Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläinavusteinen terapia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläinavusteinen terapia. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. lokakuuta 2017

Hevosenpaskan taikaa

Koko aamun jatkunut tihkusade on tehnyt maasta tummanruskeaa mutavelliä. Lieju purskahtelee lenkkareiden alta pakoon. Kiroilen, ettei minulla ole kumisaappaita. Ne olisivat tässä kelissä aika kova juttu.

Olen Hepojoen Vuonohevosten tallilla, Piikkiössä. En ole edelleenkään ryhtynyt hevostytöksi sen kummemmin, mutta tänään näillä talleilla on tärkeä päivä. Yhdistyksemme, Aisti ry, on järjestänyt täällä eläinavusteisen tieto- ja toimintapäivän.


Pihalla on jo vilskettä ja vilinää. Yhdistyksemme jäseniä perheineen on tullut viettämään tänne aktiivista ja mukavaa päivää sekä saamaan tietoa eläinavusteisesta kuntoutustoiminnasta. Lapset juoksevat edestakaisin. Kaikkia eläimiä pitää saada silittää ja rapsuttaa. Villapossujen aitauksen vieressä on iso saavi omenoita. Niitä saa antaa possuille. Päivän päätteeksi koko saavi on taatusti täysin tyhjä. Sen verran innokkaasti lapset syöttävät possuja.

Myös kanat kiinnostavat, ja lapset syöttävät myös niitä. Koirat saavat paljon huomiota, ja tietenkin myös tallin vuonohevoset. Tarjolla on ratsastusta, hevosten hoitoa sekä kärryajelua. Mikä hassuinta, lapset suorastaan tappelevat siitä, kenen vuoro on seuraavaksi hakea kottikärryt ja siivota hevosenkakka tallin lattialta. Paskanlappaamisessa on jotain maagista.


Vaikka sade yltyy, lapset eivät huomaa mitään. He ovat niin innoissaan ympärillä olevista eläimistä. Juuri tätä oikeastaan odotinkin: Lasten iloa ja intoa. Juuri siksi ehdotinkin yhdistyksellemme, että tällaisen eläinavusteisuudesta kertovan toimintapäivän voisi järjestää. Tietoa vanhemmille ja toimintaa lapsille. Ehdotukseni otettiin innokkaasti vastaan, sillä mitään tällaista yhdistyksemme ei ole aikaisemmin edes järjestänyt.

Uskallan itsekin käydä hevosen selässä. Olen ratsastanut viimeksi 20 vuotta sitten. Minulla ei ole ohjaimia, vaan hevosta talutetaan samalla, kun istun kyydissä. Käynti on hidasta. Tunnen hevosen hengityksen omassa ruumiissani. Tunnen hevosen liikkeet ja rytmin. Alan rentoutua istuttuani hetken hevosen selässä, enkä jännitä enää niin paljon. Ratsastaminen tuntuu hyvältä!


Luennoitsijamme saapuvat paikalle. On aika kutsua vanhemmat sisälle ja jättää lapset ajelemaan hevoskärryillä viileään syyssateeseen. Lapsia ei haittaa. He eivät haluaisi edes osallistua mihinkään kuivaan keskusteluun. He ovat tulleet tänne paijaamaan eläimiä ja paistamaan makkaraa nuotiolla. Ei heitä mitään tietoisku kiinnosta.

Vanhempia kyllä kiinnostaa. Kuuma tee ja kahvi tekevät myös kauppansa, kun he ovat ensin värjötelleet viileässä syyssäässä ja yrittäneet olla kastumatta. Esittelen luennoitsijat, ja sen jälkeen alkaa keskustelu. Vanhemmilla on paljon kysyttävää. Heitä kiinnostaa eläinavusteinen terapia. He haluavat saada sitä lapsilleen, kuka mistäkin syystä.


Keskustelu käy kuumana. Aika loppuu. Lapset odottavat vanhempiaan ulkona. Heille oli järjestetty lastenvahdit keskustelun ajaksi. Vaikka kysyttävää olisi vielä paljon ja asiaa vaikka kuinka, meidän on pakko lopettaa. Aika on rajallista.

