Päivä oli suhteellisen paska. Tulin kotiin väsyneenä, ja mieleni teki vain rojahtaa sohvalle ja jäädä siihen koko loppuillaksi. Ruokaa ei ollut, joten tyhjät kaapit vaativat lähtemään kauppaan. Ihmisvilinä suuressa hypermarketissa väsytti entisestään, ja kun lopulta pääsin kotiin, teki mieleni vain istua kädet puuskassa sohvalle, ottaa päiviräsäsmäinen tiukka ilme ja sanoa kaikelle mahdolliselle koko illan ajan ei.
Illan päättäisi viimeinen rally-tokon tutustumiskurssikerta. Hetken aikaa olin jo soittamassa kouluttajalle, ettemme tule Kaunon kanssa tänään, koska äitiä vähän vituttaa. Päätin kuitenkin, että lähden, sillä olin maksanut koko kurssista, ja oma äitini opetti, ettei rahaa saa haaskata. Olisi haaskausta jättää viimeinen, ennakkoon maksettu kerta väliin ihan vain siksi, että tänään oli päiviräsäsmäinen päivä. Onneksi lähdin.
Kauno taisi aistia, että äidillä on vähän huono päivä, ja Kaunokaiseni meni radat läpi kuin unelma! Kouluttajakin kehui, miten hienosti Kauno suoriutui. Ja minä tietenkin uhkuin ja puhkuin ylpeyttä, kun minulla on niin hieno koira.
Menimme kaikki radat läpi vailla minkäänlaisia ongelmia, ja yhteistyö Kaunon kanssa sujui mitä parhaiten. Tuntui hyvältä, kun sai kehua ja palkita poikaa hienoista suorituksista. Paska päivä alkoi treenin aikana unohtua. Vaikka Kauno väsyikin loppua kohden, ja treenien viimeiset viisi minuuttia vietimme rauhoittuen omalla paikallamme, se ei laskenut mielialaa millään tavalla. Kauno veti ihan valtavan hienot treenit pitkän 40 minuutin ajan.
Lähdin treeneistä kotiin voimaantuneena, hyvillä mielin ja täynnä energiaa. Ihan kuin olisin vetänyt puolentoista tunnin hikiset ja verenmakuiset potkunyrkkeilytreenit, vaikken tehnyt mitään muuta kuin kiersin kylttejä koiran kanssa ja syötin sille nameja.
Jos joku ihmettelee tätä potkunyrkkeily-vertausta, niin kerrottakoon, että olen entinen potkunyrkkeilijä. En voi selkävikani takia enää harrastaa lajia, mistä olen äärimmäisen katkera. Mikään ei saa adrenaliinia paremmin liikkeelle kuin kaksi metriä pitkän ja kaksi metriä leveän lihaskimpun takominen suoraan turpaan. Se, jos mikä, on elämää!
Kahden viikon päästä jatkamme Kaunokaiseni kanssa rally-tokon vakiryhmään. Ei, en aio lähteä kilpailemaan, sillä olen äärimmäisen huono kilpailija; en kestä häviämistä, joten siksi en edes viitsi lähteä kilpailemaan, mistään. Mutta haluan hyvän ja mielekkään harrastuksen, missä voi kehittyä koko ajan paremmaksi, mikä tuottaa minulle hyvän mielen ja hyvän olon, ja mikä mahdollistaa laatuajan rakkaan Kaunoni kanssa.
Olen löytänyt voimaantumiskeinoni: Rally-tokon!
 |
| Kauno ottaa iisisti rally-tokon jälkeen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti