Nykyajan vauvamaailma: Kuurakettivaunut, kakkakirjat ja täysin turhat tilpehöörit

Sain heinäkuun alussa tietää, että olen raskaana ja vielä hyvin pitkällä raskaudessa. Vauva voi syntyä käytännössä katsoen ihan milloin tahansa. Itse olen lääkärin määräyksestä kiltisti kotona ja kävelen lähinnä sohvan ja vessan väliä. 

Tässä vuodepotilaan roolissa olen saanut huomata monenlaisia asioita. Ensinnäkin sen, miten ihmiset aktivoituvat, kun kyse on pienestä vauvasta, jolla ei ole vielä mitään tavaroita. Olen saanut oikeastaan kaiken, mitä tarvitsen vauvaa varten lahjoituksina ihmisiltä ja vielä kotiin tuotuna. Tavara on toki käytettyä, mutta se on ollut laadukasta, puhdasta ja ehjää. Ei ole tarvinnut uhmata lääkärin kieltoja ja lähteä itse shoppailemaan vauvalle vaatteita ja vaunuja. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta tästä avusta, mitä olen saanut!

Kuva: Bruna Bruna, Pixabay

Sen lisäksi, että olen todella kiitollinen kaikesta saamastani avusta, olen samaan aikaan myös todella hämmentynyt. Hämmentynyt siitä, millaiseksi "vauvamaailma" on mennyt. Ihan jo perusasioista on tehty niin jumalattoman monimutkaisia, että tällaista kasvatustieteilijä-humanistia hirvittää.

Tutkitaanpas hetken tätä nykyajan "vauvamaailmaa".

Lastenvaunut

Sain tuttavaltani aivan ihanat ja suloiset vaunut pienokaista varten. Sellaiset vaunut, että ne laittavat sinut lässyttämään ja lepertelemään itseksesi hunajaisella ja mairealla äänellä. Ne ovat suorastaan täydelliset kaikin puolin ja kaiken lisäksi ne ovat vielä yhdistelmävaunut: ne kestävät koko sen ajan, mitä jätkänpätkä tulee niiden kyydissä istumaan.

Kun seurasin tuttavani ohjeita vaunujen eri toiminnoista, putosin kuin eno veneestä jo heti alkutaipaleella. Miksi helvetissä lastenvaunuissa tarvitsee olla enemmän toimintoja ja oheislaitteita kuin monitoimikoneessa? Ne ovat lastenvaunut! Niissä on tarkoitus kyyditä lasta. Nykyajan lastenvaunuilla voisi jumalauta lentää vaikka kuuhun. Niin paljon niistä löytyy kaikenlaista erilaista osaa ja toimintoa.

Kuvassa on Kerttu Lirdo-yhdistelmävaunut. Kuva on lainattu
Lastentarvike Vesselit sivuilta. Minulla ei ole tällaisia vaunuja.

Jokaisessa pyörässä on omat jarrunsa. Sehän on tietenkin ihan välttämätöntä. Ja sitten ota tuo härpäke pois ja laita tuo härpäke tuohon asentoon, niin sitten saat kiinnitettyä vaunun runkoon kaukalon. Jos taas haluat käyttää vaunuosaa, irrota kaukalo, laita nämä härpäkkeet tuohon asentoon ja asenna tuo härpäke paikoilleen, niin sen jälkeen voit asentaa vaunuosan paikoilleen. Vaunujen muuttaminen rattaiksi olikin sitten jo niin monimutkainen prosessi, etten muista enää ollenkaan, miten sen asennus toimi. Onneksi minulla on hiukan tässä aikaa opetella se homma alusta asti uudelleen.

Lisävarusteita vaunuissa on enemmän kuin minulla on autossani! Vaunujen ilmastointi toimii huomattavasti paremmin kuin autoni ilmastointi. Ja vaunut luonnollisesti myös kääntyvät paljon ketterämmin kuin Toyota Yaris. 

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Olen todella iloinen, että olen saanut uutta vastaavassa kunnossa olevat, suloiset rattaat pienelle vauvalleni. En olisi ihanampia ja parempia vaunuja voinut toivoa. Mutta tarvitseeko lastenvaunuista oikeasti tehdä niin monimutkaiset, että niiden käyttöä varten tarvitaan 1500-sivuinen ohjekirja ja diplomi-insinöörin koulutus? 

Kuvassa on Lucky Len-yhdistelmävaunut. Kuva on lainattu
Vauvakulman sivuilta. Minulla ei ole tällaisia vaunuja.

Vauvojen ja lasten kirjat

Kun minä olin itse lapsi silloin joskus kauan, kauan, ihan samperin kauan aikaa sitten, minä luin Pupu Tupunaa. Esikoiselleni luin 16 vuotta sitten Pikku toukka paksulaista. Millaisia ovat nykyajan vauvoille ja pienille lapsille tarkoitetut kirjat?

Ihan ensinnäkin, sellaisia vanhanajan kunnon lorukirjoja ei tunnu enää saavan mistään (paitsi antikvaareista). Jos haluat ostaa jotain uutta vauvakirjallisuutta, kirjat joko kertovat siitä, mitä kaikkea voit päätellä kakkasi koostumuksesta tai ovat täynnä pieruvitsejä. Kyllähän minäkin pieruvitseille nauran, mutta silloin, kun luen lapselleni kirjaa, toivoisin sen kirjan sisältävän muutakin kuin pieruvitsejä.

Entäs mestarietsivä, jonka naama muistuttaa persettä ja joka pöräyttelee aina välillä? Hänen nimensäkin on Peppunen. Varmasti suosittu hahmo, kun hänestä on niin monta kirjaa kerran kirjoitettu. 

Kun selasin Adlibriksen kirjavalikoimaa, minun piti useampaan kertaan tarkistaa, oliko minulla sittenkin väärä hakusana. Minusta tuntui, että olisin tutkinut lastenkirjallisuuden sijaan porno- tai vitsikirjallisuutta. Joka toisen kirjan nimessä oli sana "peffa" jossain muodossa tai sitten siinä oli sana "kakka". Mikä ihmeen buumi nyt on, että lastenkirjoissa on pakko päästä tutkimaan ihmisen takapäätä ja siitä tulevia eritteitä?

Ja tässä siis olivat pienemmille lapsille suunnatut kirjat! Kun siirryin tutkimaan vähän isommille lapsille tarkoitettua kirjallisuutta, huomasin, että melkeinpä kaikki kirjallisuus oli jotain "valistuskirjallisuutta" maapallomme tilasta tai sitten jotain stressinpoisto- ja itsetuntemuskirjallisuutta. 

En tietenkään ole sitä vastaan, että pienillekin lapsille opetetaan asioita tieteestä ja ympäristön tilasta, mutta kun mitään muuta ei sitten tuntunutkaan olevan tarjolla. Tai sitten ihan pienestä pitäen yritetään tyrkyttää stressinpoistotehtäviä ja ties mitä tunne-elämäkortteja tutkittavaksi. Missä ovat kaikki Pupu Tupunat ja Maija Mehiläiset? Missä ovat perinteiset lapsille tarkoitetut tarinat? Missä on mielikuvitus ja sen käyttö? Myös tarinoita  ja mielikuvituksen käyttöä kaivataan kaiken tieteen ja tunnesäätelyn rinnalle. 

Jotenkin tämä kaikki menee - ainakin minun mielestäni - hieman yli. Minä edelleenkin ihan vain haluaisin lorutella ja riimitellä sen vauvani kanssa enkä opettaa hänelle, mitä kaikkia juttuja hänen paskansa sisältää. Kyllä hän nämä paskajutut ehtii oppimaan myöhemminkin.

Äitiyspakkauksestakin tulleessa kirjassa oli mukana vauvahierontaohjeet. Miksi kaiken pitää nykyään sisältää jotain hemmetin mindfulnessia, hierontaa ja tunnesäätelyä? Eivätkö nykyajan vanhemmat enää osaa opettaa itse lapselleen tunnesäätelyä ja rauhoittumista? Eivät näköjään, jos niitä pitää tunkea lastenkirjoihinkin jo mukaan. Perkele.

