Paskan runon päivä - 10 sysipaskaa runoa

Minullahan on ihan vain "pari" koulutusta. Yksi niistä koulutuksista on sanataideohjaaja ja toinen on kirjallisuusterapiaohjaaja. Ja on minulla äidinkielen aineenopettajankin pätevyys. Minä tietenkin sanon aina kaikille, että jokaisessa meissä asuu pieni runoilija. Valitettavasti se ei pidä paikkansa, sillä kaikki meistä nyt vain eivät osaa kirjoittaa. Ja se on fakta.

Kuva: Carola68, Pixabay

Minä tietenkin luulen osaavani kirjoittaa ja kuvittelen olevani maailman paras kirjoittaja (totuus voi olla ehkä toinen). Ja olenhan minä muutaman ihan kelvollisen tekstin joskus saanut rustattua. Onhan niitä joitain tekstejä sentään julkaistukin. Totuus on kuitenkin se, että läheskään kaikki teksti ei ole oikeasti hyvää ja laadukasta kirjallisuutta, saati sitten runoutta. Monet piilottelevat paskoja tekstejään pöytälaatikoiden uumenissa, koska häpeävät julkaista niitä. Minulla on tällaisia paskoja tekstejä niin paljon, että niistä syttyisi rovio, missä saataisiin useampi noita poltettua hengiltä. Onneksi tähänkin paskojen tekstien kohtaloon on löytynyt ratkaisu ja niitä paskoja runojaan ei enää tarvitse piilotella missään, saati sitten polttaa roviolla.

Huomenna nimittäin juhlitaan Huonon runouden päivää! Nyt jo aika monetta kertaa. Ja koska olet kuitenkin Facebookissa ja haluat päästä tutkiskelemaan tämän päivän tarkempia tietoja, niin tästä löydät päivän Facebook-tapahtuman: 
https://www.facebook.com/events/283280369253192/

Kuva: Johann Lavandier, Pixabay

Tarkoituksena on siis luoda tahallisesti paskoja runoja. Tänä vuonna ei tietenkään voida kokoontua mihinkään lausumaan niitä livenä, mutta paskoista runoista voi nauttia postaamalla niitä Facebook-tapahtumaan tai vaikka omiin somekanaviin. 

Niinpä heitän sinullekin nyt haasteen: julkaise paskoja runojasi! Kaiva ne pöytälaatikkosi uumenista ja tuo ne koko maailman tietoisuuteen (tai noh, ei ehkä koko maailman, koska jos kirjoitat suomeksi, niitä runoja ymmärtää se viisi ja puoli miljoonaa ihmistä eikä kukaan muu). 

Kuva: Andreas160578, Pixabay

Tässä minun antini tälle vuodelle, olkaapa niin kovin hyvät. Hieman ovat yöpainotteisia, mutta toisaalta, niin olen minäkin.

Etätyöpäivä

Pian lopetan työn

Töiden jälkeen syön

Löysään tiukan vyön

Itseäni lyön

Itken koko yön

**********************************************************************

Qsi qsta qtamossa

qntelevat qta

Q qlostaa qmalta

Qden qsen

qntelusessio

qmottaa qta

*************************************************************************

Oli tyttö

Oli poika

Oli kuu

Oli hetki

Oli katse

Oli suu

Oli kiukku

Oli lyönti

Oli pojalla kurkussa luu

***********************************************************************

Yksiöni yksinäisyys yllättää yhä

Yritys yhteiseen yöhön yököttää ystäviäni

Yritän ymmärtää ystävieni yskän

Yöperhoset yhtyvät yksiöni yksinäisyyteen

Ystäväni yöperhoset - 

yhdessä ylitämme yön

**********************************************************************

Minun kohtalonani on olla se,

jonka pistaasipussissa on pelkkiä tyhjiä kuoria

Kaikesta huolimatta kaavin koiranpaskat

kenkäni pohjasta ja jatkan eteenpäin

En piittaa Aurajokea pitkin lipuvasta raatelevasta tuulesta

Näytän sille persettä, jonka unohdin sheivata

Joskus vielä tapaan oravan,

jolta varastan kaikki pähkinät

**********************************************************************

ADHD-elämää

Tänään!

Ei, sittenkin huomenna.

Vai kenties ylihuomenna?

Olisi kyllä pitänyt jo eilen...

Mutta jos kuitenkin tänään?

Ei, sittenkin huomenna.

Ihan varmasti huomenna.

Lupaan.

Huomenna.

******************************************************************

Bailataanko bikineissä?

Blokataan biitsi brutaalisti

Bluffataan buddhalaisia burleskilla

Bailataan boheemisti bikineissä,

boksereissa

Banalisoidaan balettitanssijoiden bakkanaalit

*****************************************************************

Osta K-kaupasta!

Kaurahiutaleita

Koiranpentuja

Kirjaimia

Kesäkurpitsa

Kirjolohta

Kastelukannu

Kesäsadetta

Kuiskauksia

Kyrpäotsainen kaveri

Kurttuinen kaalinpää

Keinutuoli

Kekkosen kakkulat

Kihdinpoistoainetta

Kaikkea kimmeltävää

Kuusi kurjenmunaa

Käyrätorvi

Kömmähdyksiä

Kiehkurainen kukkakeppi

Kaljaa

***************************************************************

Alasti

Kutkuttaa kamalasti

Raavin sopivasti

Yöhön asti

****************************************************************

Tahdon pidellä kädessäni lämmintä leipääsi

Tunkea sormeni pehmeään taikinaasi

Nuolla vatkaimesi kauttaaltaan valkoisesta vaahdosta

Dipata suolakurkkuni smetanaasi

ja nauttia siitä, miten leivot korvapuusteja

Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Taidetta maanantain iloksi - Kuva, laulu ja runo tälle päivälle

Hetki sitten, kun selasin Facebookia vielä aamutokkuraisin silmin, törmäsin tekstiin, mikä herätti minut suhteellisen hyvin. Teksti kuului näin:

En ole koskaan ollut mikään suuri Goethe-fani, mutta tämä lausahdus sai Goethen näyttämään silmissäni huomattavasti paremmalta kuin mitä hän on tähän asti näyttänyt. Ja hän on täysin oikeassa! Taide, tuli se eteemme missä muodossa tahansa, auttaa meitä hyvin monessa asiassa. Se auttaa meitä ilmaisemaan itseämme ja purkamaan tunteitamme. Minäkin puran hyvin usein pahaa oloani teksteihin, toisaalta ilmaisen sinne myös suunnattoman suuren ilon ja onnen tunteet.

Voisin tuijottaa tavalla tai toisella puhuttelevaa kuvaa tuntikausia. En välttämättä aina edes tiedä, miksi jokin kuva puhuttelee ja herättää minussa tiettyjä tunteita. Se vain tekee niin. Ja se on taiteen tarkoitus: saada meidän sisimpämme liikkeelle. Herättää meissä ajatuksia. Ilman taidetta elämämme olisi tylsää, tyhjää ja liikkumatonta. Taiteella, oli taidemuoto sitten ihan mikä tahansa, tuomme elämäämme sisältöä. Ja sitä sisältöä saavat sekä taiteilijat itse että yleisö. Taide palvelee kumpaakin osapuolta.

Tästä Goethen ajatuksesta innostuneena päätinkin tuoda teille tähän kylmään ja pilviseen maanantaihin jotain ajateltavaa. Jotain sellaista, mikä liikuttaa minua itseäni. Eivät nämä välttämättä juuri sinua liikuta, sillä makunsa kullakin, ja minulla hieman erikoinen sellainen. Mutta toivon, että nämä minua liikuttaneet taideteokset liikuttaisivat edes jotakuta muuta. Eli tässä teille yksi minua liikuttanut laulu, runo ja kuva.

Olen suuri Vincent van Gogh-fani. Hän teki outoja kuvia, missä on unen tuntua, epätodellisuutta, mutta samalla kuitenkin väriä ja valoa. Kaikkein eniten minua puhuttelee tämä kuva, Starry night:

Kuva on jotenkin ihanan rauhallinen. Vaikka kuvassa on yö, siinä ei kuitenkaan ole mitään pimeää eikä pelottavaa. Siinä on tyyneyttä. Jotain sellaista, mikä on puuttunut minun öistäni. Katsomalla tätä kuvaa tunnen itsekin rauhaa ja tyyneyttä, mitä tässä kuvassa on. 

Seuraavaksi laulu. Mietin pitkään, minkä laulun laittaisin tähän. Lopulta päädyin Metallican The Unforgiveniin:

Se ei varmaan tule yllätyksenä, että pidän hevimusiikista. Tämä biisi julkaistiin ollessani teini. Elin silloin elämää, millaista kukaan ei haluaisi elää. Elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä minulla ollut yhtään sellaista ihmistä, keneen turvautua. Tämä laulu sanoituksineen ja melodioineen auttoi minua jollain oudolla tavalla. Sain tästä vertaistukea. Tunsin, etten ollut ainoa, jonka elämä on yhtä kärsimystä ja taistelua.

Ja viimeisenä vielä runo tälle päivälle. Tässä suomalaisista runoista lempirunoni, Aaro Hellaakosken Hauen laulu:

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

Runossa on vain sitä jotain. En osaa pukea sanoiksi, mitä kaikkea siinä on. Siinä on halua yrittää, sisukkuutta (eivät sitä monet hauet puuhun kiipeä), mutta samalla siinä on myös yksinäisyyttä ja tietynlaista ahdistusta. Runo on puhutellut minua aina, ja puhuttelee vieläkin.

Haastan sinutkin mukaan kertomaan päivän kuvasta, laulusta tai runosta. Tai vaikka kaikista! Taide tekee tästäKIN maanantaista paremman, ja töissä olo on ehkä hitusen helpompaa, kun saa rentoutua hyvän biisin tahdissa tai katsella kaunista kuvaa.

Aamuvirkkujen tyrannia

“Herää! Nouse ylös, senkin laiska paska! Makaat vain siinä ketarat ojossa. Nouse!”

Yritän avata silmiäni. Ne muljahtelevat eri suuntiin, enkä saa kohdistettua katsettani mihinkään.

“Herää, saatana!”

Yöpöydälläni on kännykkä. Saan sen verran käännettyä ruhoani, että pysty katsomaan, mitä se näyttää. 13.11. Olen nukkunut yli 12 tuntia, kiitos vahvan unilääkityksen. Ja kiitos tämän samaisen lääkityksen, olen edelleen ihan tokkurainen.

Avomieheni tulee makuuhuoneeseen, ja toivottaa hyvät huomenet. Hän kysyy, jaksanko nousta jo ylös. Mutisen, etten jaksaisi millään, mutta kun on pakko. “Onks sulla jotain tekemistä, vai?”, hän kysyy. Ei, ei minulla ole mitään tekemistä. Tämän päivän kalenteri on täysin tyhjä, niin kuin sen kuuluukin sairauslomalaisella olla. Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä minun pidä olla missään.

“No, miks sun sit pitäis herätä ja nousta, ellei sun tartte missään olla eikä mitään tehdä?”

Hyvä kysymys! Eihän minun tarvitse nousta. Minä voisin jäädä makaamaan sänkyyn vaikka elokuuhun asti, jos siltä tuntuu. Ääni pääni sisällä on kuitenkin armoton, ja se jatkaa möykkäämistään:

“Herää! Nouse ylös! Tee! Suorita! Makaat vain siinä, etkä saa mitään aikaiseksi. Laiska paska!”

Mieleeni muistui kuva eräästä lastenkirjasta. Miksi juuri tuo kuva on syöpynyt mieleeni, en osaa sanoa. Mutta muistan tuon kuvan hyvin terävästi. Kuvassa lapsi nukkuu sängyssä, ja makuuhuoneen ikkunasta näkyy, miten lauma lapsia leikkii ulkona aurinkoisena päivänä. Runomuodossa kirjoitettu teksti sanoi, että jos ei herää aikaisin, menettää kaiken kivan. Pitäisi siis nousta ylös aikaisin joka aamu.

Tokkuraisissa aivoissani aivosolu huutaa toista. Sen verran ne taitavat nähdä toisensa sankan aivosumun keskeltä, että pystyn juuri ja juuri pohtimaan tätä lastenkirjan kuvaa.

Meille jankutetaan lapsesta asti, että aamuvirkkuus on hyve. Meitä suorastaan pelotellaan sillä, miten kaikki kiva jää tekemättä ja koko elämä elämättä, jos nukumme myöhään. Jopa nyt, sairauslomalla, joka on kirjoitettu minulle nimenomaan siksi, että saisin nukkua, aivoissani huutaa ääni, joka on sitä mieltä, että minun pitää nousta ylös ja toimia. En saa nukkua enempää, vaikka sitä lääkäri minun juuri käski tehdä: Nukkua, ja nimenomaan silloin, kun nukuttaa, kelloon katsomatta.

Tässä aamuvirkkujen tyranniassa unohdetaan se, että ihmiset ovat myös nukkumisen suhteen erilaisia. Iltavirkkuudelle ei juurikaan anneta kiitosta, yökukkumisesta puhumattakaan. Oletetaan, että kaikki ihmiset ovat virkeinä ponkaisemassa sängystä ylös jo ennen kuin naapurin kukko päästää ensimmäisen pieraisunsa. Kuitenkin tässä maailmassa hyvin moni ammatti vaatii illalla ja myös yöllä tehtävää työtä: Missä on se lastenkirjan sivu, missä on heitä varten tehty piirros ja runo?

Minä ja aivosoluni olemme yhtä mieltä siitä, että iltavirkkuutta pitäisi arvostaa paljon enemmän tässä yhteiskunnassa. Päätän myös sen, että jos minusta ikinä tulee valokuvaaja, teen valokuvasarjan yötyötä tekevistä ihmisistä.

“Herää! Nouse ylös! Laiska paska!”

Ääni ei ole vieläkään hiljentynyt. Kysyn, hiljentyisikö ääni, jos nousisin sen verran, että siirryn sängyltä sohvalle. Ääni ei vastaa. Se on hiljaa. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Kerään siis runsaan ruhoni, nousen ja siirryn sohvalle. Olen edelleen ihan tokkurassa, en pysty tekemään tai suorittamaan mitään. Mutta olen noussut sängystä ylös! Ja ääni päässäni on hiljaa. Luulen sen olevan tyytyväinen tähän pieneen kompromissiin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 11

Ensimmäiset unet, mitä näin, olivat aivan huippuahdistavia! Unet hyppivät ja pomppivat, enkä muista juuri mitään sen tarkempaa niistä. Yhdessä unessa oli joku valtava meksikolainen susi, toisessa unessa olimme myrskyssä jossain lautalla. Pelottavaa ja ahdistavaa.

Heräsin vessahätään, kävin vessassa ja kun nukahdin uudestaan, pääsin, onneksi, hieman turvallisempaan paikkaan. Jostain kumman syystä en edelleenkään päässyt pois Amerikan mantereelta, vaikkei enää tarvinnutkaan juosta karkuun meksikolaisia susia.

Olin Yhdysvalloissa, missä en ole ikinä käynyt. Mitä ilmeisimmin olin jossain etelävaltioissa, mutta en tarkemmin ottaen tiedä, missä olin. Lentokentällä minulla oli kiivas keskustelu Suomesta erään naisen kanssa, ja hän naureskeli sanalle “yö”. Yritti lausua sitä moneen kertaan, muttei onnistunut. Hänellä oli ollut suomalaisia tuttavia, joten hän tiesi Suomesta jotain.

Lähdimme matkaan, ja yöksi majoittauduimme johonkin ihan hassuun paikkaan. Se oli ihan virallinen yöpymispaikka, mutta siellä yövyttiin kallioilla, patjojen päällä. Öinen tähtitaivas loisti päämme päällä. Viereeni tuli eräs pieni poika. Hän käpertyi kainalooni ja pyysi minua kertomaan jotain Suomesta. Hänen siskonsa makasi meistä vähän matkan päästä ja sanoi, että hänkin haluaa kuulla. Poika makasi kainalossani, minulla oli toinen käsi hänen ympärillään. Aloin kertoa pehmeällä ja hiljaisella äänellä suomalaisista metsistä, järvistä, saaristosta, pitkästä rantaviivasta, havupuista ja eläimistä. Tuijotin koko ajan yötaivasta, kun kerroin. Poika nukahti syliini, mutta jatkoin monologiani. Sisko kyseli väsyneellä äänellä aina välillä jotain, ja kerroin lisää tarinoita Suomesta.

Uni oli hyvin rauhallinen ja siinä oli turvallisuuden tunnetta mukana. Hyvin epätyypillistä, sillä minun uneni ovat harvoin näin rauhallisia ja turvallisia.

Suomalainen metsä oli unessa tärkeässä roolissa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 7

Unessa emme ajaneet sateessa, vaan ilma oli kaunis. Ja auto oli oma autoni, eikä tällainen tyttäreni kuljettama
muka-auto.

Ajoimme mökiltä pois keskellä yötä. Tie oli valaistu pimeässä yössä, juttelimme autossa mukavia ja tunnelma oli rento. Yhtäkkiä katuvalot loppuivat, ja huomasin, että oman autoni etuvalot eivät olleet laisinkaan päällä. En nähnyt ajaessani mitään!

Yritin epätoivoisesti saada valoja päälle, mutta en onnistunut. Etuvaloissa oli jokin vika. Vastaantulevat autot eivät nähneet minua enkä minä nähnyt mitään. Aloin panikoida ja huutaa. Kysyin muilta autossa istuvilta, toimivatko edes takavalot. Ne toimivat. Myös takavilkut toimivat. Edessä ei toiminut mikään, eivät edes vilkut. Ihmettelin, miten kaikki etupuolen valot voivat poksahtaa yhtäkkiä.

Oli kuitenkin pakko ajaa eteenpäin. Ajoin täydessä paniikissa, pimeässä, pelkäsin jokaista mutkaa, jokaista vastaantulevaa autoa. Pelkäsin mahdollisia peuroja ja hirviä, mitä en havaitsisi, koska minulla ei ollut minkäänlaisia etuvaloja. Olin aivan varma, että me autossa istuvat kuolemme kaikki tähän paikkaan.