Oma teinini tulee innosta vinkuen vastaan: “Otetaan Kukkanen mukaan!” En ymmärrä, mikä on Kukkanen, ja sanon, että otetaan vain. Vasta myöhemmin tajuan, että olen lupautunut ostamaan tyttärelleni varsan nimeltä Kukkanen.

On lähdön hetki. Lapset rimpuilevat ja tappelevat vastaan. He eivät halua mennä autoon. He haluavat jäädä vielä ratsastamaan ja syöttämään possuja. Vanhemmat kantavat jälkikasvunsa niska-perse-otteella autoon ja köyttävät kiinni. Sen jälkeen äkkiä itse rattiin ja hanaa, jottei jälkikasvu ehdi irrottaa itseään vöistä ja karata autosta. Käyn itse saman taistelun 13-vuotiaan kanssa, joka ei halua lähteä Kukkasen luota. Hän on varma siitä, että Kukkanen mahtuisi meidän parvekkeelle.


Vaikka saankin perustella teinilleni pitkään ja hartaasti, miksei heppavauva lähde mukaamme, olen samalla sisimmässäni iloinen. Tämä päivä oli, jälleen kerran, osoitus eläinten valtavasta voimasta. Siitä, miten paljon hyvää eläinten läsnäolo tuottaa ihmisille. Oli eläin mikä tahansa, sen positiivinen vaikutus on sanoinkuvaamaton.

Autistit, jotka eivät normaalisti juurikaan puhu, juttelivat eläimille vuolaasti. Lapset, jotka eivät juuri välitä olla kontaktissa, ottivat kontaktia näihin tilan eläimiin oma-aloitteisesti. Kosketusta vieroksuvat antoivat hevosen turvan koskettaa kättään.

Eläimissä on jokin uskomaton taika, kun paskanlappaamisestakin saadaan tehtyä hauska ja miellyttävä tapahtuma!

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Lapinkoira to the rescue!


Väsymys on aivan järjetön! Silmät eivät meinaa pysyä auki, ja aivojen pieni utu on muuttunut sankaksi sumuksi. Neljän tunnin yöunet eivät riitä, mutta päiväunia en saa otettua. Olen kyllä yrittänyt, mutten nukahda. Hyöriminen ja pyöriminen lähinnä rasittaa ja stressaa lisää, kun en saakaan sitä unta, vaikka yritys on kova.

Olohuoneen pöydällä makaa kaksi kirjaa, jotka katsovat minua syyttävin silmin. Torstaina on persoonallisuuspsykologian Koppa-tentti, ja minä en ole saanut luetuksi. Toista kirjaa olen kyllä avannut, ja jopa yhden luvun saanut luettua (hyvä minä), mutta toiseen kirjaan en ole edes koskenut. Väsymyksen taso on niin korkea, etten pysty keskittymään lukemiseen, vaikka aikaa olisikin sairausloman vuoksi. Toisaalta, olen saanut muista kursseista niin hyviä arvosanoja, että jos tämä tentti nyt menee vähän penkin alle, niin se ei tule laskemaan perusopintojen kokonaisarvosanaani kuitenkaan. Yritän olla stressaamatta tentistä sen enempää, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.


Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon. En saa mistään otetta. En jaksa. Olen lopen uupunut. En jaksa muuta kuin istua sohvalla, tylsänä, kuola valuen, tietokone sylissäni, ja selata Facebookia ilmeettömästi, edes lukematta, mitä ihmiset ovat postanneet. Lukisin muuten, mutta juuri nyt en jaksa.

Juuri, kun olen purskahtamaisillani itkuun kaikesta väsymyksestä, viereeni tulee Kauno: Maailman suloisin karvapallero. Hänellä on suussaan pallo. Hymyilen, laitan tietokoneen pois, ja otan pallon Kaunon suusta. Leikimme pallonheittoa. Minulle tulee parempi mieli, ja alan jopa hymyillä.

Kun Kaunoa ei enää palloleikit kiinnosta, minä palaan koneelle. Sama nuutunut katse, kuola valuu suun pielistä. Selaan Facebookia, mutten lue mitään. En jaksa.