Täysin turhat tilpehöörit

Vauvahan tarvitsee loppujen lopuksi hyvin vähän yhtään mitään: ravintoa (mitä tulee aluksi äidin tisseistä), lämpöä (tai no, kesähelteillä viileys voisi olla parempi termi), vanhempien läheisyyttä ja puhtaat vaipat. Olen tässä sohvalla maatessani ja mahaa kasvattaessani selannut erilaisia vauvatarvikesivustoja enkä voi lakata ihmettelemästä, millaista kaikkea turhaa paskaa kaupataan ihan vain siksi, että vauva on tulossa. Toki lemmikkien omistajillekin myydään ties mitä eikä se tietenkään ole tyhmä, joka pyytää. Mutta ovatko nämä kaikki tilpehöörit todella tarpeellisia vauvaperheelle? Voitko kasvattaa täysijärkisen kansalaisen ilman näitä "tuikitarpeellisia" tuotteita?

Kuvassa on Bola Jalanjäljet-äitiyskoru. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Siis mikä hemmetti on raskaus- ja imetyskoru? Minä osasin äitini mukaan imeä rintaa ihan ilman jotain koruakin silloin muutama vuosi sitten, kun itse synnyin. Vauvatalo Johannan nettisivuilla kerrotaan Bola-äitiyskoruista seuraavaa: 

"Vauva tunnistaa äidin kohdussa erilaisia ääniä jo 20 raskausviikosta alkaen. Siksi on kehitetty ainutlaatuinen Bola-raskauskoru, jonka rauhoittava ja lempeä sointu tulee vauvalle tutuksi. Korun sisällä on pieni ksylofoni, jonka päällä pikkuruinen pallo tanssii. 

Bola-koru riippuu äidin vatsan päällä pitkässä nauhassa, jolloin vauva oppii tunnistamaan korun äänen samalla tavalla kuin äidin sydämenlyönnit. Syntymän jälkeen Bola-korun ääni on tuttu, ja sillä on sama rauhoittava vaikutus vauvalle."

Eikö se vauva osaa rauhoittua ihan siihen minun ääneeni? Ja siihen örinäheviin, mitä se on joutunut kuuntelemaan koko raskausajan? Tarvitaanko onnistumiseen imetykseen ihan välttämättä jotain imetyskorua? Voi luoja! Vaikka onhan tuo yllä olevassa kuvassa oleva koru kaunis, en minä sitä sano.

Kuva: Skiphop imetyshuivi. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Imetyksessä kun pysytään, mihin ihmeeseen tarvitaan imetyshuivia? Onko tämä vauvan ruokinnasta syntynyt mielensäpahoittamiskeskustelu vienyt asiat siihen pisteeseen, että on ollut aivan täysin pakko keksiä imetyshuivi? Oikeasti. Ihmisten typeryydellä ei ole mitään rajaa, kun loukkaannutaan siitä, miten äiti ruokkii lastaan. Toisaalta, jos joku tienaa sillä leipänsä, että valmistaa näitä imetyshuiveja, niin mikäs siinä. Itse vain en moiseen menisi rahojani laittamaan. 

Vauvanruokakonehan kuuluu ihan välttämättä jokaiseen talouteen! Sehän nyt olisi ihan kamalaa, jos äiti joutuisi ihan tavallisessa kattilassa keittämään vauvalleen perunat ja vielä soseuttamaan ne vanhanaikaisella tavalla. Kyllä vauvanruokakone on ihan olennainen osa jokaista vauvaperhettä. Ja valmista vauvanruokaa vauvalle ei missään tapauksessa saa syöttää, koska niissä on vähintään myrkkyä.

Anna mun kaikki kestää!

Kuva: Kidsme Baby Food Maker. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Pullonlämmitin kuuluu samaan sarjaan: et vain voi kasvattaa täysijärkistä ja normaalia ihmistaimea, ellei sinulla ole pullonlämmitintä! Maitoahan ei saa lämpimäksi millään muulla keinolla kuin pullonlämmittimellä, ja vain sillä voit sulattaa turvallisesti jäädetetyn maidon. Muista myös höyrysterilointilaite! Tuttipulloja ja tutteja on vähintäänkin vanhanaikaista steriloida millään muilla keinoin. Eivätkä ne muut keinot tietenkään toimi yhtä hyvin.

Huhhuh!

Kuva: Avent Premium pullonlämmitin. Kuva on lainattu Vauvatalo Johannan sivuilta.

Kuten sanottua, ei se ole tyhmä, joka pyytää. Ja minä taidan olla joku poikkeus kaikkien äitien joukossa, kun minä nyt en oikeasti ole hankkimassa mitään imetyskorua enkä edes pullonlämmitintä lapselle! Aion pärjätä ilmankin. Kai meistä joku nyt lastensuojeluilmoituksen tekee.

