Vuosi 2017 taakse jäi

Koska kaikki muutkin, niin minäkin. Taas kerran. Muistellaanpa vuotta 2017. Mitä kaikkea elämässäni tapahtui, mikä muuttui, mikä ei muuttunut jne.

Varmaankin suurin tapahtuma tapahtui 4.11. Menin naimisiin. Päivä, mitä monikaan ei uskonut näkevänsä. Osa ei uskonut tämän päivän tulevan siksi, että olen villi ja vapaa ikisinkku. Osa siksi, että heidän mielestään olen niin täyspaska ihminen, ettei kukaan järkevä olento ikinä huolisi minua. Ja tämän he ovat myös sanoneet minulle päin naamaa. No, jokainen voi halutessaan tulla käymään meillä testaamaan mieheni järkevyystason. Minä itse pidän miestäni suhteellisen järkevänä ihmisenä, mutta minä nyt olen ehkä jäävi sanomaan asiasta mitään.

Hääpäivämme sisälsi sellaisia kommelluksia, että niistä voisi saada aikaiseksi aika hyvän komedia-elokuvan. Loppujen lopuksi me kuitenkin saimme toisemme, ja meillä itsellämme oli aivan mahtava päivä. Nautimme ja meillä oli hauskaa. En olisi voinut toivoa parempia häitä!

Toinen suuri tapahtuma oli se, että jäin erityisopettajan työstäni opintovapaalle syyskuussa, ja olen nyt kokopäiväinen opiskelija Turun yliopistolla. Pyhänä tarkoituksenani oli viettää tämä opiskeluvuosi iisisti ottaen ja rentoutuen. Noh, kuten ADHD-aikuiset usein sanovat: "Hupsista saatana!" Olen tainnut innostua kaikista kivoista kursseista vähän liikaa, ja niitä kursseja on tullut otettua ehkä vähän liikaa. Syksyn 2017 aikana olen kuitenkin oppinut paljon uutta ja saanut uusia näkökulmia asioihin. Tulevaisuudensuunnitelmani ovat myös selkiytyneet näiden uusien näkökulmien myötä.

Valmentaja-opinnoista valmistuminen oli tärkeä tapahtuma toukokuussa. Sain kaksi uutta pätevyyttä, neuropsykiatrisen ja eläinavusteisen valmentajan pätevyydet. En ole vielä ehtinyt varsinaisia töitä tehdä, koska syksy on mennyt opiskellessa, mutta tulevaisuudessa on paljon aikaa.

Aloitin tammikuussa rally-tokon, ja harrastin sitä koko vuoden. Olen kehittynyt, mutta en ole vuoden kestäneen harrastuksen jälkeen vielä erinomainen. Paljon on vielä harjoiteltavaa ja opittavaa, mutta hyvällä alulla me olemme kuitenkin!

Kesä jäi tapahtumaköyhäksi, sillä en uupumuksen vuoksi jaksanut tehdä mitään enkä lähteä mihinkään. Minulta jäi todella monta hyvää tapahtumaa käymättä. Mutta ehkä parempi niin, että sain levättyä ja kerättyä voimia, mitkä sitten tuhlasin syksyllä luentoihin ja hääjärjestelyihin. Kesä tulee kuitenkin uudestaan, ja ne samat tapahtumat tulevat taas ensi kesänä. Enköhän minä pysty jatkamaan elämääni, vaikka en vuonna 2017 kokenutkaan mitään upeita kesäbileitä.

Vuosi 2017 oli kaiken kaikkiaan todella raskas vuosi. Sairastelin paljon, sain keväällä burnoutin, olin koko vuoden todella väsynyt ja uupunut. Opiskelujen ulkopuolinen elämä oli lähinnä pelkkää sohvalla makaamista. Ihmissuhteet jäivät toissijaisiksi, mikä on harmittanut valtavasti. Ihmissuhteiden hoito olisi tärkeää, koska kuka muu sinut sieltä suosta ylös nostaa, elleivät ystävät? Vaikka hyviä asioita tapahtui paljon, ja olen monesta asiasta kiitollinen, olen silti onnellinen, että vuosi 2017 on takanapäin. Olen elänyt paljon raskaita vuosia, mutta viime vuosi oli valehtelematta yksi raskaimmista sen valtavan väsymyksen, uupumuksen, burnoutin ja masennuksen takia.

Onneksi tästä vuodesta voi tulla parempi kuin mitä viime vuosi oli! Nyt lähden kohti virkeämpää, värikkäämpää ja valoisampaa vuotta 2018. Toivottavasti sinäkin!

Syksyn sato: Pettymys

Opinnot alkavat tämän syksyn osalta olla ohitse. Kursseista on napsahtanut arvosanoja opintorekisteriin reippaaseen tahtiin. Olen tämän syksyn aikana suorittanut seuraavat kurssit:

• Johdatus evoluutiopsykologiaan 
• Evolutiivinen seksuaalivalinta ja seksuaalipsykologia 
• Genetiikan perusteet 
• Kasvatustieteen metodologia ja tutkimusmenetelmät 
• Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä 
• Verkostotyö 
• Johdatus SPSS-ohjelman käyttöön 
• Asklepios I: Terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus 
• Asklepios II: Terveyden eriarvoinen historia 
• Näkökulmia tyttötutkimukseen

Tämän lisäksi olen suorittanut nuorisotutkimuksen perusopinnot, mistä olen saanut 25 noppaa ja yhden sivuainekokonaisuuden. Olen järjestänyt pienet häät, harrastanut koiran kanssa, käynyt pitämässä luentoja ja kokemusosaajapuheenvuoroja, hoitanut teinin asioita, yrittänyt hoitaa omia asioitani ja jaksaa jotenkin tämän pitkän syksyn ajan. Olenko tyytyväinen kurssisaavutukseeni? No en todellakaan!

