Klo 7 reikä reikä soi herätyskello. Näin aikaiset herätykset eivät ole minun hipiälleni sopivia. Torkutan. Mieheni potkii minua nousemaan. Nalkutan vaimomaisella äänellä, että haluan herätä rauhassa. Kello on armoton. Ja minulla on kiire.
Klo 8 reikä reikä istun pinkin Yariksen ratin taakse. Kyllä, minulla on pinkki Yaris ja olen ylpeä siitä. Se on hyvä auto. Ajelen umpiväsyneenä läpi aamuruuhkaisen Turun, kohti Tampereentietä. Viime viikolla en huonovointisuuden takia päässyt laisinkaan lähtemään käyttäytymisperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen soveltuvuuskokeisiin, mutta minulle annettiin uusi mahdollisuus, vaikka se onkin ennen kukon pieraisua, ja kahden tunnin ajomatkan päässä. Olen kuitenkin aidosti kiinnostunut koulutuksesta, ja nukkua nyt ehtii haudassakin.
Kyrön risteys. Tietyömaa. Oikein tikkarisedät ja kaikki paikalla. Ja minut tietenkin pysäytetään. Totta kai! Minullahan on aikaa odottaa. Perkele.
Kun pääsen Kyrön ohi, eteeni tulee sunnuntaiajelija toisen jälkeen. Mikä pahinta, vastaan tulee koko ajan autoja, ja kestää kauan, ennen kuin pääsen ohi. Loimaalla eräs mummeli ajaa 70 km/h kasikympin alueella. Joudun ajamaan hänen takanaan pitkään pääsemättä ohitse. Sarvi otsassa alkaa nousta. Kello käy.
Sen lisäksi, että näitä helvetin sunnuntaiajelijoita on joka paikassa, niitä tietyömaita on myös. En ollut varautunut tällaiseen hidasteluun. Eikä Turku-Tampere-välillä ole kuin yksi ohituskaista. Alan olla epätoivoinen.
Olisin tietenkin voinut lähteä aikaisemmin ja jättää kunnon odotusajan. Yleensä olen kuitenkin ajanut Tampereelle hyvin alta kahden tunnin. Nyt, näiden runsaiden tietöiden ja helvetin hitaiden autoletkojen takia en tiedä, pääsenkö edes kahdessa tunnissa.
Kello on 9.15, kun ylitän vihdoin Pirkanmaan maakuntarajan. 45 minuuttia aikaa. Ja kuin tilauksesta eteeni tulee valtavan pitkä jono! Monta rekkaa, vauhti pitkälti alle 80 km/h. Etummaisena on tietysti taas joku mummo. Autot eivät ohita rekkoja ja olen kilometrin pituisen jonon viimeisenä. Ei helvetti, en pääse ikinä ajoissa paikalle! En yleensä polta autossa, mutta nyt on pakko. Hermot menevät muuten. Enkä ehdi pysähtyä mihinkään tupakkatauollekaan.
Vihdoinkin ohituskaista! Hanat kaakkoon ja menoksi niin kovaa kuin Yariksesta lähtee. Moottori huutaa kuin Vantaan kamarikuoro. Saan sentään jonkun matkaa ajettua kunnon vauhtia. Nyt takaisin mummovauhtiin.
Syön kynsiäni, vedän toisen röökin ja odotan, milloin tulee Valkeakoski. Siellä alkaa motari, ja pääsen painamaan kunnolla kaasua. Kello on jo reilusti yli puoli kymmenen. Mietin, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni.
Vihdoinkin Valkeakoski ja motari! Aluksi motaria on vain lyhyen matkaa, sillä se muuttuu rampiksi. Eteeni tulee Saksan kilvissä oleva sunnuntaiajelija. Huudan autossa, että on se nyt perkele kumma, ettei saksalainen kuski osaa kaasua painaa. Kun pääsen taas kaksikaistaiselle tielle, vedän tuon sakemannin ohitse niin, että jälkeeni jää vain paha haju. Saksalaisilla on ehkä autobahnit, mutta minulla on ADHD ja helvetinmoinen kiire.
Painelen kaasupoljin pohjassa pitkin motaria. Jos poliisi pysäyttäisi, niin kortti lähtisi taatusti! Google mapsin mukaan kohteeseeni on 19 minuutin ajomatka. Kellon mukaan minulla on vartti aikaa.