Yllätysten kesä 2020: Vuodelepoa ja vauvaa

Kaksi viikkoa sitten elämäni muuttui kertaheitolla. Siis täydellisesti. Vanhaan ei ole paluuta, paitsi ehkä 20 vuoden päästä.

Mitä sitten tapahtui? Se, mitä epäilin pissatulehdukseksi, olikin jotain aivan muuta. Se olikin hyvin pitkälle edennyt raskaus! Ehtinyt jo raskausviikolle 32 siinä vaiheessa, kun koko juttu huomattiin. Vauva vain ei ollut pitänyt mitään kiirettä eikä ilmoittanut itsestään mitään. Eikä minulla ollut sen kummempaa vauvamahaakaan kasvanut koko kevään aikana. Ei ole kunnon vauvamahaa vieläkään, vaikka olen kahdeksannella kuulla raskaana.

Kuva: Sarah Richer, Pixabay

Minulle ei näemmä haluta antaa ensimmäistäkään normaalia raskausaikaa. Esikoisen kohdalla saimme kyllä tietää vauvasta suhteellisen nopeasti, mutta yhtä nopea oli sitten vauvakin: hän päätti tulla ulos jo raskausviikolla 23. En siis päässyt kokemaan loppuraskauden ihanuuksia. Ja luulin, etten voisi ikinä tuon pidemmälle raskaudessa edes päästä! Nyt minä sitten olen tässä pienen pömppömahani kanssa, huomenna tulee viikko 34 täyteen ja alkuraskaus meni täysin ohitse. Sain pelkän loppuraskauden. Ja senkin sain ennenaikaisen synnytyksen vaaran kanssa, joten joudun olemaan tämän raskauden loppuun saakka vuodelevossa enkä saa tehdä yhtään mitään, kuten esimerkiksi istua. Se siitä kesälomasta ja kesälomareissuista sitten.

Mitä kaikkea kivaa ja vähemmän kivaa olen huomannut tämän raskauden aikana, kun olen kerran päässyt näin loppuvaiheeseen? Millaisia uusia asioita olen saanut kokea elämässä? Tässäpä teille, jotka ette ikinä ole kokeneet loppuraskautta (vaikka siksi, että olette miehiä ettekä voi sukupuolenne takia tulla raskaaksi), pientä kosketusta siihen, millaista elämä on, kun olet kahdeksannella kuulla raskaana. Ja täydessä vuodelevossa.

Kuva: Annalise Batista, Pixabay

- Sohvalta ylös pääseminen voi olla niin haastava työ, ettet oikeasti ehdi vessaan, vaikka lähtisit kuinka ajoissa.

- Tena Lady Superista on tullut paras ystäväsi.

- On täysin mahdollista, ettei aikuinen ihminen, jolla on kaksi toimivaa kättä ja jalkaa (ja jotenkuten toimiva pääkuuppa), pysty pyyhkimään omaa persettään, koska maha tulee tielle.

- Kakalla käymisestä on tullut elämys, jota suorastaan odottaa siitä huolimatta, että perseen pyyhkiminen on mahdoton tehtävä.

- Päivän tärkein ateria on lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua, johon on sekoitettu Pegorionia. 

- Ymmärrät vihdoin, miten tärkeässä roolissa vessa ja vessa-asiat ovat elämässäsi.

Kuva: Annalise Batista, Pixabay

- Siinä kohtaa, kun raskauden vaihe ja ennenaikaisen synnytyksen riski selviävät, kukaan ei suostu tyydyttämään seksuaalisia tarpeitasi millään muotoa. Ei edes suullisesti. Joudut siis elämään viikkotolkulla ilman seksiä.

- Jossain kohdassa seksuaalinen turhautumisesi ja panetuksen määrä alkaa olla sitä luokkaa, että mielestäsi jo Simpsonit ovat hardcore pornoa.

- Kesän voi viettää ajamatta säärikarvoja. Kaikki ymmärtävät, ettei runsahko ruhosi vain taivu sellaiseen toimitukseen.

- Uuden ihmisen tuominen tähän maailmaan vaatii taakseen valtavan byrokratiakoneiston eikä tämä uusi ihminen voi tulla, elleivät kaikki paperiasiat ole kunnossa hyvissä ajoin ennen syntymää. Miten ihmeessä tuhat vuotta sitten ollaan voitu tuoda lapsia tähän maailmaan ilman kaikkea tätä paperisotaa? En ymmärrä.

- Koko maailma menee sekaisin, ellet ole käynyt kertaakaan neuvolassa, vaikka syynä on se, ettet ole tiennyt olevasi raskaana.

- Äitiyspakkauspäätökset tehdään puolessatoista tunnissa, vaikka muissa Kelan tekemissä päätöksissä kestää kuukausitolkulla.

Kuva: Dan Evans, Pixabay

- Imuroimisesta tulee yllättävän houkutteleva toimenpide siinä vaiheessa, kun se kielletään. Myös mattojen pesu käsin alkaa kummasti kiehtoa.

- Valmisruuan pyöriminen mikrossa tuottaa täysin uudenlaisia katseluelämyksiä. 

- Pizzaan voi kyllästyä! Perunat ja silli maistuvat yllättävän hyviltä siinä vaiheessa, kun olet syönyt kaksi viikkoa joko pakastepizzaa tai pizzaa kotiinkuljetuksella, koska kaupassakäynti ja kokkaaminen ovat kiellettyjä.

- Television tarjonta on nykyään sellaista, että näet jokaiselta kanavalta samat uusinnat noin sataan kertaan. Sarjoista, mistä olet nähnyt uusintojen uusinnat sataan kertaan jo vuonna 2005. Eikä tässä ole tippaakaan liioittelun makua. Valitettavasti.

- Telia-tv ei riitä tuomaan tarvittava määrä viihdettä elämään, vaan tarvitset välttämättä myös Netflix-tunnukset.

Kuva: Sebagee, Pixabay

- Silloin, kun sinä et saisi liikkua sohvalta mihinkään ja kaikki varteenotettavat koiravahdit ovat omilla reissuillaan pois kaupungista, juuri silloin koirasi saa ripulin ja alkaa oksentaa. Etkä sinä tietenkään saa viedä koiraa ulos etkä siivota oksennuksia lattialta. Ja koirahan ei tietenkään oksenna  eikä ripuloi lattialle, mistä se olisi suht helppoa siivota, vaan tietenkin matolle!

- Tytöille on olemassa huomattavasti enemmän kauniita ja omaperäisiä nimiä. Poikien nimien kanssa ei käytetä läheskään yhtä paljon mielikuvitusta ja pojille on olemassa muutenkin vähemmän nimivaihtoehtoja. Olemme siis saamassa pojan. Ehdottamani nimi Hadrianus ei saanut vauvan isältä kovinkaan innostunutta vastaanottoa.

- On täysin mahdollista saada kaikki tarvittava vauvakama ilman, että lähdet itse kaupoille. Siihen tarvitaan vain Facebook, jokin vauva- tai roskalavaryhmistä ja pari hyvää ystävää, joilla on ajokortti ja auto.

- Kesäloma voi kulua hitaasti! Aika matelee kuin etana sen sijaan, että se lentäisi kotkan lailla. Etenkin, kun sinulla ei ole lääkärin lupaa poistua kaupungista. Tai edes kotoasi. Tai edes siltä saakelin kotisohvalta.

Kuva: Sarah Richter, Pixabay

Eräs hyvä ystäväni sanoi kerran, että minun Facebook-seinääni on mielenkiintoisempaa seurata kuin Kauniita ja rohkeita. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä hän tarkoitti tällä. Tämä elämä, mitä minä elän, tarjoaa kyllä sellaisia juonenkäänteitä, ettei kukaan kirjailija tällaisia keksisi. Kaiken lisäksi sillä hepulla, joka kirjoittaa minun elämäni käsikirjoitusta, on todella kummallinen ja kieroutunut huumorintaju.

Melkein jo pelottaa ajatella, mitä minun elämäni käsikirjoitus tuo eteeni seuraavassa luvussa. En tiedä, uskallanko edes kääntää sivua! Sen verran on ollut yllätyksiä täynnä tämä vuosi 2020, ettei tämä ihan heti pääse unohtumaan.

Kuva: Sohyun Park, Pixabay

Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Über-kauniin (gröhöm) hevarittaren tököttiblogi: Kuinka pärjätä vain yhdellä tökötillä?

Koska olen astunut ulos mukavuusalueeltani ja tein jo yhden hevityttömuotipostauksen, niin tässäpä toinen aiheesta kauneus! Aihe, mistä minä en tiedä - ja vielä vähemmän välitän - kovinkaan paljoa. Minun ei tarvitse välittää, koska olen jo luonnostani niin uskomattoman upea ja järkyttävän kaunis. 

Kuinka monta erilaista tököttipurkkia sinulla on? Veikkaanpa, että aika monta. On yövoide, aamuvoide, päivävoide, iltapäivävoide, silmänympärysvoide, peräpukamavoide, käsivoide, kasvovoide, jalkavoide, kokovartalovoide, kovettumavoide, aurinkovoide, auringonoton jälkeinen voide ja sitten vielä erikseen sama setti matkakokoisina purkkeina. 

Lisäksi on lapsille omat voiteensa. Vauva tarvitsee oman peppuvoiteen ja vartalovoiteen. Neljävuotiaalla on oltava eri voide kuin kuusivuotiaalla, koska hän haluaa eri värisen tuubin. Ja sitten sinulla on tietenkin vielä puoliso, jolla on oma voidesettinsä, minkä kokoa en uskalla edes arvata.

Täydelliseen perheeseen kuuluu tietenkin koira, joka tarvitsee tassuvoidetta aina tietyin väliajoin, sillä anturatkin kuivuvat joskus. Koko talo on täynnä kymmeniä rasvapurkkeja, mitkä tietenkin maksavat mansikoita.

Entäpä, jos minä kertoisin sinulle, että koko perhe koiraa myöten pärjäisi yhdellä voiteella? Uskoisitko minua? Parempi uskoa, sillä se on totta!

Ja tässä se on: MEHILÄISVAHAVOIDE! 

Sopii koko perheelle alkaen siitä vauvan perskankusta aina koiran tassuihin. Kotimainen, eikä sisällä lisäaineita. Eikä taatusti ole tutkittu missään laboratoriossa käyttäen söpöjä pikku pupuja koekaniineina (pun intended). 

Tekee ihon ihanan pehmeäksi ja pehmentää myös kovettumat vain muutaman käyttökerran jälkeen. Saatavina tuubissa (enemmän "rasvamainen") tai vaihtoehtoisesti purkissa (tavisrasvaa stydimpää tavaraa). Itse preferoin purkkitavaraa juurikin siitä syystä, että se on niin stydiä, ja pehmentää graniitinkin. Ainakin minun graniitinkovat kantapäiden kovettumat se tökötti on onnistunut pehmentämään!

Jos olet yliherkkä tuoksuille, tuoksutonta tavaraa on saatavilla runsaasti. Mikäli taas et ole, ja pidät tuoksuista, vaihtoehtoina ovat sitruuna, ruusu ja laventeli. Itse käytän sitruunaa, ihan vain siksi, että voin.

Kaiken huipuksi, purkki mehiläisvahavoidetta maksaa aika pirun paljon vähemmän kuin purkki jotain Kiinassa tuotettua, laboratorioeläimillä testattua "merkkitavaraa".

Joten, jos haluat säästää rahaa ja myöskin tilaa, niin siirrypäs mehiläisvahavoiteeseen! Korvaa kaikki entiset voiteesi ja sopii koko perheelle. Suosittelen!

PS. Maken mehiläistila EI ole sponsoroinut tämän tekstin kirjoittamista millään muotoa, vaan teksti on kirjoitettu täydestä sydämestä, omien hyvien kokemusten perusteella. MUTTA! Mikäli Maken mehiläistila haluaa palkita minut tästä ilmaisesta mainotuksesta, niin pari purkkia sitä stydimpää sitruunantuoksuista mehiläisvahavoidetta, kiitos. En panisi millään muotoa pahakseni.

"Mitä kuuluu?" - Kysymys, mitä ei koskaan kuulu

Vihdoinkin hän syntyi! Kauan odotettu, pitkään kaivattu. Ruttuiset pienet kasvot, pikkuruinen nöpönenä.

Lääkäri näyttää totiselta. Kätilö hymyilee. ”Rutiinijuttuja”, toteaa kätilö iloisesti hymynsä takaa, ja tuo appelsiinimehua samppanjalaseissa. Äiti pääsee osastolle lepäämään, vauva menee omalle osastolleen. Isä lähtee kotiin nukkumaan, koska huomenna pitää mennä töihin.