Asklepios, terveyden ja hyvinvoinnin jumala

Kaiken tämän kiireen keskellä en ole saanut suoritettua ensimmäistäkään psykologian aineopintojen kurssia. Olen todella pettynyt itseeni. Kaiken lisäksi hirveän kiireen keskellä tehdyt ja hiomattomana palautetut esseet ja harjoitustehtävät eivät ole poikineet mieleisiäni arvosanoja, eli toisin sanoen, erinomaisia ja kiitettäviä arvosanoja ei ole tullut ihan kaikista kursseista. Genetiikasta en sellaista odottanutkaan, halusin vain päästä koko kurssin ylipäätänsä edes läpi. Muista kursseista olisin odottanut hieman parempia arvosanoja, mutta aika ei yksinkertaisesti ole riittänyt siihen, että olisin ehtinyt paneutua yksittäisiin harjoitustehtäviin ja hioa niitä paremmiksi. Muuta tekemistä on ollut aivan liikaa.

En ole myöskään saanut aloitettua graduani. Minulla on lähdeaineisto suurin piirtein kasassa, mutta ensimmäistäkään kirjainta en ole saanut kirjoitettua. Aika ei ole riittänyt, ja voimat ovat olleet niin lopussa, että silloin, kun aikaa olisi ollut, en ole jaksanut.

Ensi keväänä minun pitää tehdä jonkinlainen ryhdistysliike, jotta saan vähän paremmalta näyttävän suorituslistan aikaiseksi. Ja aloitettua myöskin niitä psykologian opintoja! Olen tämän syksyn aikana tuhlannut aivan liian paljon aikaa siihen, että olen tehnyt jotain muuta kuin opiskellut. Olen joutunut hoitamaan virallisia asioita. Keväällä aion olla hoitamatta niitä niin paljon. Menkööt asiat solmuun, ihan sama. Virallisten asioiden hoitaminen vie minulta niin paljon voimia, etten yhden virallisen puhelun jälkeen kykene enää tekemään mitään muuta sen päivän aikana, ja loppupäivä on täysin hukkaan heitetty. Tervetuloa lopen uupuneen ADHD-aikuisen arkeen, missä mikään ei ole itsestään selvää.

Aion myöskin välttää läsnäolopakollisia kursseja viimeiseen asti. Pyrin valitsemaan sellaiset kurssit, missä on mahdollisimman paljon itsenäistä työskentelyä. Jos on luento-opetusta, käyn vain silloin, kun jaksan, ja jätän luentoja surutta väliin. Luentodiat ovat joka tapauksessa Moodlessa, joten voin lukea ne sieltä.

Olen myös huomannut, että olen lakannut valokuvaamasta. Valokuvaaminen lakkaa aina silloin, kun minulla on “synkkä kausi”, vaikka se normaalisti toimiikin voimauttavana tekijänä elämässäni. En vain yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään valokuvaamaan, ja jos muutaman kuvan räpsäisenkin, en jaksa muokata niitä. Toivon myös tähän muutosta kevään aikana.

Ehkä ensi keväästä tulee hieman parempi ja tuotteliaampi kuin mitä tämä synkkä ja pitkä syksy on ollut.

Miltä nyt tuntuu? - Naidulta

Olen ollut naimisissa vähän reilu kuukauden päivät. Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka kysyvät minulta aina saman kysymyksen: “No, miltä nyt tuntuu olla naimisissa?”

Miltä sen pitäisi tuntua? Pitäisikö sen ylipäätänsä tuntua joltain? Ei, meidän elämämme ei ole muuttunut naimisiinmenon jälkeen mitenkään. Edelleenkin meillä on parisuhteessa ne samat ylä- ja alamäet kuin mitä oli aikaisemminkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että meillä on ulko-ovessa vähemmän nimiä, ja minä yritän epätoivoisesti tottua uuteen sukunimeeni. Ja kihlasormus on vaihtunut vihkisormukseen. Muuten ei tunnu yhtään siltä, että olisi naimisissa.

En minä mennyt edes sen takia naimisiin, että se tuntuisi joltain. Enkä odottanut, että hääpäivän jälkeen elämämme muuttuisi ihanaksi ja auvoisaksi. Ei se muutu. Jos joku tällaista odottaa, saa kokea karvaan pettymyksen. Samanlaisena se elämä jatkuu hääpäivän jälkeenkin, eikä sen ole tarkoituskaan muuttua. Jos parisuhde on ollut hyvä ja tasapainoinen, kyllä se sellaisena säilyy häiden jälkeenkin. Jos taas on ollut huono suhde, ei se avioliitto sitä korjaa. Päinvastoin, saattaa jopa pahentaa.

Mieheni ei ole muuttunut mihinkään, enkä edes halunnut häiden muuttavan häntä. En ole itsekään muuttunut mihinkään. Olisiko pitänyt? Mieheni kosi MINUA ja halusi mennä naimisiin MINUN kanssani. Se on vain hyvä, jos pysyn häiden jälkeen omana itsenäni. Sinä ihmisenä, jota mieheni alun alkaen kosi.

Olen vastannut jokaiseen kysymykseen: “Naidulta tuntuu.” En oikein osaa vastata siihen mitenkään muutenkaan, kun en tiedä, miltä tämän nyt sitten pitäisi tuntua. Toki olen onnellinen, mutta olin sitä jo ennen naimisiinmenoakin! Ei se onni ole mihinkään kadonnut tai vaihtunut toisenlaiseksi. Sitä samaa onnea se on kuin aikaisemminkin.

Minusta alkaa tuntua siltä, että olen mennyt naimisiin oikeista syistä. Halusin vain vahvistaa parisuhteen rakastamani miehen kanssa. Ei muuta. En mennyt naimisiin rahan takia, koska meillä minä olen se, joka tienaa enemmän (mutten niin paljoa, että se olisi ollut miehelleni syy mennä naimisiin juuri minun kanssani). En mennyt naimisiin siksi, että olisin raskaana ja olisi ollut “pakko” mennä naimisiin. Meillä ei varsinaisesti ollut edes mitään syytä mennä naimisiin; me vain halusimme mennä naimisiin, ilman mitään sen kummempaa syytä. Se taitaa olla se paras syy. Ainakin minun mielestäni.

PS. Tämän blogitekstin upeat kuvat on ottanut hääkuvaajamme Lisa McWhirter.

Kun me sanoimme toisillemme “Tahdon”

Toisille Halloween tarkoittaa karkkia ja keppostelua. Toisille pyhäinpäivä on kynttilöiden viemistä edesmenneiden rakkaidensa haudalle. Meille tämä vuoden Halloweenin juhlinta tarkoitti sitä, että sanoimme toisillemme “Tahdon”. Lauantaina 4.11.2017 minusta tuli rouva Mäkinen.

Minulta meinasi monesti usko ja toivo loppua. Rakkaus ei loppunut, vaikka usko ja toivo olivatkin välillä kovalla koetuksella. Kaikkein pahin takapakki tuli, kun paria päivää ennen häitä molemmat, sekä kaaso että morsiusneito, sairastuivat kummatkin niin pahasti, etteivät pystyneet tulemaan pitkän matkan takaa laisinkaan Turkuun. Kaasolla oli meidän häidemme ohjelmalehtiset, mutta asia saatiin onnistuneesti ratkaistua sähköpostin välityksellä, ja painatimme ohjelmat täällä Turussa uudestaan. Näppärä morsiusneitoni oli omakätisesti valmistanut mieheni pukuun somisteita. Ne nyt sitten jäivät käyttämättä, sillä hän ei voinut 39 asteen kuumeessa tehdä muuta kuin maata sohvalla viltin alla ja yrittää parhaansa mukaan parantua. Mutta ohjelmia ja somisteita suurempi asia, heidän poissaolonsa, harmitti kaikkein eniten. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joiden olisin halunnut olevan läsnä tärkeänä päivänä.

Perjantaina, suuren päivän aattona, häärimme ja hyörimme koristelemassa hääpaikkaa pienen, mutta tehokkaan tiimin kanssa. Laitoimme seinille hämähäkinseittejä, pöydille pääkalloja ja minikurpitsoja, eteiseen loimme hautausmaa-asetelman ja seinää koristi valtavan kokoinen luurankohääpari. Pöydillä oli lasimaljoissa oksia, vettä ja kelluvia kynttilöitä. Ripottelimme myös mustia ruusunlehtiä koristamaan pöytiä ja luomaan tunnelmaa. Servetin pidikkeeksi laitoimme vampyyrin hampaat, mitkä toimivat myös vieraslahjoina. Somistus oli kaunis ja yksinkertainen, mutta loi hääpaikallemme mukavan Halloween-tunnelman.

Ylensin erään hyvän ystäväni kaasoksi, sillä tarvitsin apua korsettini kanssa, ja tarvitsin apua paljon muussakin hääpäivänäni. Saimme sovittua todella monimutkaisen kuljetuspalapelin, mikä kuitenkin toimi hyvin, ja hääpäivän kuljetukset toimivat, huolimatta siitä, että se tarkoitti monen ihmisen menemistä, tulemista, kävelemistä ja ties mitä.

Meillä oli selvästi ollut mieheni kanssa perjantaina kommunikaatiokatkos, sillä luulin mieheni laittaneen herätyksen klo 8.30. Heräsin kuitenkin siihen, kun kampaaja rimputti ovikelloa klo 9.00. Eipä se juurikaan haitannut, vaikka hiukseni olivat pystyssä kuin vuorenpeikolla, koska oven takana oli todellakin se KAMPAAJA, joka työkseen kaunistaa ihmisten hiuksia. Hän teki minulle goottityylisen nutturan kera korpin sulkien. Miehelleni hän laittoi letin sekä hän laittoi myös parran. Seuraavaksi saapui meikkaaja. Tässä vaiheessa kaikki sujui vielä toistaiseksi hyvin, ja olimme täysin aikataulussa!

Olimme varanneet morsiussviitin Park Hotellista. Ihana ja tunnelmallinen hotelli Turun keskustassa, Puolalanpuiston vieressä. Saavuimme sinne suunnitelman mukaisesti. Morsiussviitti oli aivan upea, ja rakastuin upeaan näkymään, ihaniin sydämen muotoisiin ikkunoihin ja romanttiseen sisustukseen ensinäkemältä. Kaasoni saapui, ja auttoi minut valtavaan hääpukuuni. Valokuvaajakin saapui ajallaan. Otimme ensimmäiset valokuvat kauniissa sviitissämme, minkä jälkeen kuulin ulkona koiran haukkumista. Kauno oli saapunut! Halusin välttämättä kuviin myös rakkaan Kaunokaisemme.

Siirryimme ulos ottamaan lisää kuvia. Park Hotellin piha on valtavan kaunis, joten siinä on hyvä ottaa potrettikuvia. Kauno innostui kukkakimpustani, ja hetken päästä puolet kimpusta oli Kaunon suussa. Myös pari tyllinpalasta hameeni helmasta päätyi parempiin suihin.

Valokuvien jälkeen menimme hakemaan sviitistä tavaroitamme. Kello oli jo paljon, ja meidän piti päästä hääpaikalle. Yhtäkkiä mieheni kysyy, missä hänen sormuksensa on. Hän oli hukannut sen. Etsimme jokainen pyllyt pystyssä mieheni sormusta. Tutkimme sohvanalusen, kaikki nurkat, nojatuolien alta, patjojen alta… Emme löytäneet sitä mistään! Kaasoni soitti epätoivoisen puhelun kaverilleen, joka on korusuunnittelija, ja joka sattumoisin asuu matkan varrella. Hänellä ei ollut oikean kokoista sormusta kokoelmissaan, mutta yksi sormus talosta löytyi: Hänen oman aviomiehensä sormus! Hän lainasi meille sitä. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun haimme itselleni täysin vieraan miehen kädestä sormuksen lainaksi häitämme varten.

Juhlapaikalla DJ oli jo saanut oman pakettinsa kasaan. Henkilökunta oli pukeutunut teeman mukaisesti ja suunnitellut päivän teemaan sopivan Halloween-drinkin nimeltään Sadun suudelma. Meinasin pissiä housuuni, kun kuulin tämän drinkin nimen.

Vieraat saapuivat, ja minusta oli todella ilahduttavaa huomata, että kaikki olivat ottaneet häidemme teeman tosissaan. Vieraat olivat myös pukeutuneet naamiaisasuihin, ja jotkut olivat todellakin nähneet vaivaa oman asusteensa ja meikkinsä kanssa. Se lämmitti sydäntä.

Kun vihkiminen alkoi, saattoi koiramme Kauno minut alttarille. Jokainen morsian tarvitsee miespuolisen saattajan! Vihkijä piti meille aivan mahtavan puheen. Hän on tuttavani monen vuoden takaa, kekseliäs ja sanavalmis nainen, joten hän onnistui puheessaan osumaan juuri niihin kohtiin, mitkä saivat sekä itseni, mieheni että yleisön räjähtämään naurusta. Sanoimme tahdon, suutelimme, ja sen jälkeen olimme herra ja rouva Mäkinen. Elämäni Pikkaraisena oli jäänyt taakse.

Alkumaljat, pöytiin tarjoiltu kurpitsakeitto sekä keiton jälkeinen buffet tekivät kauppansa. Ruoka oli todella maittavaa, ja vieraat mättivät lautaset täyteen. Se on buffetin tarkoituskin! Emme halunneet, että kenellekään jää häissämme nälkä. Sulatellessamme ruokaa saimme kokea upean tanssiesityksen. Sen jälkeen tarjoiltiin hääkakku, mikä oli koristeltu Halloween-teemalla myöskin. Sovimme mieheni kanssa, ettemme polkaise kumpikaan leikatessamme kakkua. Jalkani olivat siinä vaiheessa iltaa jo niin väsyneet ja turvonneet kengissä, mitä en ollut ehtinyt vielä käyttää tarpeeksi, joten en olisi pystynyt edes polkaisemaan. Heitinkin kengät pöydän alle, enkä enää yhdessä vaiheessa iltaa vaivautunut laittamaan niitä jalkaani edes mennessäni ulos tupakalle. Jalkoihini sattui niin älyttömän paljon!

Vaikka ihmiset olivat vielä ruuasta vatsat pinkeinä, kakku teki kauppansa. Sitä ei jäänyt yhtään! Kaikki meni. Hyvä, että kelpasi!

Kakun jälkeen saimme komediashow’n ja improteatteria. Nauroimme täpötäydet vatsat piukassa ja kyyneleet silmissä.

Hää”valssina” meillä oli Dead By Aprilin “Replace you”. En suostunut laittamaan tanssin ajaksi kenkiä enää jalkaani, joten tanssin paljain jaloin. Ja meidän hää”valssimme” jälkeen alkoivat sitten BILEET! Osa tanssi, osa meni baaritiskille, mutta pääasia oli se, että kaikilla oli hauskaa ja ihmiset viihtyivät. Saimme kuulla moneen otteeseen, että häät olivat parhaat ikinä, koska olivat niin erilaiset ja perinteistä poikkeavat.

Illemmalla tarjoiltiin yöruoka. Vaikka keitto, buffet-ruoka ja kakku vielä painoivat vatsalaukuissa, hotdogit tekivät nekin kauppansa. Mieheni söi niitä kolme, itse söin “vain” kaksi.

Kun ihmiset alkoivat poistua, totesin itsekin, että ehkä on aika lähteä. Pakkasin kortit ja lahjat mukaani, tungin väkisin kengät jalkaani ja kiitin henkilökuntaa. Saimme mukaamme vielä iltapalaa: Buffetista ylijäänyttä salaattia ja täytettyjä munia.

Päästyämme takaisin hotellille selkäni ja jalkani huusivat hoosiannaa. Hääyö ei myöskään mennyt ihan niin kuin olin mielessäni ajatellut, sillä jäätävä selkäkipuni vaikutti asentoihin ja kestoon. Päätelkää ihan itse loput. Olin kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen upeaan päiväämme. Ja siihen, että sain nukahtaa aviomieheni viereen.

Juhlamme eivät olisi onnistuneet ilman suurta joukkoa ihmisiä, joita haluan kiittää kera ilmaisen mainostuksen. Minun upean kampaukseni suunnitteli ja toteutti hiusalan vahva ammattilainen, Maryanne Lavastre, jonka tuoliin pääsee istumaan Turun keskustassa kampaamo Butikissa. Minun kasvoni sai hohtamaan ihana ja energinen ihonhoitokonsultti Hellu Isomäki, joka suunnitteli ja toteutti meikin. Ja koska joku unohti kaiken kiireen keskellä kimpun, kukkakauppa Pasadena pystyi lyhyemmälläkin varoitusajalla loihtimaan minulle aivan ihanan, pukuuni täydellisesti sopivan kimpun. Meidän aivan uskomattoman ihanan ja taivaallisen hääkakun teki Kakkumaa Viva la Caken Piia. Upean pukuni suunnitteli ja valmisti Butik Lilianin Riikka Mellin. Mieheni puvustuksessa auttoi Lainahöyhenet ja kekseliäs pukusuunnittelija Anna Helena Hannikainen. Hääpaikkanamme toimi Turun Upseerikerho, joka tarjoili meille aivan mahtavan ruuan ja oli Halloween-hengessä mukana.

Päivämme ikuisti pirteä, iloinen ja uskomattoman nopeilla reflekseillä varustettu valokuvaaja Lisa McWhirter. Hän sai napattua juuri oikeanlaiset kuvat juuri oikeina hetkinä. Emme voisi olla tyytyväisempiä! Iltamme kruunasi DJ Suzu soittamalla meille juuri sitä musiikkia, mitä halusimme kuulla. Meitä kävivät viihdyttämässä Tanssiryhmä Nefer upealla burleskiesityksellä, sekä komediaryhmä Hansa Lovers, joka sai meidät nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi. Todella valtavan iso kiitos myös Heidi Viljaselle ja HeVi Propsille, jolta saimme vuokrattua somisteita ostamisen sijaan. Säästämme valtavasti aikaa, kun meidän ei tarvitse myydä 20 kpl lasimaljakoita tai valtavaa luurankopariskuntaa eteenpäin!

Mutta kaikista suurin kiitos kuuluu meidän mahtavalle hääsuunnittelijallemme Jenni Petäjoelle Juhlan lumosta. Jenni oli alkumetreiltä asti suunnittelemassa ja toteuttamassa kanssamme tätä meidän suurta päiväämme. Hän teki väsymättä töitä tehdäkseen päivästä juuri meidän näköisen, ja otti asiakseen sen, että kaikki on juuri precis eikä vain melkein. Kun tuli takapakkeja, hän tuli meidän pelastavaksi enkeliksemme keksimään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ilman Jenniä meillä ei olisi ollut näin upeita juhlia!

Enkä voisi tietenkään unohtaa kaikkia niitä ystäviämme, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa tätä päiväämme. Suuri kiitos kaikille avusta!

Ja kiitos myös vieraille osallistumisesta. Te teitte meidän juhlistamme JUHLAN.

Ahdistus Maximus - Huono ja aikaansaamaton minä

Tänään on ollut outo päivä. En tiedä, onko kaikki syksyn stressi alkanut pakkautua jotenkin oudosti sisälleni, vai mikä nyt on. Ovatko lauantaina edessä olevat häät se tekijä, mikä saa minut tuntemaan ja ajattelemaan näin?

Laskeskelin tänään mielessäni niitä kursseja, mitä tulen syksyn aikana saamaan. Kaksi olen jo suorittanut kokonaan: metodologian ja johdatus evoluutiopsykologiaan. Ainoastaan arvosanat puuttuvat molemmista kursseista. Huomenna päättyy yksi kurssi, historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä, ja keskiviikkona päättyy jälleen yksi, Asklepios-koulutusohjelman ensimmäinen kurssi terveyden eriarvoisuudesta. Myöhemmin tänä syksynä päättyy verkostotyön kurssi, tyttötutkimuksen verkkokurssi, samoin genetiikka ja seksuaalivalinnan kurssi ovat vielä molemmat kesken. Asklepios-ohjelman toinen kurssi alkaa ensi viikolla, ja se pitäisi vielä suorittaa tämän vuoden puolella.

Käyn myös ylimääräisenä kurssina SPSS-ohjelman johdantokurssin, sillä en ole käyttänyt tuota määrällisen tutkimuksen parasta ystävää vielä kertaakaan elämäni aikana.

Ja ensimmäinen asia, mikä tulee mieleeni, on tämä: NÄIN HELVETIN VÄHÄN KURSSEJA YHDEN KOKONAISEN SYKSYN AIKANA! Otin opintovapaata saadakseni tahkottua kursseja niin paljon kuin mahdollista, ja tässä tämä vaivainen tulos?

Olen aivan loppuunpalanut. Koko syksy on ollut pelkkää juoksemista, ravaamista, sitätätätota. En ole ehtinyt tehdä mitään kunnolla, sillä ainainen kiire on syönyt voimani, enkä ole jaksanut tehdä. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt juosten kusten. Ja kaikesta tästä kiireestä huolimatta, tulen saamaan aikaiseksi tällaisen järkyttävän surkean määrän kursseja? MINÄ, jonka pitäisi suorittaa kuukaudessa yhdet vaivaiset perusopinnot, ei saa tämän enempää aikaiseksi?

Olen ihan järkyttävän huono ihminen.

Toki tämän syksyn aikana on ollut paljon muutakin tekemistä kuin opiskelu, esimerkiksi tuollainen pikkarainen tapahtuma kuin häät on vienyt yllättävän paljon aikaa kalenteristani. Mutta siitä huolimatta, että minulla on ollut muutakin elämää, olen järkyttävän pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, ja saada enemmän kursseja tehdyksi.

Ehkä tämä johtuu siitä, että minulla olikin tänä syksynä odotettua enemmän luentokursseja ja paljon vähemmän itsenäistä opiskelua. Luentokurssit vievät enemmän voimavaroja ja energiaa kuin itsenäinen opiskelu ja esseiden kirjoittaminen sohvalla. Ei minulla ole pitkän luentopäivän jälkeen enää energiaa sille, että tekisin jotain kirjallisia töitä. Etenkin, kun kakara narisee koko ajan korvan juuressa, kun puhelin herjaa taas jotain, eikä hän tiedä, mitä puhelimelle pitäisi tehdä.

Odotan ensi viikkoa. Silloin häät ovat ohi. Ramppaaminen yliopistolla vähenee muutenkin radikaalisti ensi viikon jälkeen. Odotan, että minulle jää silloin enemmän aikaa keskittyä essee-kursseihin.

Ehkä minä saan, sittenkin, marras-joulukuun aikana väännettyä jonkun opintokokonaisuuden kokonaan loppuun. Mitä sitä joululomalla muutakaan tekisi kuin opiskelisi? Ehkä voin joulukuun lopussa sittenkin tuntea onnistumisen iloa, ja tuntea, että olen saanut jotain aikaiseksi vuonna 2017.

Juuri nyt minulla ei sellaista tunnetta ole.

Ystävänpäivä on joka päivä

“Mä sanoisin, että sä oot joku kolkyt-vuotias.”

Tekisi mieli halata tuota nuorta, innokasta myyjää!

“Kiitos! Mä täytän ens viikon tiistaina kolkytkaheksan.”

“Onpa sulla hyvä ja nuorekas iho!”

“No, tiedä häntä. Mulla on niin hirveä häästressi, että silmäpussit roikkuu navassa asti.”

“Ai, miten ihanaa! Onneksi olkoon morsiamelle! No mutta, mehän saadaan noi sun silmäpussit tosta peittoon, niin sä oot hääpäivänä tosi häikäisevä.”

Olen tullut toisen morsiusneitoni kanssa Osaava nainen-messuille. Hän sai ilmaisliput ja päätti, että minun on aika tehdä jotain muutakin kuin stressata. Vapaapäivä opiskelusta, stressistä ja hääjutuista. Ihan vain naisten juttuja, höpinää ja hemmottelua.

Seacretin kojulla saan kasvoilleni silmäpussien hemmotteluhoidon. Olen käyttänyt jo vuosikaudet heidän käsirasvaansa ja kuivan ihon “kuorintamömmöä”, ja päätin käyttää heidän messutarjouksensa näistä samoista tuotteista hyödykseni. Rasva ja “kuorintamömmö” ovat lopussa, ja jos minun kerran tarvitsee ostaa uudet joka tapauksessa, miksen ostaisi niitä täältä. Säästän selvää rahaa.

“Tässä sulle vielä häälahja! Tule meille ilmaiseen kasvohoitoon. Tämä lahjakortti on voimassa vuoden tästä päivästä eteenpäin.”

No totta maar tulen! En ihan ensi viikolla vielä, mutta häiden jälkeen sitten. Siitä onkin vuosia, kun olen viimeksi ollut kasvohoidossa.

Jatkamme ystäväni kanssa kiertelyä. Näen eräässä kojussa orava-aiheisen heijastinpipon ja hanskat. Jokaisella ADHD-aikuisella PITÄÄ olla oravapipo. Ja hanskat. Nekin lähtevät mukaan.

Menemme ystäväni kanssa kahvilaan istumaan. Hänkin on parhaillaan opintovapaalla opettajan työstä, joten olemme samassa tilanteessa. Keskustelemme siitä, miten mukavaa on kirjoittaa turhia esseitä, kuten esimerkiksi analysoida Frozenin prinsessoja ja pohtia, millaisia mielikuvia he luovat tyttöydestä. Ei tällaisista esseistä kukaan varsinaisesti hyödy, mutta se on hauskaa! Turhan tutkimuksen teko on elämän suola, ainakin meille kasvatustietelijä-humanisteille.

Jatkamme matkaa toiseen messuhalliin. Siellä on erilaisia terveystuotteita. Kiertelemme, ihmettelemme ja juttelemme. Olemme molemmat normaalisti aikamoisia oravia, ja meillä on koko ajan kamala kiire, mutta nyt meillä ei ole kiire mihinkään.

Ostamme inkivääri-sitruunashotit ja smoothiet, ja istumme alas. Nauramme, miten aika rientää. Kun tapasimme vuosikymmen sitten, vedimme vodkashotteja ja Tom Collinsseja: Nyt me istumme täällä, Osaava nainen-messuilla, juoden ihan jotain muuta. Emmekä varsinaisesti edes kaipaa niitä rymyiltoja, jolloin hoipertelimme kotiin kaatokännissä, räkä poskella kuuden aikaan aamuyöstä. En koe itseäni vanhaksi, mutta joissain asioissa minusta on tullut mukavuudenhaluinen. Niin on ystävästänikin. Mieluummin istumme sohvalla kera hyvän viinin ja juustolautasen kuin lähdemme johonkin karaoke-räkälään kittaamaan vitosen stobeja.

Aika rientää. Messut on koluttu, eivätkä ne niin ihmeelliset olleet. Sain sentään messutarjouksella uudet käsimömmöt. Tulen tyytyväisenä kotiin, ja saan innostuneen vastaanoton. Koiralla on ollut ikävä, kuten aina.

Tällaisia päiviä pitäisi olla enemmän! Ihan vain rentoa olemista hyvien ystävien kanssa. Höpöttelyä, inkivääri-sitruunashotteja ja hemmottelua. Eikä mitään sen kummempaa. Harmi, että arkitodellisuus karsii näitä päiviä kalenterista. Vaikkei ystävänpäivän tarvitse olla joka päivä, se voisi olla kuitenkin vaikka kerran viikossa. Ihan vain siksi, että voi.

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.

Una in perpetuum

Vähän reilu viikko häihin. En nuku, en syö. Olen vain täynnä stressiä ja paniikkia aivan kaiken suhteen.

Takapakkeja on tullut monen asian suhteen. No, vähän liian hienosti asiat ovatkin menneet, niin tietenkin niitä takapakkeja tarvitaan. Yksi isoimmista ongelmista on hääpaikalla tapahtunut henkilöstövaihdos, mikä on vaikuttanut ikävällä tavalla kommunikaatioon ja myös järjestelyihin.

Minulla särkee päätä melkein joka ilta. Vatsa on sekaisin. Nukun muutenkin huonosti, mutta nyt en nuku sitäkään vähää, en edes unilääkkeillä.

Olen yrittänyt saada purettua tätä ylimääräistä stressiäni opiskeluun. Viikonloppuinen stressinpurkuni oli sellaista luokkaa, että sain tehtyä kaikki tyttötutkimuksen kurssin tehtävät esseetä myöten, ennen kuin Moodlessa olivat palautusalueet edes auenneet.

Aloitin tekemään aikuiserityispedagogiikan esseetä, mutta sen tekeminen lopahti lähteiden puutteeseen. Lähteet on tilattu Turun yliopiston Feeniks-kirjastosta, mistä käyn hakemassa ne huomenna, niin pääsen taas jatkamaan tätä stressinpurkuoperaatiotani.

Kynteni on syöty vereslihalle, sillä olen niin täynnä hermostunut koko ajan. Poltan maxi-askin verran tupakkaa päivässä. Olen kiukkuinen ja ärtynyt. Pelkään kaiken kaatuvan. Takapakkeja on ollut sen verran paljon, että minulta on mennyt luottamus siihen, että asiat järjestyisivät.

Tekemistä on aivan liikaa, aikaa on aivan liian vähän. Olen jättänyt “pieniä asioita” tekemättä, mikä ei pidemmän päälle ole kovin hyvä asia. Joskus ne pienetkin asiat tulevat uudestaan eteen, vähän isommaksi kasvaneina asioina.

Tämänhetkinen olotilani on niin kamala, etten halua enää ikinä tuntea tällaista olotilaa toiste. Se tarkoittaa vain yhtä vaihtoehtoa: Meidän on pysyttävä naimisissa koko lopun elämämme. Emme voi erota ikinä. En kestäisi toisia häitä ja tätä takapakkimäärää näin monen asian suhteen enää uudestaan.

Hulluakin hullummat päivät

To do-listani on pidempi kuin nälkävuosi! Ylivoimaisesti suurin osa siinä olevista asioista liittyy koko ajan lähenevään hääpäivään. Aikaa on kolme viikkoa, ja sitten koittaa The Hetki: Minä jätän taakseni elämäni neitinä, ja aloitan elämäni rouvana.

Mutta kuten Ostos-TV:n setä sanoisi, ei siinä vielä kaikki! Näihin kolmeen viikkoon mahtuu myös monen monta deadlinea kirjallisissa harjoitustöissä, ja sen lisäksi minulla on paljon sellaisia menoja, mitkä eivät liity mitenkään opintoihin eivätkä häihin. Jos haluan saada tuota to do-listaa edes vähän lyhyemmäksi, siihen on käytettävä kaikki mahdollinen valveillaoloaika. Nyt alkaa olla ihan oikeasti kiire, etenkin häiden suhteen! En voi ajatella mañana-tyyliin, koska aika loppuu kesken, ja sitten hääpäivänä hommat ovat keskeneräisiä. Nyt, jos koskaan, on pakko ryhtyä hommiin. Olen varannut koko viikonlopun ihan vain sitä varten, että lyhennän tuota nälkävuoden pituista to do-listaa.

Perjantaina istumme avomieheni kanssa alas. Nyt teemme loppuun sen, minkä aloitimme jo viime vappuna, eli häiden soittolistan. DJ tarvitsee sen. Pohdimme biisejä monta tuntia, kuuntelemme YouTubesta erilaisia kappaleita ja mietimme, mitä haluamme. Lopulta saamme kuin saammekin DJ:lle laitettua häidemme soittolistan. Kauan siinä meni, mutta nyt on sekin homma hoidettu.

Lauantaina minulla on ensin sovittuna hääpuvun sovitus. Etsin epätoivoisesti parkkipaikkaa. Ei ensimmäistäkään! Ei missään! Parkkihallitkin ovat aivan täynnä. Näen ihmisten käsissä keltaisia muovikasseja: Stockmannin hullut päivät! No, se selittää. Joudun jättämään auton todella kauas, ja myöhästyn puvun sovituksesta. Ompelija ymmärtää. Hän oli nähnyt autoni ikkunasta, kun olin suhannut monta kertaa liikkeen ohi paikkaa etsimässä.

Ompelimosta kävelen tihkusateessa kirjastolle hakemaan kirjoja esseetä varten. En viitsi siirtää autoa, sillä en kuitenkaan saisi enää uutta parkkipaikkaa mistään. Kävellessäni takaisin autolle kävelen Puren ohitse. Olen ansainnut palan raakakakkua ja kupillisen lämmintä kaakaota. Käytän tämän lepohetken siihen, että etsin kirjoista hyviä kohtia, mihin viitata esseessä. Tänä viikonloppuna jokainen minuutti on kullanarvoinen.

Ajan kotiin, asettaudun sohvalle ja järjestelen lähdemateriaalit eteeni. Asklepios-ohjelmaan kuuluvan kurssin terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus esseen deadline on suhteellisen pian. Olen valinnut esseeni aiheeksi terveyspalveluiden eriarvoisuuden Suomessa. Aihe on helppo, ja minulla riittäisi siitä juttua väitöskirjan verran. Vaikeuksia tuottaa kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ytimekkäästi, ja yrittää vielä saada kaikkien mielipiteideni sekaan niitä lähteitäkin.

Jossain vaiheessa ovikello soi. Se on hyvä ystäväni. Minua ei haittaa pieni esseetauko. Syömme mutakakkua, juomme teetä ja jauhamme paskaa. Meillä on hauskaa. Kun hän lähtee, palaan esseeni pariin. Saan sen valmiiksi. Neljä tuntia siinä meni. Ei paha. Olisi sen voinut nopeamminkin kirjoittaa.

Kun essee on valmis, kirjoitan ja printtaan istumapaikkakortit häitä varten. Meillä on teemaan sopivat kortit, missä on erilaisia Halloween-aiheisia kuvia. Ne pitää vielä leikata, mutten jaksa enää tänään. Huomenna sitten. Ehkä.

Sunnuntaina on herätyskello soimassa, jotta ehdimme Skanssiin, ostoskeskukseen kaukana keskustasta. Ennemmin tekisin lomamatkan pohjoiskorealaiselle työleirille kuin menisin tänä viikonloppuna toisen kerran Turun keskustaan uhmaamaan keltaisia muovipusseja. Ei kiitos!

Skanssin parkkihallissa on tilaa kuin Tauskin keikalla. Saamme siis rauhallisen shoppailutuokion, sillä ihmisiä ostoskeskuksessa ei pahemmin ole.

Ensimmäisenä suuntaamme Changeen. Rintaliivit hääpuvun alle, alushousut ja vielä jotain sinistä. Tsek. Seuraavaksi kengät. K-kengästä löydän alennuksessa olevan kenkäparin, mutta avomieheni ei löydä sellaisia, mitä hän haluaisi. Käymme Kultajousessa hakemassa minulle sormuksen. Ihastun 900 euron sormukseen, mikä on 50 %:n alennuksessa. Sitä pitää suurentaa ihan vähän, mutta onneksi suurennuksen ehtii tekemään ennen hääpäivää. Hintaa sormukselle jää edelleenkin aika ruhtinaallisesti, mutta se on kotimaista tekoa, laatutyötä ja upea! Enkä aio mennä kuin kerran elämässäni naimisiin (sanoi Liz Taylor). Otan sen.

Citymarketista lähtee mukaan tukkavärit, että ehdin värjätä hiukseni ennen hääpäivää. Miehelle löytyvät kengät XXXL:stä. Kuten sanottua, meillä on hieman poikkeuksellinen hääteema, ja siksi miehen kengätkään eivät ole ihan perinteisimmästä päästä.

Skanssi ehtii mennä kiinni, ennen kuin me pääsemme ulos sieltä. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa rattiin, kun ajan kotiin.

Vilkaisen to do-listaani. Hymyilisin, jos väsymykseltäni jaksaisin. Lista on lyhentynyt, ja todella paljon! Olen ollut reipas tyttö. Vielä on asioita hankkimatta häitä varten, kuten hääkimppu, ja vielä on harjoitustehtäviä tekemättä ja tentti, mihin lukea. Mutta on edes yksi essee kirjoitettuna ja monta kohtaa saatu pois häälistasta.

Onneksi huomenna on luentovapaa päivä. Minun on ehkä pakko pitää myös to do-listavapaa päivä, etten hajoa lopullisesti ennen häitä. En olisi ikinä uskonut, miten rankkaa yksien pienten kekkerien järjestäminen voi olla!