Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

On se hieno poika!

Päivä oli suhteellisen paska. Tulin kotiin väsyneenä, ja mieleni teki vain rojahtaa sohvalle ja jäädä siihen koko loppuillaksi. Ruokaa ei ollut, joten tyhjät kaapit vaativat lähtemään kauppaan. Ihmisvilinä suuressa hypermarketissa väsytti entisestään, ja kun lopulta pääsin kotiin, teki mieleni vain istua kädet puuskassa sohvalle, ottaa päiviräsäsmäinen tiukka ilme ja sanoa kaikelle mahdolliselle koko illan ajan ei.

Illan päättäisi viimeinen rally-tokon tutustumiskurssikerta. Hetken aikaa olin jo soittamassa kouluttajalle, ettemme tule Kaunon kanssa tänään, koska äitiä vähän vituttaa. Päätin kuitenkin, että lähden, sillä olin maksanut koko kurssista, ja oma äitini opetti, ettei rahaa saa haaskata. Olisi haaskausta jättää viimeinen, ennakkoon maksettu kerta väliin ihan vain siksi, että tänään oli päiviräsäsmäinen päivä. Onneksi lähdin.

Kauno taisi aistia, että äidillä on vähän huono päivä, ja Kaunokaiseni meni radat läpi kuin unelma! Kouluttajakin kehui, miten hienosti Kauno suoriutui. Ja minä tietenkin uhkuin ja puhkuin ylpeyttä, kun minulla on niin hieno koira.

Menimme kaikki radat läpi vailla minkäänlaisia ongelmia, ja yhteistyö Kaunon kanssa sujui mitä parhaiten. Tuntui hyvältä, kun sai kehua ja palkita poikaa hienoista suorituksista. Paska päivä alkoi treenin aikana unohtua. Vaikka Kauno väsyikin loppua kohden, ja treenien viimeiset viisi minuuttia vietimme rauhoittuen omalla paikallamme, se ei laskenut mielialaa millään tavalla. Kauno veti ihan valtavan hienot treenit pitkän 40 minuutin ajan.

Lähdin treeneistä kotiin voimaantuneena, hyvillä mielin ja täynnä energiaa. Ihan kuin olisin vetänyt puolentoista tunnin hikiset ja verenmakuiset potkunyrkkeilytreenit, vaikken tehnyt mitään muuta kuin kiersin kylttejä koiran kanssa ja syötin sille nameja.

Jos joku ihmettelee tätä potkunyrkkeily-vertausta, niin kerrottakoon, että olen entinen potkunyrkkeilijä. En voi selkävikani takia enää harrastaa lajia, mistä olen äärimmäisen katkera. Mikään ei saa adrenaliinia paremmin liikkeelle kuin kaksi metriä pitkän ja kaksi metriä leveän lihaskimpun takominen suoraan turpaan. Se, jos mikä, on elämää!

Kahden viikon päästä jatkamme Kaunokaiseni kanssa rally-tokon vakiryhmään. Ei, en aio lähteä kilpailemaan, sillä olen äärimmäisen huono kilpailija; en kestä häviämistä, joten siksi en edes viitsi lähteä kilpailemaan, mistään. Mutta haluan hyvän ja mielekkään harrastuksen, missä voi kehittyä koko ajan paremmaksi, mikä tuottaa minulle hyvän mielen ja hyvän olon, ja mikä mahdollistaa laatuajan rakkaan Kaunoni kanssa.

Olen löytänyt voimaantumiskeinoni: Rally-tokon!

Kauno ottaa iisisti rally-tokon jälkeen.

Eläimellinen viikonloppu takana, monta edessä

Sunnuntai, kello 17.25. Herään sohvalta, pehmoisen pöllöviltin alta. Pahin päänsärky on, onneksi, jo ohi. Takana on taas erinomainen, paljon ajatuksia herättänyt ja henkisesti hyvin voimaannuttava päivä, mutta keuhkokuumeesta toipuva ruumis ei edelleenkään pidä siitä, että hillun koulutuksissa päivät pitkät. Haistatan keuhkokuumeelle paskat, ja päätän, etten anna sen enää häiritä elämääni. Uhrasin sille jo kolme pitkää viikkoa, ja nyt saa riittää!

Opiskelemme Turun kristillisen raittiusseuran
omistamassa, ikivanhassa puutalossa.

Eläinavusteisen valmennuksen opintoryhmämme alkaa toden teolla ryhmäytyä. Olemme tavanneet vasta kahdesti, mutta silti minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkän aikaa! Olemme jakaneet toistemme kanssa henkilökohtaisiakin asioita, menneet syvälle sisimpään ja luottamus alkaa syntyä. Itse tunnen saavani tällaisesta tiiviistä, toimivasta ja hyvin keskustelevasta ryhmästä voimaa ja tukea. En paljon parempaa ryhmää olisi voinut opintoihini enää toivoa.