Pian Kauno tulee taas. Tällä kertaa ilman lelua. Laitan taas koneen pois, ja pidämme kunnon rapsutusterapiahetken. Molemmat nautimme, sekä minä että Kauno. Saan Kaunolta monta pusua yhteisen hetkemme aikana. Olen edelleen aivan turkaisen väsynyt ja aivoissani asuu edelleenkin sankka sumu, mutta oloni ei ole enää niin epätoivoinen. Minua ei itketä enää.


Muistan jokin aika sitten lukeneeni (silloin, kun vielä jaksoin jotain oikeasti lukea) erään tuttavani päivityksen siitä, miten some ja äly(ttömyys)laitteet vievät ihmisten ajan ja huomion pois, ei vain pelkästään muista ihmisistä, vaan myös eläimistä. Koira odottaa yksin kotona koko pitkän päivän, jotta henkilökunta tulisi kotiin koulusta ja töistä. Mitä koira saa palkaksi odotuksestaan? Pikaisen lenkin, minkä aikana ulkoiluttaja tuijottaa herkeämättä kännykkäänsä. Koiran kanssa ei leikitä eikä kommunikoida, koska some on tärkeämpi.

Oletteko muuten huomanneet, että koirilla harvemmin on omaa tiliä Facebookissa tai Twitterissä? Eikä koirilla muuten ole sitä kännykkääkään. Ihmisten kanssa se kommunikaatio voi ehkä vielä sujua älylaitteiden avulla, mutta eläinten kanssa se ei enää niin hyvin sujukaan. Eläin kaipaa aitoa kohtaamista.

Koira on uskollinen ystäväsi hamaan kuolemaansa saakka. Oletko sinä ollut uskollinen koirallesi? Annatko koirallesi tarpeeksi aikaa ja huomiota? Vietätkö enemmän aikaa kännykän kuin koiran parissa?


Ei, minäkään en ole tässä asiassa synnitön. Osaksi sen vuoksi, että iso osa palkkatyöstäni on Internetissä (minulla on omat nettisivut, mihin teen itse opetusmateriaalin), opiskeluni ovat netissä ja myös vapaaehtoistyöhöni kuuluu tiedotus, mikä tapahtuu netissä. Työt minun on tehtävä, ja koirakin tarvitsee välillä lepoa: En voi olla koko ajan hyysäämässä koiraa, vaikka haluaisin, joten koiran lepohetkien ajan voin tehdä pakolliset palkkatyöt. Mutta voisinko vähentää turhaa somen kulutusta, ja antaa kaiken sen ylijäävän ajan koiralleni?

Jos tekisin näin, mitä menettäisin? Menettäisin naapurin tädin päivittelyt siitä, miten lokki on taas paskonut hänen autonsa päälle. En ehkä huomaisi heti sitä, että kummin kaiman selänpesijän autokuski, jota en ole koskaan livenä tavannut, mutta jolta tuli silti kaveripyyntö Facebookissa, on ostanut itselleen uudet lenkkitossut kevään kunniaksi. Ja saattaisipa minulta jäädä huomaamatta joku MV-lehden juttu, minkä joku kavereistani on jakanut omalla seinällään. Tämän menettäisin. Eli en siis mitään.


Sen sijaan, että seuraisin silmä kovana Äityleiden riitoja siitä, onko Salkkarit kovempi kuin Tanssii tähtien kanssa, voin olla läsnä koiralleni. Sen lisäksi, että koiran elämänlaatu paranee, myös oma elämänlaatuni paranee! Saan aitoa läsnäoloa ja aitoa vuorovaikutusta. Ja mikä tärkeintä, saan aitoa kosketusta, aitoa rakkautta, aitoa läheisyyttä ja aitoa ystävyyttä. Minun ei tarvitse ikinä pelätä sitä, onko Kaunokaiseni juuri se, joka hän väittää olevansa. Minun Kaunoni on juuri hän, oma ja aito itsensä, eikä hän koskaan väitä tai esitä olevansa mitään muuta.

Ehkäpä unettomuuteenikin voisi tulla jotain helpotusta pienen Kauno-terapian ja vähemmän somen jälkeen.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Nepsy-valmentajan työkalupakki

Koska nepsy-valmentajan opintoihin on tullut lisävaatimus muutamasta ylimääräisestä opintoviikosta, suoritan niitä parhaillani pois. Eilen sain tehtyä kaikki kolme kirjallisuustehtävää, ja tälle päivälle jäi neljäs tehtävä, oman näköisen nepsy-valmentajan työkalupakin luominen. Tehtävänä on luoda itselleen sopiva kansio, missä on työmenetelmiä ja ohjeita, mitkä sopivat omaan valmennustyyliin.

Tässä seuraavassa hieman minun työkalupakkiani.

Kirjoittaminen

Olen itse kova tyttö kirjoittamaan (ellei joku ole sitä vielä tästä blogista huomannut). Uskon siihen, että kirjoittamalla, ja miksei muillakin luovilla menetelmillä, saadaan ihmisestä ulos jotain sellaista, mistä hän ei välttämättä pysty puhumaan. Kirjoittamalla tarinoita, runoja tai vaikkapa sähköposteja, voidaan tuoda ulos omia tuntemuksiaan eri tavalla kuin sanomalla ne naamasta naamaan. Kirjoittamalla uskalletaan kertoa jotain sellaista, mitä muulla tavoin ei ehkä uskallettaisi. Siksi uskon kirjoittamisen voimaan, ja aion hyödyntää sitä tulevassa valmennustyössä.

Olen myös harkinnut kirjallisuusterapeutin koulutusta, mutta sen aika on vasta vähän myöhemmin. Ensin pitää suorittaa nämä valmentaja-opinnot pois alta.


Voimauttava valokuvaus

Luovista menetelmistä uskon myös voimauttavan valokuvauksen voimaan. Olen erittäin ihastunut tähän menetelmään, ja olen käyttänyt sitä myös opinnäytetyössäni. Koen valokuvien kanssa työskentelyn mielenkiintoiseksi ja antoisaksi. Toivon todella, että pääsen käyttämään myös tätä luovaa menetelmää asiakastöissä.

Aikajanat

Olen havainnut erilaiset aikajanat todella hyödyllisiksi. Janat, mihin laitetaan oma elämänkaari, ja missä pohditaan omia elämän tapahtumia, ovat asiakkaalle itselleen todella avartava kokemus. Ne auttavat asiakkaita oivaltamaan asioita omassa elämänhistoriassa. Siksi pidän kovasti aikajanojen käytöstä, ja tulen varmasti käyttämään niitä tulevaisuudessakin.

Kalenterit, kuvat, Time Timer

Kuvien käytön ja Time Timerin ajatellaan usein kuuluvan vain lapsille. Kakkapuhetta, sanon minä! Myös aikuiset hyötyvät molemmista. Meillä on kotona käytössä Time Timer, ja se auttaa todella paljon paremmin hahmottamaan jäljellä olevaa aikaa kuin tavallinen viisarikello. Time Timerit ovat toki kalliita, mutta niitä on saatavilla myös kännyköihin ja tableteihin, ja tällöin ne ovat moninkertaisesti halvempia. Myös ilmaisversioita löytyy.

Myös kuvat ja erilaiset kalenterit auttavat hahmottamaan arkea ja sitä, missä järjestyksessä mikäkin kuuluu tehdä. Esim. siivouslukujärjestys voi auttaa asiakasta ylläpitämään järjestystä, eikä kämppä ajaudu kaaokseen. Myös kalenterit, mihin on kirjoitettu kaikki perheen menot, ovat suureksi hyödyksi. Erilaisia kalenterivaihtoehtoja on miljoona, ja jokaista höydyttää omanlaisensa. Nepsy-valmentajan tehtävänä on auttaa asiakasta löytämään se asiakkaalle omanlainen tuki.


Hyvä minä

Neurokirjon henkilöillä on usein todella heikko itsetunto, ja käsitys omista kyvyistä on pakkasen puolella. Jopa omaa ulkonäköä saatetaan pitää poikkeuksellisen kamalana, vaikkei ulkonäössä olisi oikeasti mitään vikaa. Siksi näen erittäin tärkeänä, että valmennuksessa otetaan huomioon positiivisen minäkuvan luominen. Tämä koulutus, mitä olen käynyt syksystä asti, on antanut valtavasti hyviä menetelmiä siihen, millä eri tavoin voidaan alkaa luomaan positiivista minäkuvaa, ja miten auttaa asiakasta ajattelemaan itsestään positiivisemmin. Itse olen omissa harjoitustöissäni käyttänyt arvostushaastettelua.

