttelijä

9. Eläinlääkäri

10. Helikopterilentäjä

Tiedän, että eläinlääkärin ammattiin en oikeasti kykenisi, sillä olen aivan liian herkkä. Enkä tiedä, olisinko miten hyvä koenukkuja, kun en saa nukuttua muutenkaan, ainakaan ilman vahvoja unilääkkeitä.

Kuu. Kovasti tekisi mieli käydä...

Nämä ovat aika pinnallisia listoja, eivätkä ole vaatineet ihan hirveästi itsetutkiskelua eivätkä syvällistä pohdintaa. Olisiko aika jollekin vähän syvällisemmälle? Kuten vaikka lauseet, joita toistan liian usein.

1. Voi vittu!

2. Voi vittu, et mä oon tyhmä!

3. Voi vittu, kun toi ei osaa ajaa!

4. Jee, uus kurssi!

5. Mä ilmoittauduin sille kurssille.

6. Kuka on äidin lellivauva?

7. Kauno on äidin lellivauva!

8. Mun selkä on kipee.

9. Hupsista saatana!

10. Mihin mä sen laitoin?

Tämä lista ehkä avaa hieman enemmän sitä, kuka minä olen. Olen hemmotellut ja lässyttänyt koirani täysin piloille, ja Kauno kuvitteleekin olevansa puolijumala, joka hallitsee koko Martin aluetta ja Tonttumäen koirapuistoa. Olen auton ratissa raivohullu huutaja, jolla on selkä hyvin usein kipeänä. Unohdan saman tien, mihin laitoin minkäkin asian, ja vahinkoja sattuu sitäkin enemmän. Uudet opinnot kiehtovat aina (se on varmasti käynyt jo kaikille selväksi) ja olen kova käyttämään naisen alapäähän liittyviä ilmaisuja. Kutsun myös itseäni usein tyhmäksi, mikä on sinänsä outoa, että olen tutkitusti keskivertoa älykkäämpi ihminen (mitä on kyllä hyvin vaikea uskoa). 

Kauno on AINA äidin lellivauva.

Tiedän, että minun pitäisi a) kiroilla vähemmän, ja b) puhua itselleni kauniimmin. Minun pitäisi antaa itselleni ja saavutuksilleni enemmän arvoa. Se, miten opin nämä kaksi jaloa taitoa, onkin sitten täysin eri asia. Se koulu tulee olemaan pitkä ja kivinen.

Jos vielä yksi lista! Joku helppo. Vaikkapa kodit, joissa olen asunut.

1. Kotimäenkatu, Turku

2. Kurkelankatu, Naantali

3. Prins Hendrikkade, Amsterdam

4. Merimiehenkatu, Turku

5. Yliopistonkatu, Jyväskylä

6. Nuhjalantie, Naantali

7. Ulitsa Korablestroitelei, Pietari

8. Tervahovinkatu, Turku

9. Isa Aspin katu, Jyväskylä

10. Wilhem Schildtin katu, Jyväskylä

Nämä eivät ole kronologisessa järjestyksessä. Ja joku tarkkasilmäinen, elämäni kodit hyvin tunteva saattaa huomata, että eräs paikkakunta on jäänyt listasta kokonaan pois. Täysin tarkoituksella! En halua, että mikään tässä maailmassa muistuttaa minua siitä helvetillisestä ajasta, minkä jouduin viettämään siellä helvetin esikartanossa. Minä en ole ikinä asunut siellä, ja jos joku asiaa kysyy, kiellän sen. Olen leikannut sen ajanjakson elämästäni kokonaan pois, sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Pitääpä jatkaa näiden listojen tekoa myöhemmin. On vielä monta hyvää listaa tekemättä!

Ehkä vielä joskus opin hyväksymään itseni. Ainakin Kaunokaiseni
rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

Una in perpetuum

Vähän reilu viikko häihin. En nuku, en syö. Olen vain täynnä stressiä ja paniikkia aivan kaiken suhteen.

Takapakkeja on tullut monen asian suhteen. No, vähän liian hienosti asiat ovatkin menneet, niin tietenkin niitä takapakkeja tarvitaan. Yksi isoimmista ongelmista on hääpaikalla tapahtunut henkilöstövaihdos, mikä on vaikuttanut ikävällä tavalla kommunikaatioon ja myös järjestelyihin.

Minulla särkee päätä melkein joka ilta. Vatsa on sekaisin. Nukun muutenkin huonosti, mutta nyt en nuku sitäkään vähää, en edes unilääkkeillä.

Olen yrittänyt saada purettua tätä ylimääräistä stressiäni opiskeluun. Viikonloppuinen stressinpurkuni oli sellaista luokkaa, että sain tehtyä kaikki tyttötutkimuksen kurssin tehtävät esseetä myöten, ennen kuin Moodlessa olivat palautusalueet edes auenneet.

Aloitin tekemään aikuiserityispedagogiikan esseetä, mutta sen tekeminen lopahti lähteiden puutteeseen. Lähteet on tilattu Turun yliopiston Feeniks-kirjastosta, mistä käyn hakemassa ne huomenna, niin pääsen taas jatkamaan tätä stressinpurkuoperaatiotani.

Kynteni on syöty vereslihalle, sillä olen niin täynnä hermostunut koko ajan. Poltan maxi-askin verran tupakkaa päivässä. Olen kiukkuinen ja ärtynyt. Pelkään kaiken kaatuvan. Takapakkeja on ollut sen verran paljon, että minulta on mennyt luottamus siihen, että asiat järjestyisivät.

Tekemistä on aivan liikaa, aikaa on aivan liian vähän. Olen jättänyt “pieniä asioita” tekemättä, mikä ei pidemmän päälle ole kovin hyvä asia. Joskus ne pienetkin asiat tulevat uudestaan eteen, vähän isommaksi kasvaneina asioina.

Tämänhetkinen olotilani on niin kamala, etten halua enää ikinä tuntea tällaista olotilaa toiste. Se tarkoittaa vain yhtä vaihtoehtoa: Meidän on pysyttävä naimisissa koko lopun elämämme. Emme voi erota ikinä. En kestäisi toisia häitä ja tätä takapakkimäärää näin monen asian suhteen enää uudestaan.

Astetta paremmat neuvot

Eilen illalla (tai pikemminkin yöllä), kun yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni, aloin ajatella kaikkia niitä superhyviä neuvoja, mitä minulle on annettu unettomuuden hoitoon. Neuvojille ei ole, tietenkään, tullut mieleen se, että olen kärsinyt uniongelmista vain vaivaiset 25 vuotta, joten eiköhän tuossa ajassa ole jo aika montaa eri kikkaa tullut kokeiltua.

Halusin jakaa teille parhaimmiston näistä hyvistä neuvoista. Olkaa niin hyvät!

1. Hanki pimennysverhot ja varmista, että huone on täysin pimeä! Valoisassa nukkuu huonommin.

• Ai, ihanko tosi? Minulla kun on tapana avata verhot ja sälekaihtimet ikkunan edestä, ja laittaa kattolampun lisäksi vielä sängyn päädyssä olevat valot päälle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän pimeässä voi nukkua, kun siellä voi olla mörköjä.

2. Sinä et liiku tarpeeksi! Kun lähdet reippaalle iltalenkille, uni tulee taatusti.

• Jaa, siitäkö se kiinni on? Meillä kun ei ole tapana tehdä iltalenkkejä koiran kanssa. Itse asiassa, me emme käy koiran kanssa ulkona ollenkaan! Nautimme suunnattomasti, kun saamme elää koiranpaskan hajussa. Ulkoilu on ollut täysin poissuljettua ajatuksenkin tasolla meidän taloudessa.

3. Älä mitään unilääkkeitä syö. Ne ovat myrkkyä! Sen sijaan, odota niin kauan, kunnes olet niin väsynyt, että nukahdat.

• Tässäpä oiva neuvo. Nukuin viimeksi kaksi kuukautta sitten. Onko se normaali odotusaika, vai pitääkö vielä odottaa pitkäkin aika, ennen kuin se nukahtaminen tulee?

4. En minä sinulle mitään unilääkkeitä kirjoita. Nuorelle ihmiselle. Harrasta seksiä! Se nukuttaa.

• Herra Tohtori, tämä oli kyllä kaikkien aikojen ehdottomasti parhain reseptilääke, minkä olen ikinä saanut! Kiitos tästä. Uni tulee taatusti paremmin, kun olen saanut köyriä kunnolla, ja vielä oikein lääkärin luvalla.

5. Olethan muistanut tuulettaa makuuhuoneen? Viileässä nukkuu paremmin!

• Meinaatko? Pitäisikö minun luopua niistä kolmesta varalämmittimestä, mitkä minulla huutavat makuuhuoneessa täysillä kesät, talvet? Hieman kyllä harmittaa, kun ovat nuo lämmittimet tulleet niin rakkaiksi tässä ajan myötä.

6. Älä pelaa iltaisin ollenkaan!

• Pelata? Ai niin, tarkoitat varmaan niitä konsolipelejä, mitä minulla ei ole ollenkaan! Vai viittasitko siihen Frozen Free Falliin, mikä minulla on kännykässä, ja mitä pelaan pari, kolme kertaa viikossa? No, siitähän nämä kaikki ongelmat varmasti johtuvatkin! Minäpä lopetan sen Frozen Free Fallin pelaamisen kokonaan, niin uniongelmat lakkaavat.

7. Vedä kännit, niin nukut paremmin.

• Tämä on melkein parempi neuvo kuin se seksineuvo! Melkein, muttei kuitenkaan. Mutta erinomainen idea! Kyllä, kiitos, ottaisin mansikkamargaritan ja sen jälkeen Long Island Ice Tean, tämän neuvojan laskuun, tietenkin. Mielellään krapulattomana, koska huomenna pitää mennä töihin.

8. Nouse ylös ja tee jotain muuta, ellei uni tule. Kokeile myöhemmin uudestaan nukkumista.

• Hmm. Aamuun mennessä kämppä kiiltelee puhtauttaan, kun siivoan joka ikinen kerta, kun en nukahdakaan. Tämähän oli loistava neuvo!

Perrrrrrrr...he

Ihanainen aamuinen aurinkoinen. Se ei kuitenkaan piristä minua, sillä olen unilääkkeiden takia ihan hirveässä tokkurassa. Torkutan herätyskelloa, mutta se ei helpota tokkuraista oloa yhtään. Pakko nousta ylös, vaikka sänky vielä kutsuisi. Tänään on toiseksi viimeinen päivä nepsy-valmentajan koulutusta, enkä aio luovuttaa nyt, kun olen jo näin loppusuoralla.

Kapuan ylös mäkeä, mitä olen kavunnut monesti tämän kuluneen vuoden aikana. Mäki vihertää. Kevät on saapunut. En kuitenkaan saa nauttia aurinkoisesta säästä ja luonnon vihreydestä, vaan avaan Keltaisen talon ulko-oven ja astun sisään 1800-luvulla rakennettuun, vanhaan taloon.

Tämän päivän aiheena on perhe ja perhevalmennus. Päivä alkaa sillä, että valitsemme kortin, mikä parhaiten kuvaa meitä nepsy-valmentajina. Itse valitsen koira-aiheisen kortin, minkä takana lukee “rento”. Olen rento ihminen, seurassani voi olla rennosti. Koirateeman valitsin myös siksi, että haluan käyttää valmennuksessa erilaisia menetelmiä: Eläinavusteisuutta, voimauttavaa valokuvausta ja mitä kaikkea muuta keksinkään. Vastaus kelpuutetaan.

Käymme läpi perheen määritelmää ja perhedynamiikkaa. Suomessa perhekäsitys on hyvin suppea, ja perheeksi lasketaan lähinnä vanhemmat ja lapset. Tai sitten puolisot, ellei lapsia ole. Sedät, tädit, serkut ja isovanhemmat eivät kuulu Suomessa perheeseen, ainakaan virallisesti. Itse olen sitä mieltä, että se on ihan itsestä kiinni, mikä on se oma perhe. Perhe ei välttämättä muodostu verisukulaisista tai avioliiton kautta solmituista siteistä. Myös erittäin hyvät ystävät voivat olla perhe, jos näin itse ajattelevat. Perheenjäsenyys on omassa päässä.

Puhumme myös siitä, miten asiakas kohdataan. Olisin kaivannut ehkä enemmän sitä näkökulmaa, miten PERHE kohdataan. Mielestäni koulutuksessa tuli esille yksilönäkökulma enemmän kuin perhenäkökulma. En väitä, että asia olisi ollut turhaa: Se oli varsin hyödyllistä! Mutta olisin kaivannut laajempaa näkökulmaa asiaan.

Keltaisen tuvan takapihalla olisi voinut nauttia auringosta.

Päivä päättyy pariin harjoitukseen. Ensin teemme pariharjoituksen, missä ensin parille annetaan negatiivista palautetta. Pari vastaa palautteeseen välinpitämättömästi ja kaataa syyn muiden niskoille. Sen jälkeen pohdimme, millaisia tunteita tämä herätti. Itse otin sen verran näyttelijän roolia tehtävän aikana, ettei se herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Voin kuitenkin kuvitella tämänlaisen välinpitämättömän vastauksen tuntuvan ikävältä. Teemme parityön uudestaan, tällä kertaa niin, että negatiivisen palautteen jälkeen pari pahoittelee ja tekee korjausehdotuksen. Pohdimme taas, miltä tuntui. Itse en pääse näyttelijän roolista mihinkään, mutta uskon, että tällainen palaute tuntuu huomattavasti paremmalta.

Viimeisenä teemme onnistumiskartoituksen. Keksimme asian, missä olemme onnistuneet ja mietimme, miten siinä onnistuimme, kenestä saimme tukea jne. Vaikeinta tehtävässä oli keksiä se asia, missä on onnistunut. Edelleenkin sen suomalaisen nöyryyden eetoksen takia. Ei saisi kehua itseään eikä ajatella itsestään mitään hyvää.

Koulutuspäivän päätteeksi olen niin väsynyt, että rojahdan sänkyyn. Vaikka päivä ei ole ollut mitenkään raskas, se on silti ollut aivan äärimmäisen raskas. Minua väsyttää aivan järjettömän paljon. Otan päiväunet kaksi miestä kainalossani: Toisessa kainalossa avomieheni ja toisessa rakas koirani Kauno. Ainakin minun on turvallista olla tällaisessa miesseurassa.

Keltainen tupa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 51

Olen jo miettinyt, pitäisikö minun luopua tuosta unilääkkeestä, ja olla vain nukkumatta, koska tuon unilääkkeen takia unet ovat muuttuneet aina vain härömmiksi. Eikä tämäkään tee tuossa häröydessä sitä poikkeusta.

Näin viime yönä monia pieniä ja lyhyitä unia. Ensimmäinen niistä tapahtui meidän omassa taloyhtiössämme. Seisoin taloyhtiömme “kymppitalon” edustalla ja katselin, miten neljännestä kerroksesta hyppi koira parvekkeita pitkin alas. Koira oli muuten corgin näköinen, mutta sillä oli pitkät jalat. Taloyhtiömme puheenjohtaja, vanhempi rouva, tuli viereeni kertomaan, miten koira on hänellä hoidossa ja koira oli oppinut hyppimään varovasti parvekkeen kaiteelta alemman parvekkeen kaiteelle ja sitä myöten alas asti aina, kun halusi päästä ulos. Rouva pohti, että hänen täytyy alkaa pitää parvekkeen laseja kiinni, ettei koira pääse livahtamaan. Sanoin, että tuo on koiralle erittäin vaarallista. Kissa voisi ehkä selviytyäkin moisesta pudotuksesta, jos vahinko kävisi, eikä osuisikaan kaiteelle, mutta koira ei selviydy. Alemmalla parvekkeella oli perhe seuraamassa tilannetta. Noin 10-vuotias perheen poika kävi hakemassa sisältä ihan pienen kissanpennun ja sanoi, että haluaa kokeilla, säilyykö kissa hengissä pudotuksesta. Huusin, ettei nyt pentua pudota kuitenkaan alas, ettei se selviä. Aikuinen kissa voisi ehkä selvitäkin.

Oma, ihanista ihanin Kaunokaiseni ei ole pitkäjalkainen corgi, vaan
suomenlapinkoira.

Tästä unesta hyppäsin hotelliin. Olin suuren ja vanhan hotellin ylimmässä kerroksessa etsimässä epätoivoisesti huonettani. Kädessäni oli vanha avain, missä oli huoneen numero kirjoitettuna puiseen avaimenperään. Käytävän päässä olevan huoneen ovi oli raollaa, ja näin, miten pikkusiskoni istui huoneessa, meikkauspeilin edessä, harjaten hiuksiaan. Ajattelin, että siskoni sentään löysi huoneensa, mutta missä hemmetissä minun huoneeni on? Huoneiden numerot olivat ovissa sekaisin eivätkä missään järjestyksessä.

Siirryin käytävän toiseen päähän etsimään huonetta. Seinustalla oli vanhoja, paksuja verhoja kuin verhokaupassa. Niissä oli kiinni numerolaattoja. Nämä verhot olivat ovia huoneisiin. En kuitenkaan löytänyt omaa huonettani mistään. Sen sijaan löysin lipaston, ja löysin lipaston uumenista silkkisen, violetin aamutakin. Eräs nainen kiljahti, kun näki minun kädessäni sen, ja huusi, etten missään nimessä saisi vetää sitä päälleni. Valkoiset aamutakit ovat ok, mutta violetit eivät. Nämä violetit aamutakit “syövät” kantajansa ja vievät ne toiseen ulottuvuuteen, mistä ei pääse pois. Olin epäluuloinen, ja vedin kokeeksi aamutakin hihan käteeni. Ja tosiaan, hiha ikään kuin “imeytyi” käteeni. Repäisin sen äkkiä pois päältäni.

Ei ole hotellihuone, vaan Viking Gracen premium-hytti.

Viimeisessä unessa olin synnytyslaitoksella (TAAS! Voisivatko nämä synnytysunet jo loppua?). Olin ihan hirveissä tuskissa ja yritin pusertaa pientä keskosvauvaa ulos. Avomieheni oli vieressäni, ja yritti sanoa jotain kannustavaa, mutta epäonnistui ja sanoi jotain mielestäni todella tökeröä. Iskin häntä nyrkillä ja huusin perään, että tulisi itse tähän pöydälle kokemaan nämä helvetin tuskat. MIeheni loukkaantui syvästi reaktiostani ja lähti itkien pois huoneesta. Yksi hoitajista lähti hänen peräänsä selittäen, että tämä on synnyttäville naisille ihan normaalia, eikä hänen tulisi välittää siitä, mitä sanoin.

Kun mieheni tuli takaisin, sanoi kätilö, että pää alkaa näkyä. Sain kuin sainkin vauvan ulos. Sitä lähdettiin viemään heti keskoskaappiin. Synnytystuskat eivät kuitenkaan vielä loppuneet, ja huusin, etten jaksa enää kauaa. Minulle sanottiin, että sieltä on tulossa vielä toinen (TAAS NÄITÄ KAKSOSRASKAUKSIA!).

Onneksi heräsin, ennen kuin toinen vauva ehti syntyä. Ja onneksi olen turvallisesti ei-raskaana, eikä minun tarvitse, onneksi, enää ikinä tuntea synnytystuskia.

Oma pikkukeskosena syntynyt tyttäreni keskoskaapissa jo suhteellisen
"isona" ja "vanhana".

Unien ihmeellinen maailma, osa 48

Näitä unia on tullut tässä viime aikoina yllättävän paljon. Moni on saattanut ihmetellä sitä. Noh, syy on hyvin yksinkertainen, ja löytyy ihan tuosta käyttämästäni unilääkkeestä. Annosta on jouduttu nostamaan, ja myös unet ovat tätä myötä muuttuneet paljon mielenkiintoisimmiksi, jos nyt tätä sanaa voi käyttää.

Tässä viime yön tunnelmia unimaailmasta. Olkaa niin hyvät!

Ensimmäisessä pätkässä oli hääpäiväni. Olen menossa naimisiin kotikaupungissani Turussa, ja hääpaikka on keskustan välittömässä läheisyydessä oleva ravintola ja kerhotila. Unessa minulla oli päällä juuri sellainen puku, mitä minulle ollaan tekemässä. Hiukseni olivat ylhäällä ja näytin muutenkin aika hottikselta. Häät eivät olleet vielä alkaneet, mutta porukkaa valui hääpaikan ovesta sisään ja otti eteisessä takkia pois päältään. Itse olin piilossa erään oven takana ja kuikuilin oven raosta, ketä kaikkia on tullut paikalle.