Tämän sunnuntaipäivän aiheena on dokumentoinnin ja tavoitteellistamisen lisäksi eläinavusteinen valmennus koiralla. Seuranamme on kolme huippusuloista chihuahuaa. Huomaamme itsekin, miten koirien läsnäolo vaikuttaa meihin: Kun teemme tavoitehaastattelun, on koira sylissä paljon helpompi keskittyä asioiden pohtimiseen ja vastaamiseen. Koiran läsnäolo rauhoittaa ja auttaa ajattelemaan, vaikka tavoitehaastattelu on hankala. Ei se haastattelijalle hankala ole, mutta minulle itselleni se on! Joudun pohtimaan asioita todella syvällisesti. Mitä tavoitteita haluan asettaa? Mihin toivon muutosta? Mitä olen tehnyt päästäkseni kohti tavoitetta? Kuka tukee minua matkallani? Joihinkin asioihin on helppoa vastata, mutta jotkut vaativat hyvin paljon itsetutkiskelua, kuten se, mistä tiedän ITSE, että olen saavuttanut tavoitteeni. Jouduin pohtimaan tätä kysymystä pitkään ja hartaasti.

Yksi päivän kouluttajista: Huippusuloinen Viivi.

Elämänhistoriani ja lapsuudessa/nuoruudessa sattuneet ikävät tapahtumat ovat johtaneet siihen, että epäilen itseäni ja omia kykyjäni. Minun on pakko todistaa koko ajan muille, että olen hyvä ja osaan, koska olen kuullut niin monesti, että olen täysi luuseri eikä minusta koskaan tule mitään. Ehkä en haluakaan todistaa muille mitään, ehkä teenkin kaiken siksi, että haluan todistaa sen itselleni! Milloin sitten olen valmis? Milloin voin lakata todistelemasta? Milloin olen tarpeeksi hyvä itselleni? Ehkä siinä vaiheessa, kun huomaan, että minulla itselläni on huomattavasti enemmän annettavaa erilaisille koulutuksille kuin mitä näillä koulutuksilla on annettavaa minulle. Siinä vaiheessa olen valmis.

Ajatukseni siirtyy muualle, kun teemme pienryhmissä valmennusharjoituksen koiran avulla. Harjoitus menee, miten menee (ei ensimmäisen tarvitsekaan onnistua täysin), mutta herättää pienryhmässämme kuitenkin vilkkaan ja monipuolisen keskustelun. Keskustelemme siitä, miten valmennus- tai terapiasessiolla on lupa olla noudattamatta käsikirjoitusta. Tulemme siihen tulokseen, että valmentaja tai terapeutti on vain hyvä ja asiantunteva, jos osaa lennosta vaihtaa näkökulmaa ja myöskin vaihtaa suunnitelmia. Jos esimerkiksi tälle kerralle suunniteltu ulkoilu ei onnistu, koska asiakas on liian väsynyt ja pahalla tuulella, niin silloin jäädään sisätiloihin, rapsutellaan koiraa ja jutellaan asioista, mitkä tulevat juuri sillä hetkellä mieleen. Valmentaja, joka ei osaa joustaa suunnitelmissaan, tuskin on ammatissaan kovin kauaa. Ajatus siitä, että pieleen saa mennä ja käsikirjoituksen voi kirjoittaa täysin uusiksi ilman, että se kaataa maailmaa, tuntuu hyvältä.

Saan myös idean kirjan kirjoittamisesta. Mainitsen asiasta kouluttajalle, joka pitää sitä varteenotettavana ideana, sillä eläinavusteisuudesta on suomenkielistä kirjallisuutta hyvin vähän. Ehkä kuitenkin odotan, että koulutus on hieman pidemmällä, ennen kuin alan kirjoittaa mitään esipuheita tai muita sellaisia. Lupaan kuitenkin itselleni, etten unohda tätä ideaa!

Sisimpään jää hieman tyhjä olo, kun päivä päättyy ja lähden talsimaan autolle päin. Päivä on ollut todella antoisa. Olen saanut paljon hyviä ideoita, paljon uutta pohdittavaa ja olen päässyt taas askelta lähemmäs eläinavusteisen valmentajan työtä. Seuraavaan tapaamiskertaan on pitkä aika, se on vasta lokakuun lopussa. Onneksi pystyn kuitenkin pitämään yhteyttä opiskelukavereihin tällä välillä, ja onneksi myös etätehtäviä riittää! Pääsen uppoutumaan eläinavusteisen valmennuksen maailmaan halutessani. Jos nyt tämä keuhkokuumeen rasittama ruumis edes joskus toipuisi kokonaan, ja saisin entisen kuntoni takaisin.

Koulutuspäivä väsytti myös pienen kouluttajan.