Tavoitteet

Elämässä jämähtää paikoilleen hyvin nopeasti, ellei ole tavoitteita. Tai vastaavasti, ihmisellä voi olla kyllä tavoitteita, muttei keinoja päästä tavoitteisiin. Tämä on erittäin tärkeä osa nepsy-valmentajan työtä: Auttaa asiakasta näkemään ne polut, millä tavoitteisiin päästään. Tapoja on monta, mutta itse olen tykästynyt tavoitehaastatteluun, ja sen lisäksi myös aarrekarttaan.

Aarrekartta

Eräs, omasta mielestäni, hauska tapa saada tavoitteet selväksi, on aarrekartta. Olen itsekin tehnyt useita erilaisia aarrekarttoja, ja hupsista, kun ne ovat toimineet! Joka ikinen kerta olen saanut juuri sen, mitä olen tilannut. Toisaalta, saan VAIN sen, mitä tilaan, enkä tasan mitään ylimääräistä, joten tilauksen kanssa täytyy olla tarkkana. Aarrekartassa ei myöskään saa käyttää negaatiota, eli kaikki pitää ilmaista ilman ei-sanaa. Esim. en halua sairastua pitäisi ilmaista positiivisella tavalla ilman ei sanaa, vaikkapa haluan pysyä terveenä. Ja koska aarrekartasta voi tehdä millaisen itse tahtoo, vain mielikuvitus on rajana, siinä pääsee myös oma, luova mieli valloilleen.


Eläinavusteisuus

Mielestäni myös nepsy-valmentaja voi toimia eläinavusteisesti! Eläimen ottaminen mukaan toimintaan tuo rentoutta ja jopa hauskuuttakin tilanteeseen. Eläimen avulla voidaan myös saada muuten ehkä tylsistä tilanteista mukavia ja rentouttavia. Etenkin keskusteluhetkiin eläimen voi ottaa mukaan, ja eläinavusteisuus voi olla ihan vaikka koiran rapsutusta tai kissan silitystä. Jos valmennuksen aikana pitäisi tehdä jotain konkreettista, harkitsisin eläimen mukaanottoa. Eläin saattaa olla silloin vain tiellä.

PS. Asioita pohtiessani satuin myös törmäämään Taidoista työpoluiksi-hankkeen nettisivuille, mistä löysin runsaasti hyviä linkkejä ja vinkkejä valmentajille.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Tauotonta aasiterapiaa

Eläinavusteisen koulutuspäivän aamu, eikä se alkanut taaskaan odotetusti. Koska nukuin käytännössä katsoen koko eilisen päivän, en ehtinyt kauppaan hakemaan itselleni lounasta täksi päiväksi. Ajattelin, että haen sitten lounassalaatin ennen koulutuspäivän alkua. Vaan mitä: Kaupat eivät olleet vielä auki! Olin aivan satavarma, että meidän lähikauppa olisi auki sunnuntaina jo kahdeksalta, sillä se on “aina” auki. Vaan eipä ollutkaan. Ei auttanut muu kuin suunnata koulutuspaikalle ilman lounasta, sillä ei ollut aikaa lähteä kiertelemään kaupunkia ja etsiä avoinna olevaa kauppaa. Pitäisi sitten lounastauosta käyttää osa siihen kaupassakäyntiin.

Keltainen tupa pienen mäen päällä Turun keskustassa. Siellä on, taas kerran, koulutuspäivä. Jään pihalle tupakalle ja katselen puussa hyppivää oravaa. Minua naurattaa nykyään joka kerta, kun näen oravan. On pakko kaivaa kamerakin esiin. Ovat ne oravat niin vekkuleita otuksia.


Kun avaan oven, vastaan juoksee iloinen ja innokas hauveli. Meitä on päivän kouluttajan lisäksi siis viihdyttämässä myös eläinystäviä. Mikäs sen parempaa!

Päivä alkaa sillä, että puhumme eläimen tunne-elämästä ja ymmärryksestä. Olen pohtinut asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että ihmiset ymmärtävät maailmaa, loppujen lopuksi, paljon vähemmän kuin eläimet. Olemme niin vieraantuneita ja erkaantuneita luonnosta, teknologian varassa eläviä, ettemme tarvitse enää mitään sellaista, minkä evoluutio on meille suonut. Pidämme itseämme ylivertaisina eläimiin nähden ja kohtelemme eläimiä, sekä myös toisiamme, kuin koneita. Kaikki pitää saada, tavalla tai toisella, muutettua rahaksi. Sillä, miten me sen rahan saavutamme, ei ole mitään väliä. Eläinten kaltoinkohtelu ja rääkkäys on hyväksyttyä, jos siitä on tuloksena tukku rahaa omaan taskuun. Ja sama koskee tietysti myös ihmisten kaltoinkohtelua.

Siirrymme aiheesta toiseen, eli aasiterapiaan. Aasit ovat mielenkiintoisia eläimiä, tosin täällä meidän kaukaisella Suomenniemellämme vähemmän tunnettuja. Ne ovat sosiaalisia ja erinomaisia kumppaneita ihmiselle. Hieman ehkä jästipäisiä, mutta eipä sitä jästipäätä tarvitse kauas lähteä etsimään: Ihan riittää, kun peiliin katsoo. Meidän taloudessa taitaa siis jo olla aasi, vaikka kaviot puuttuvatkin. Aasin monipuolisuus tulee päivän aikana ilmi, ja kiinnostun aaseita eläiminä entistä enemmän. Minun on varmaan pakko päästä tutustumaan aaseihin paremmin!


Viimeisenä puhumme vielä hyvin lyhyesti kissoista terapiaeläiminä. Kissat ovat aliarvostettuja eläimiä, mitä tulee terapiaeläimiin. Useasti ajatellaan, etteivät kissat opi samalla tavalla kuin vaikkapa koirat, eikä kissoja voisi kouluttaa. Luulo on väärä, ja kissa sopii terapiaeläimeksi siinä missä koira tai aasikin.

Koulutuspäivä päättyy kovin lyhyeen, ja palaan autolleni. Ihmettelen, miksi päätäni särkee ja oloni on hieman outo, vaikka päivä on ollut mielenkiintoinen. Sitten tajuan: Me emme pitäneet päivän aikana taukoja! Pelkästään sen lounastauon ja sen lisäksi hyvin pienen vessatauon. Muuten emme taukoja pitäneetkään. Toki asiaa oli paljon ja aikaa vähän, mutta väsyneestä olostani huomasi, että edes lyhyet tauot olisivat olleet päivän aikana todella tarpeen siitä huolimatta, että asiaa oli runsaasti. Jostain olisi voinut tiivistää sen verran, että olisimme saaneet pitää lounastauon lisäksi ainakin kaksi lyhyttä kahvitaukoa. Aivoni olivat ylikuormittuneet kaikesta tietotulvasta ja taukojen puutteesta.

No, saanko tauon nyt sitten kotona? En tietenkään saa! Koiralla on ollut kova ikävä, ja nyt hän haluaa leikkiä. Pitää heittää palloa, vetää köyttä ja painiakin vähän. Ja toki koira odottaa, että pieni herkkupalakin annetaan kaapista, kun hän on niin kiltisti odottanut äitiä kotiin. Lepään siis myöhemmin.

torstai 12. tammikuuta 2017

Rapsutusterapian tarpeessa

Päätä särkee. Silmiä särkee. Niskaa ja hartioita särkee. Selkää särkee. Olo on stressaantunut. Vituttaakin vähän, ja ahdistaa.

Kaikki lähti siitä, kun sain tänään odottamani kirjan, Atkinson & Hilgard’s Introduction to Psychology. En ole sen jälkeen kyennyt muuhun kuin kehityspsykologian opiskeluun. Minulla on tehtävänä seitsemän erilaista oppimistehtävää liittyen kehityspsykologisiin kysymyksiin, ja näistä seitsemästä olen saanut tähän mennessä kolme kokonaan valmiiksi, ja neljännessä tehtävässä olen edennyt jo hyvää vauhtia. Neljäs tehtävä sisältää paljon kirjallisuutta, mihin tutustuminen vie runsaasti aikaa, mutta olen tutustumisprosessin loppupuolella, ja hetken kuluttua voin aloittaa itse kirjoitusprosessin.