Yhtäkkiä huomasin erään tuttavani, keneen olen laittanut uhkailun ja huonon käytöksen takia välit poikki. Hän ei ole saamassa kutsua häihin (todellakaan), eikä hän ollut sellaista saanut unessakaan. Kuitenkin hän saapui paikalle. Hänellä oli päällään isolierinen, musta hattu ja musta viittamainen päällysvaate.

Ryntäsin piilopaikastani ulos täynnä pyhää raivoa ja aloin huutaa hänelle. Sanoin, ettei häntä ole kutsuttu eikä hän ole tervetullut häihimme. Ihmettelin, miten hän on saanut edes tiedon päivämäärästä ja paikasta, kun ei hänelle ole näitä tietoja annettu. Hän sanoi, että hänellä on keinot saada tällainen tieto, ja hän osallistuu, oli kutsua tai ei. Sanoin, etteivät häät ala ennen kuin hän on poistunut paikalta. Lopulta sain hänet väkivalloin ovesta ulos.

Olin aivan kiehumispisteessä. Tuleva aviomieheni yritti rauhoitella minua ja sanoi, että tilanne on jo ohi. Jospa aloitettaisiin vihkiminen ja juhlat. Sanoin, että minun tarvitsee nyt selvittää hetken aikaa päätäni ja tarvitsen pienen tauon. Vedin pitkän, ruskean villakangastakin päälleni ja lähdin ulos tupakalle. Lupasin tulla ihan pian takaisin.

Pihalla lähdin kävelemään katua pitkin. Emme kuitenkaan olleet enää Turussa, vaan Helsingissä. Hääpaikkamme oli oudolla tavalla eräänlaisen porttikongin sisässä, ja porttikongista lähti pieni katu kohti isompaa katua, kaartaen pienen mutkan. Tätä pientä katua pitkin lähdin kävelemään.

Juuri, kun olin päässyt mutkaan, huomasin, miten hääpaikkamme eteen ajoi iso pakettiauto, ja autosta hyppäsi ulos sekä äskettäin ulos ajamani tuttavani sekä aseistautuneita henkilöitä. Juoksin itku kurkussa läheiseen pizzeriaan ja aloin huutaa täyttä kurkkua, että soittavat poliisit. Sanoin, etten voi itse soittaa, koska olen Helsingissä, enkä tiedä, missä olen. En pysty sanomaan kadun nimeä tai mitään muutakaan. Tiskin takana oleva ulkomaalainen mies otti puhelimen käteensä ja alkoi huonolla suomella soittaa hätäpuhelua selittäen osoitetta ja tavaten minun nimeäni kirjain kerrallaan hätäkeskukseen. Itse kyyhötin lattialla itkien ja ollen täydessä paniikissa.

Odottaessani poliiseja, ravintolaan tuli vanha miesasiakas lapinkoiransa kanssa. Aloin rapsuttaa koiraa, ja kerroin, että minulla on itsellänikin lapinkoira. Mies alkoi paasata eläinten vakuutuksista ja siitä, miten sellaista ei saisi ottaa. Sanoin, että kyllä minä olen ottanut ja se on maksanut itsensä moneen kertaan takaisin. Mies oli edelleen sitä mieltä, että koirista ei tarvitse huolehtia niin hyvin, että ne johonkin lääkäriin vietäisiin.

Poliisit eivät ikinä päässeet paikalle, sillä uni hyppäsi seuraavaan osaan. Toisessa osassa olin ADHD-liiton kokouksessa, ja paasasin kovaan ääneen erästä asiaa. Halusin saada selityksen sille, miksei erästä pyyntöäni oltu toteutettu ollenkaan. En hyväksynyt selitystä ja sanoin, ettei tällaiseen asiaan voi vedota, ja vaadin edelleen parempaa selitystä.

Heräsin, kun koira hyppäsi sänkyyn ja ilmoitti, että nukkuminen on ohitse ja nyt on aamulenkin aika.