Ikea. Aikaa on 10 minuuttia. Painan kaasua kovempaa. Moottori ulvoo ja parkuu. Sori, Yaris, mutta nyt on pakko! Tädillä on kiire.
Ensimmäinen valoristeys. Tampere on edessäni harmaana ja sateisena. Minulla on neljä minuuttia aikaa. Tietenkin joudun pysähtymään! Hakkaan rattia ja melkein itken. Navigaattori kuitenkin lohduttaa. Olen ottanut niin paljon kiinni, että minun pitäisi ehtiä juuri ja juuri.
Paitsi ettei navigaattori ole ottanut huomioon muuttuvia liikennejärjestelyjä! Alan melkein itkeä, mutta nytpähän tiedän, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni. Olen ihan sekaisin, en edes tiedä, minne olen menossa, ja jostain syystä lähden seuraamaan erästä autoa. Ja kappas, kuin tilauksesta tien oikealla puolella on Tampereen yliopiston päärakennus. Kello on 10.02.
Parkkipaikka on vieressä. “Vain yliopiston pysäköintiluvalla. Valvottu pysäköintialue”. Haistakaapa vaikka turkulainen pyllyhikeni! Täällä on 1) tilaa, 2) merkitsemättömät paikat ja 3) kuski, jolla on kiire ja täydellinen välinpitämättömyys sen suhteen, saako hän parkkisakon vai ei. Auto parkkiin ja juoksujalkaa päärakennukseen.
Juoksen huohottaen ovesta sisään, ja näen naisen, kenellä on nimikyltissä sama nimi kuin sillä, jonka kanssa olen vaihtanut sähköpostia. Esittelen itseni huohottaen ja yritän saada happea. Syytän muuttuneita liikennejärjestelyjä myöhästymiseni syyksi. Eipä haittaa. Heillä on aikaa.
Haastattelu alkaa. Concertasta huolimatta puhun kuin papupata. Haastattelija erehtyy kysymään minulta, miten mielestäni eettisyys kuuluu osaksi eläinten kanssa työskentelyä. Annan hänelle aiheesta kunnon luennon. Hän katsoo minua suu auki ja sanoo, että olen tasan ensimmäinen haastateltava, joka on vastannut hänelle tähän kysymykseen näin. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu.
Haastattelu kestää puoli tuntia. Olen ajanut puolen tunnin takia Turusta Tampereelle. Minulla on Tampereella paljon hyviä ystäviä, mutta tänään, juuri tänään, on erään turkulaisen ystäväni syntymäpäivä. En ehdi jäädä sateiseen Mansesteriin moikkaamaan ketään, ja hyppään taas pinkkiin autooni. Tällä kertaa minulla ei ole niin hirveä kiire, ja ehdin jopa ajaa ihan nopeusrajoitusten mukaan. Ainakin niillä kohdin, missä on valtion kustantaman selfie-kamerat.
Koti-Turku häämöttää! Soitan synttärisankarille ja ehdotan, että vien hänen synttärilahjaksi taidemuseoon. Siellä on Noora Schoderuksen Koiranäyttely. Sen jälkeen voisimme mennä vaikka kahville. Hän innostuu ideasta.
Tapaamme taidemuseolla. Koiranäyttely on jännittävä ja mielenkiintoinen. Taidemuseossa on myös Tyko Sallisen näyttely. Ne taulut eivät sytytä minua. En tiedä, miksi. Kierrämme muutkin huoneet, ja vastaani tulevat Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Ne ovat rumia. Siis ihan helvetin rumia! Mutta kuitenkin, niissä on sitä jotain. Tuijotamme niitä pitkään ja puhumme niistä. Miten noin ruma kuva voikin saada sisimmässämme aikaan niin paljon erilaisia tuntemuksia! Toisaalta, se on taiteen tehtävä.
Taidemuseon jälkeen menemme Fazerin kahvilaan synttärikakulle. Höpötämme. Olemme molemmat väsyneitä. Tämä syksy on ollut molemmille raskas ja voimia verottava. Sovimme, että nyt otamme molemmat iisisti loppusyksyn. Löysät ranteet ja tyhjä kalenteri. Ei paniikkia. Olemme molemmat sen tarpeessa.
Kotona rojahdan sohvalle. Tänään on ollut pitkä päivä. Ja huomenna on vielä pidempi, sillä huomenna alkaa vuosittainen Oravat laineilla-risteily! Alan olla liian vanha tällaiseen ravaamiseen, ja tarvitsen päiväunet. Ainakin viikon kestävät sellaiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti