Eläimellinen viikonloppu takana, monta edessä

Sunnuntai, kello 17.25. Herään sohvalta, pehmoisen pöllöviltin alta. Pahin päänsärky on, onneksi, jo ohi. Takana on taas erinomainen, paljon ajatuksia herättänyt ja henkisesti hyvin voimaannuttava päivä, mutta keuhkokuumeesta toipuva ruumis ei edelleenkään pidä siitä, että hillun koulutuksissa päivät pitkät. Haistatan keuhkokuumeelle paskat, ja päätän, etten anna sen enää häiritä elämääni. Uhrasin sille jo kolme pitkää viikkoa, ja nyt saa riittää!

Opiskelemme Turun kristillisen raittiusseuran
omistamassa, ikivanhassa puutalossa.

Eläinavusteisen valmennuksen opintoryhmämme alkaa toden teolla ryhmäytyä. Olemme tavanneet vasta kahdesti, mutta silti minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkän aikaa! Olemme jakaneet toistemme kanssa henkilökohtaisiakin asioita, menneet syvälle sisimpään ja luottamus alkaa syntyä. Itse tunnen saavani tällaisesta tiiviistä, toimivasta ja hyvin keskustelevasta ryhmästä voimaa ja tukea. En paljon parempaa ryhmää olisi voinut opintoihini enää toivoa.

Tämän sunnuntaipäivän aiheena on dokumentoinnin ja tavoitteellistamisen lisäksi eläinavusteinen valmennus koiralla. Seuranamme on kolme huippusuloista chihuahuaa. Huomaamme itsekin, miten koirien läsnäolo vaikuttaa meihin: Kun teemme tavoitehaastattelun, on koira sylissä paljon helpompi keskittyä asioiden pohtimiseen ja vastaamiseen. Koiran läsnäolo rauhoittaa ja auttaa ajattelemaan, vaikka tavoitehaastattelu on hankala. Ei se haastattelijalle hankala ole, mutta minulle itselleni se on! Joudun pohtimaan asioita todella syvällisesti. Mitä tavoitteita haluan asettaa? Mihin toivon muutosta? Mitä olen tehnyt päästäkseni kohti tavoitetta? Kuka tukee minua matkallani? Joihinkin asioihin on helppoa vastata, mutta jotkut vaativat hyvin paljon itsetutkiskelua, kuten se, mistä tiedän ITSE, että olen saavuttanut tavoitteeni. Jouduin pohtimaan tätä kysymystä pitkään ja hartaasti.

Yksi päivän kouluttajista: Huippusuloinen Viivi.

Elämänhistoriani ja lapsuudessa/nuoruudessa sattuneet ikävät tapahtumat ovat johtaneet siihen, että epäilen itseäni ja omia kykyjäni. Minun on pakko todistaa koko ajan muille, että olen hyvä ja osaan, koska olen kuullut niin monesti, että olen täysi luuseri eikä minusta koskaan tule mitään. Ehkä en haluakaan todistaa muille mitään, ehkä teenkin kaiken siksi, että haluan todistaa sen itselleni! Milloin sitten olen valmis? Milloin voin lakata todistelemasta? Milloin olen tarpeeksi hyvä itselleni? Ehkä siinä vaiheessa, kun huomaan, että minulla itselläni on huomattavasti enemmän annettavaa erilaisille koulutuksille kuin mitä näillä koulutuksilla on annettavaa minulle. Siinä vaiheessa olen valmis.

Ajatukseni siirtyy muualle, kun teemme pienryhmissä valmennusharjoituksen koiran avulla. Harjoitus menee, miten menee (ei ensimmäisen tarvitsekaan onnistua täysin), mutta herättää pienryhmässämme kuitenkin vilkkaan ja monipuolisen keskustelun. Keskustelemme siitä, miten valmennus- tai terapiasessiolla on lupa olla noudattamatta käsikirjoitusta. Tulemme siihen tulokseen, että valmentaja tai terapeutti on vain hyvä ja asiantunteva, jos osaa lennosta vaihtaa näkökulmaa ja myöskin vaihtaa suunnitelmia. Jos esimerkiksi tälle kerralle suunniteltu ulkoilu ei onnistu, koska asiakas on liian väsynyt ja pahalla tuulella, niin silloin jäädään sisätiloihin, rapsutellaan koiraa ja jutellaan asioista, mitkä tulevat juuri sillä hetkellä mieleen. Valmentaja, joka ei osaa joustaa suunnitelmissaan, tuskin on ammatissaan kovin kauaa. Ajatus siitä, että pieleen saa mennä ja käsikirjoituksen voi kirjoittaa täysin uusiksi ilman, että se kaataa maailmaa, tuntuu hyvältä.

Saan myös idean kirjan kirjoittamisesta. Mainitsen asiasta kouluttajalle, joka pitää sitä varteenotettavana ideana, sillä eläinavusteisuudesta on suomenkielistä kirjallisuutta hyvin vähän. Ehkä kuitenkin odotan, että koulutus on hieman pidemmällä, ennen kuin alan kirjoittaa mitään esipuheita tai muita sellaisia. Lupaan kuitenkin itselleni, etten unohda tätä ideaa!

Sisimpään jää hieman tyhjä olo, kun päivä päättyy ja lähden talsimaan autolle päin. Päivä on ollut todella antoisa. Olen saanut paljon hyviä ideoita, paljon uutta pohdittavaa ja olen päässyt taas askelta lähemmäs eläinavusteisen valmentajan työtä. Seuraavaan tapaamiskertaan on pitkä aika, se on vasta lokakuun lopussa. Onneksi pystyn kuitenkin pitämään yhteyttä opiskelukavereihin tällä välillä, ja onneksi myös etätehtäviä riittää! Pääsen uppoutumaan eläinavusteisen valmennuksen maailmaan halutessani. Jos nyt tämä keuhkokuumeen rasittama ruumis edes joskus toipuisi kokonaan, ja saisin entisen kuntoni takaisin.

Koulutuspäivä väsytti myös pienen kouluttajan.