Aivoni huutavat kuolemaa. Kahden tunnin yöunien ja teinin oikomishoitokäynnin jälkeen tankki on täysin tyhjä. Sumu pääkopassani on niin sankka, että aivosolu etsii toista taskulampun kanssa, kirkkaankeltaiset huomioliivit päällä. Siltikään soluparka ei löydä toista aivosolua, koska sumu on niin sakea.
Olen tyhjentänyt kalenterini kaikesta ylimääräisestä. Olen luopunut aivan kaikesta mahdollisesta, mistä vain on mahdollisuus luopua. En ole tehnyt mitään ylimääräistä. Ja se alkaa näkyä. Peruuntuneita kursseja, peruuntuneita tapaamisia, peruuntuneita ennakkoon maksettuja tapahtumia. Sairauslomani alkaa käydä kalliiksi!
Lääkärin ukaasi oli, että sairasloman aikana on sallittua, suorastaan jopa pakollista, tehdä itselle mieluisia ja mukavia asioita. En ole juurikaan tehnyt niitä, sillä en ole jaksanut. Tänään tiedossa on mukavaa ja rentouttavaa tekemistä: Turun filharmonisen orkesterin Leningrad-konsertti. Konsertissa esitetään Shostakovitshin sinfonia nro 7, joka tunnetaan myös Leningrad-nimellä, sillä Shostakovitsh sävelsi teoksen Leningradin piirityksen aikana. Koska minulla ja tyttärelläni on ollut kausikortit Turun filharmonikkojen konsertteihin jo niin monta vuotta, etten osaa edes laskea niin pitkälle, ja kevään kausikortit ostan aina marras-joulukuussa, on tämäkin konsertti ostettu ja maksettu jo viime vuoden puolella. Olisi sääli jättää, jälleen kerran, ennakkoon maksettu konsertti välistä. Yhden olen jo jättänyt, koska en vain jaksanut.
Päätän lähteä konserttiin, vaikka mikä olisi! Menen suihkuun, ja tulen samalla vilkaisseeksi peiliin. Säikähdän niin perkeleesti. Peilistä katsoo kummajainen. Siellä on henkilö, jonka hiukset roikkuvat rasvaisina kasvojen edessä. Tummanlilat silmäpussit ovat turpeat, ja koristavat kasvoja saaden ne näyttämään epätoivoisen väsyneiltä. Käyn pikaisesti suihkussa, haen meikkipussin ja laitan käteni ristiin. Anna minun onnistua tämän päivän meikissä niin, että minusta tulisi edes vähän ihmisen näköinen.
Ensimmäinen kerros meikkivoidetta. Ei auta. Silmäpussit loistavat meikkivoiteen alta kuin kuu kaakon yllä. Toinen kerros. Vähän parempi. Ehkä laitan vielä kolmannen kerroksen. Sen jälkeen paksu kerros puuteria. Nyt alan näyttää ihmiseltä. Vielä tumma silmämeikki, niin ihmisten huomio kiinnittyy silmiin, eikä silmänalusiin. No niin, nyt kehtaan ehkä astua ovesta ulos.
Teini on valinnut, omasta mielestäni, aivan hirveät rätit konserttivaatteiksi. En jaksa nalkuttaa, vaan annan olla. Alkaa olla jo kiirekin, sillä meikkaamisessa meni odotettua kauemmin. Taksi paikalle ja konserttitalolle.
Kahvilassa tilaamme mustikkapiirakat ja cokikset. Yleensä otamme väliaikatarjottavat, mutta tällä kertaa väliaikaa ei ole. Se on pieni luksus arjen keskellä: Väliaikatarjoilu konserttitalolla. Koska nyt emme saa sitä, nautimme päivän antimet ennen konserttia.
Pidän venäläisestä klassisesta musiikista. Erityisesti rakastan Tshaikovskia. Tämä teos ei kuitenkaan iske minuun ihan samalla voimalla kuin mitä Joutsenlampi. Rauhallisen alun aikana silmäni alkavat lupsua ja meinaan jo nukahtaa. Rumpujen pauke herättää minut kuitenkin suhteellisen nopeaan, enkä ehdi vaipua uneen.
Teos on suhteellisen pitkäveteinen. Alan jossain vaiheessa pelata Frozen Free Fallia. Kun konsertti loppuu, taputan pikaisesti ja hoputan teiniä nousemaan. Haluan saada takit ennen ruuhkaa, ja myös tilattua taksin. Olen väsynyt ja haluan päästä kotiin. Ja kaiken huipuksi, minun tekee aivan hirveästi mieli kuohuviiniä. Harmi, että kotoa ei sellaista löydy. Rosé-viini saa kelvata.
Tämä ei, todellakaan, ollut paras konsertti, missä olen ollut. En silti kadu, että nostin hanurini ylös sohvalta ja lähdin. Tarvitsin tätä. Jotain kevyttä, jotain rentouttavaa, jotain kodin ulkopuolella tapahtuvaa. Ja mikä tärkeintä, en saanut koko illan aikana uupumiskohtausta! Merkki siitä, että ehkä voisin jossain kohtaa tuntea itseni taas ihmiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti