Panen vaikka väkisin

Märkä kieli koskettaa nopeasti nenänpäätäni. Ei, se ei ole sulhaseni. Kaunolla on pissahätä, ja hän haluaa ulos. Niskani ovat aivan jumissa. Olen taas nukkunut yöni sohvalla, sillä en osaa nukkua sängyssä silloin, kun sulhaseni on pois. Nousen vaivalloisesti ylös, heitän huiviin Burana kasisatasen ja vedän verskat jalkaan. Ehkä herään aamulenkin aikana.

Aamulenkiltä tultuani tapaan eteisessä teinin. Peikkotyttö on herännyt ja kiukkuinen, koska taas on uusi ja täysin typerä koulupäivä edessä. Patistan häntä pukeutumaan samalla, kun itse laitan itseäni kuntoon. Hampaiden harjaus, pikainen aamupala, verskojen vaihto vähän jonkin muuhun, oleelliset tavarat mukaan ja sitten autoon. Tänään suuntana ei ole työpaikkani, vaan Keltainen tupa, missä suurin osa koulutuspäivistämme pidetään. Luvassa on koko päivä nepsy-valmennusta.

Tänään meillä on kaksi aihetta. Aamupäivän puhumme peloista, ahdistuksesta ja siitä, mitä valmentaja voi tehdä auttaakseen ahdistunutta ihmistä. Asia on minulle tuttua, sillä olen käynyt nämä asiat hyvin pitkälti läpi lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden yhteydessä. Kertaus ei haittaa, sillä asia on kiinnostavaa. Teemme myös muutamia käytännön harjoituksia pienessä ryhmässä. Minua hieman harmittaa se, että eräs ryhmämme jäsen heittää koko harjoituksen ihan läskiksi. Ehkä hän ei ota tätä koulutusta tosissaan, mutta minä otan, enkä saa tästä harjoituksesta mitään irti, jos homma vedetään tällä tavalla leikiksi. Noh, tuskin koulutukseni ja pätevyyteni vaaraantuu sen takia, että yksi harjoitus epäonnistuu. Käännän asian positiiviseksi ja totean, että kuvitteellinen asiakas oli sen verran vaikea tapaus, että katsoin olevani kykenemätön auttamaan häntä, ja ohjasin hänet eteenpäin taholle, jolla on paremmat resurssit auttaa. Sekin on ammattitaitoa, että myöntää sen, etteivät omat resurssi riitä jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseen.

Lounastauolla keskustelemme opiskelutovereiden kanssa erilaisista jatko-opiskelumahdollisuuksista. Olen opiskellut niin monessa suomalaisessa korkeakoulussa eri opintoja, että minulla on hyvä käsitys siitä, mistä saa parasta ohjausta ja missä ovat joustavimmat opettajat. Suosittelen oman kokemukseni perusteella Jyväskylän yliopistoa juuri niihin opintoihin, mihin opiskelutoverini tähtää. Mielestäni juuri Jyväskylässä on paras tämän kyseisen alan opetus.

Vaikka olenkin syksyn aikana lihonnut varmaan kymmenen kiloa (en tiedä, olenko, mutta siltä minusta tuntuu), otan lounaan päälle karamelli-marenki-leivoksen. Tunnen, miten leivoksessa käytetty runsas sokerimäärä tunkeutuu hampaideni kiilteen läpi. Tunnen myös sen, miten kaikki rasva jämähtää hanurini ympärille. Aloitan dieetin huomenna, heti sen jälkeen, kun pyhä ensin on. Paitsi etten pysty! Jos kiellän itseltäni jotain, haluan sitä sen jälkeen kymmenen kertaa enemmän, enkä saa ajatusta mielestäni. Se jää kummittelemaan. Jos sallin itselleni kaiken - suklaan, karkit, kermakakut ja limpparit - laihdun todennäköisesti paljon nopeammin. Ei minun tee mieli sitä, mikä on sallittua. Parempi siis kieltää itseltäni omenat, salaatit ja porkkanat.

Iltapäivällä meillä on toiminnallisia harjoituksia, mitä nepsy-valmentaja voi tehdä asiakkaiden kanssa. Kokeilemme harjoituksia käytännössä, sillä emme muuten tiedä, miltä asiakkaasta tuntuu harjoituksen tekeminen. Aina pitää itse kokeilla ensin. Harjoituksia on monia, ja osa niistä on todella käyttökelpoisia, mitkä otan taatusti itsekin käyttöön! Eräästä haastattelulomakkeesta annan palautetta, sillä se on monimutkainen, siinä on liian paljon yksityiskohtia ja lievästi hahmotushäiriöinen minä en pysty hahmottamaan lomaketta selkeästi. Lomakkeen ulkoasu häiritsee. Itse kysymykset lomakkeessa ovat hyviä, enkä menisi missään tapauksessa muuttamaan lomakkeen sisältöä. Ainoastaan ulkoasusta tekisin selkeämmän.

Viimeiseksi teemme harjoituksen, minkä merkitystä nepsy-valmennuksessa en ymmärrä. Se sopii kyllä työnohjaukseen erinomaisesti, mutta mielestäni ei kuitenkaan nepsy-valmennukseen. Harjoitus itsessään on ihan hauska, mutta olisin mieluummin tehnyt nimenomaan sellaisia harjoituksia, mitä voin käyttää valmennustyössäni. Tätä en voi käyttää.

Koulupäivä on ohitse. Olen väsynyt, ja iltakin alkaa pimentyä. Autossa, matkalla kotiin, muistan taloyhtiön kokouksen. Olen saanut yhtiökokouskutsun “joskus” ja laittanut kokouskutsun “johonkin”. Todennäköisesti se kokouskutsu on Varmassa Tallessa; paikassa, mistä en enää ikinä löydä sitä. Moitin itseäni, koska en ole muistanut kirjoittaa kokouspäivää kalenteriini ylös. Tiedostan vallan hyvin sen, että unohdan tällaiset asiat oitis, ellen kirjaa niitä heti ylös. Miksi sitten ne kirjannut näin tärkeää kokousta kalenteriin? En tiedä. Oli varmaankin huono hetki enkä ehtinyt. Kokous on varmaankin mennyt jo. En muista laisinkaan, milloin sen piti edes olla.

Päätän, että yritän viimeistään joululoman aikana aloittaa sen Bullet Journalin käytön. En ole saanut vielä aikaiseksi aloittaa sitä. On ollut niin paljon kaikkea muuta, etten ole ehtinyt paneutua asiaan. Joululomalla paneudun. Panen asiat liikkeelle. Panen vaikka väkisin.

Öh, tuo kuulosti hivenen… Joltain sellaiselta, mistä sulhaseni saattaisi pitää.

Avaan rappukäytävän oven. Kauno alkaa heti haukkua. Se tunnistaa, kuka tulee. Kauno hyppii ovea vasten. Käsken sen istua. Paskat, se mitään istu, vaan ryntää heti käytävään, häntä vispaten, hyppii minua vasten, vinkuu ja tervehtii. Sillä on ollut ikävä. Ja minulla on ollut Kaunoa ikävä. Käyn antamassa pojalle ruokaa. Jälkiruuaksi herkullinen kanatikku. Loppuillan voinkin istua sohvalla Kaunon kanssa ja rentoutua silittäen Kaunon paksua ja pehmeää turkkia. Hän on minun terapeuttini. Maailman paras sellainen.