Äiti soittaa isän työnumeroon. ”Nyt on hätä!” Vauvalla on jokin. Lääkäri ei tiedä, mikä. Verinäyte, kakkanäyte, pissanäyte, sellainen kuva, tuollainen kuva… Vauvaa tutkitaan, ronkitaan ja kopeloidaan. Äiti pääsee kotiin, vauva jää osastolle. Lääkärit eivät osaa sanoa mitään.

Päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Vauva kasvaa, muttei pääse kotiin. Äiti ja isä asuvat vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona. Isä lyhentää työpäiväänsä. Rahaa ei jää laskuihin, joten rakenteilla oleva talo saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä. Rakennuksia ei voi jatkaa.

Lopulta tulee vastaus. Vauvan tila on vakava. Vauva tulee tuskin koskaan oppimaan niitä taitoja, mitä muut saman ikäiset vauvat. Pysyäkseen hengissä vauva tarvitsee kalliit lääkkeet, mitä Kela ei korvaa. Valvontaa vauva tarvitsee 24/7 koko loppuelämänsä ajan. Lääkäri hymyilee ja sanoo, että Suomessa on erinomainen terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Äiti ja isä tulevat saamaan apua.

Vihdoinkin vauva pääsee kotiin. Vauvasta on kasvanut jo taapero. Isä palaa kokopäiväisiin töihin, äiti irtisanoutuu omasta työstään jäädäkseen kotiin hoitamaan lastaan. Lapsen hoito on niin vaativaa, ettei äiti saa nukuttua laisinkaan, ja äiti väsyy. Äiti hakee kunnalta apua. Kunta on sitä mieltä, että kotiapu kerran viikossa riittää.

Lapsen lääkkeet syövät perheen kaikki rahat. Keskeneräinen talo on pakko myydä sellaiselle, joka kykenee jatkamaan sen rakentamista. Auto vaihdetaan halvempaan. Äiti hakee kunnalta uudestaan apua. Kerran viikossa riittää. Äiti menee lääkärille ja kertoo väsymyksestään. Lääkäri määrää nukahtamislääkettä ja lähettää äidin kotiin. Seurantaa ei tarvitse, sillä äidin kasvoilla vilahti pieni hymyn väre kesken lääkärikäynnin.

Perheen elatus on isän kontolla. Hän raataa töitä niin paljon kuin kykenee, että saisi hankittua lapsen lääkkeet ja saisi tuotua vielä ruuankin pöytään. Perhe on muuttanut halpaan vuokra-asuntoon, jotta rahat riittäisivät. Kunta ei suostu maksamaan lapsen lääkkeitä.

Isä tulee töistä kotiin klo 22.00. Ylitöitä kannattaa tehdä, etenkin iltaisin. Seuraavana aamuna hän menee seitsemäksi töihin, ja jää taas ylitöihin, jotta perhe saisi rahaa. Hän on lopen uupunut, eikä hän ole pitänyt lomaa sitten isyysloman. Lomia isä ei pidä, vaan ottaa lomat ennemmin rahana.

Lopulta isä ei jaksa enää. Hän joutuu sairaalaan. Äiti jää yksin vastaamaan lapsesta, kodista ja taloudesta. Kunta päättää nostaa kotikäyntejä kahteen kertaan viikossa, mutta lääkkeitä ei makseta edelleenkään. Lääkäri katsoo, että nukahtamislääkkeet riittävät. Ja koska perheen luona käydään kunnan puolesta kahdesti viikossa, siinä pitäisi olla äidin mahdollisuus jutella sydäntä painavista asioista. Se riittää. Terapiaa ei tarvita. Äidin on jaksettava eikä hänellä ole varaa sairastua, koska muuten kukaan ei huolehtisi lapsesta.

Miltä tämä skenaario sinusta kuulostaa? Täysin utopistiselta? Olet siinä mielessä oikeassa, että tämä tarina on keksitty. Isää, äitiä ja vauvaa ei ole olemassa. Siinä mielessä olet kuitenkin väärässä, että tämä voisi olla jonkun perheen tarina! Suomessa, tässä hyvinvoinnin kehdossa, erityislasten isät ja äidit kohtaavat juurikin tällaista palvelua kuin mitä ylhäällä on kuvattu.

Kun lapsi sairastuu tai vammautuu, vanhemmat jäävät täysin yksin valtavan byrokratiaviidakon eteen. Kukaan ei kerro, mistä voi hakea apua, mitä kaikkea apua voi ylipäätänsä edes hakea ja mitä kaikkia lakisääteisiä velvollisuuksia kunnilla on. Ja vaikka vanhemmat saisivatkin selville, mistä hakea mitäkin apua ja tukea, se saatetaan kieltää mitä mielenkiintoisimmista syistä. Kunnat säästävät! Siksi palveluita ei haluta myöntää.

Kukaan ei koskaan kysy, mitä äidille tai isälle kuuluu. Ketään ei kiinnosta. Jos äiti tai isä väsyy, tarjotaan ensimmäiseksi huostaanottoa sen sijaan, että tarjottaisiin apua. Kun lapset otetaan pois, niin perheen ongelmat ratkeavat sillä.

Sosiaalitoimi tyrkyttää perhetyötä, mutta korostaa, että perhetyö on vain juttelua varten, ei käytännön apua varten. Terveyskeskuslääkärin tekemä lähete aikuispsykiatrian polille on hukkunut jonnekin, eikä kukaan löydä sitä mistään. Kun se vihdoin löytyy, toteaa psykiatri, että isä ja äiti voisivat käydä kerran kuussa vertaistuki-illoissa. Se riittää heille tueksi ja avuksi. Ja tämä ON tositarina. Tositarina eräästä tuntemastani perheestä.

Ei, palveluiden tuottaminen erityislapsiperheille ei ole ilmaista. Se maksaa kunnille rahaa. Perhe tarvitsee sekä sosiaalitoimen että terveydenhuollon palveluita ja perhe tarvitsee niitä paljon. Sekä erityislapselle että muulle perheelle. Mutta kumpi tulee halvemmaksi? Se, että perhe saa tarvitsemansa palvelut heti vai se, että perhe menettää kotinsa, molemmat vanhemmat menettävät työnsä, he menettävät asemansa veronmaksajina, he alkavat nostaa toimeentulotukea, he väsyvät ja lopulta, kun lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan palvelutaloon, eivät vanhemmat ole enää työkykyisiä, vaan he ovat syrjäytyneitä?

Saamalla tarvitsemansa tuen sekä sosiaalitoimesta että terveydenhuollosta vanhemmat voisivat jatkaa kummatkin työssäkäyntiään ja toimia veroa maksavina, tuottavina yhteiskunnan kansalaisina sen sijaan, että he syrjäytyisivät. Tämä vain tuntuu olevan kauhean vaikea asia kuntien ymmärtää. Ennemmin vanhempia pompotellaan luukulta toiselle, heidän annetaan odottaa kuukausitolkulla julkisen terveydenhuollon pitkissä jonoissa ja avunantoa pimitetään. Vaikka sitten vain periaatteen vuoksi, ellei muuta tekosyytä keksitä.

Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka työskentelette erityislasten vanhempien kanssa, kumpi on parempi. Väsynyt vanhempi vai jaksava vanhempi? Toimintakyvytön vanhempi vai toimintakykyinen vanhempi? Maksukyvytön vanhempi vai maksukykyinen vanhempi? Kumman elämä on teidän mielestänne laadukkaampaa ja terveempää?

Toivon, että mietitte näitä kysymyksiäni seuraavan kerran, kun pidätte väsynyttä äitiä kaksi vuotta aikuispsykiatrian jonotuslistalla, ja sen jälkeen toteatte, ettei hän mitään apua tarvitse. Tai toteatte, että jos hän myy autonsa pois, niin sen jälkeen perheen tilanne paranee, eikä sosiaalitoimen apua tarvita. Ehkä mielessänne saattaisi näitä kysymyksiä miettiessänne sittenkin vilahtaa ajatus siitä, että kysyisitte näiltä väsyneiltä vanhemmilta, miten he oikeasti voivat. Onko kaikki hyvin? Se on kysymys, mitä erityislasten vanhemmat eivät juuri ikinä kuule, vaikka haluaisivat, että se heiltä joskus kysyttäisiinkin.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Kirjoitus perustuu lukuisiin käymiini keskusteluihin erityislapsiperheiden arjesta sekä Leijonaemot ry:n blogiin, mistä voi käydä lukemassa tositarinoita siitä, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Blogi löytyy täältä: https://leijonaemot.fi/blogi/

Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.