Mikäli siihen kykenen. Alkaa olo olla tässä vaiheessa iltaa jo suhteellisen uupunut ja voimaton. Kurssi, minkä suorittamista odotin suurella innolla, tuntuukin yllättäen hirveän raskaalta. Toisaalta, en pysty lopettamaan kesken. Keskeneräinen työ jää kalvamaan mieltäni, enkä saa siltä rauhaa, ennen kuin olen tehnyt sen loppuun. Nyt vaikuttaa siltä, että koko kurssi on minulle yksi suuri keskeneräinen työ.

Hetki sitten kävin hakemassa eteisen lipaston laatikosta yliviivaustussin. Tarvitsen ihan välttämättä kaiken kirjallisen materiaalin aina paperisena, jotta voin tehdä alle- ja yliviivauksia sekä muistiinpanomerkintöjä tekstiin. Samalla, kun hain tussin, kumarruin rapsuttamaan koiraa. Samalla, kun rapsutin koiraa, tajusin, miten kehoni suorastaan huutaa fyysistä kontaktia sekä rauhoittumista. Halasin Kaunoa ja jatkoin rapsuttamista. Oloni parani välittömästi!

Sovin itseni kanssa, että käyn ihan todella nopeaan läpi tuon viimeisen kirjan, mihin en ole vielä ehtinyt tutustua. Silmäilen tekstin nopeasti, merkitsen tärkeimmät kohdat ja sen jälkeen suljen koko kirjan. Suljen myös koneen. Vietän loppuillan rakkaan Kaunoni kanssa, ja annan itselleni oikein kunnolla rapsutusterapiaa. Koska nukkumaan ei kannata mennä stressaantuneena ja ajatusten juostessa tuhatta ja sataa, hiljennän aivoni ja rauhoitan itseni rapsuttamalla koiraa. Kuten monet tutkimukset ovat todistaneet, suloista koiraa parempaa terapeuttia ei olekaan!

Vielä kun saisin tuon karvaisen terapeuttini parvekkeen oven vierestä kuorsaamasta tänne sohvalle istumaan kanssani…

Kävimme tänään shoppailureissulla Kaunon kanssa.
Mustista ja Mirristä löytyi pikkuherralle mahtava luu!

lauantai 10. joulukuuta 2016

Hullu mies Huittisista, kokenut Kokemäeltä

Saunan lämpö tuntuu vielä ihollani. Märistä hiuksistani valuu vesi. Olen väsynyt pitkän päivän jälkeen, mutta olen samalla todella tyytyväinen. Tänään on ollut hyvä päivä!

Eläinavusteisen valmentajan opinnot veivät meidät tänään kotikonnuiltamme Kokemäelle. Pitkä, puolentoista tunnin ajomatka liukkailla pikkuteillä taittui mukavasti kimppakyydissä. Vaihdoimme kuulumisia, juttelimme niitä näitä, suunnittelimme tulevaa. Perillä meitä odotti iloinen lauma aivan kaikenlaisia eläimiä alkaen jauhomadoista aina alpakoihin asti. Tänään puhuisimme alpakoista terapiaeläiminä, tutustuisimme lähemmin näihin villaisiin ja niin hauskoihin olentoihin sekä tapaisimme muita erikoisia eläimiä.


Lintukodossa haisee, vaikka se on juuri siivottu. Lisäksi sieltä kuuluu kamala metakka. Eipä tuo ihme, sillä linnut eivät ole eläimistä niitä hiljaisimpia. Kovan äänen ja hajun unohtaa, kun näkee lintujen väriloiston. Kerrassaan upeita eläimiä! Mielenkiintoisia ja omalaatuisia. Jokaisella linnulla on värikkään höyhenpuvun lisäksi värikäs historia. Kotipihan harmaita varpusia katsellessa unohtaa helposti, miten upeita lintuja Luontoäiti on tähän maailmaan luonut. Voisin tuijottaa näitä maagisia eläimiä tuntikausia, ellei minulla olisi kuuloaistin yliherkkyyttä. Linnut ovat kuvankauniita, mutta korvani eivät yksinkertaisesti kestä niistä lähtevää ääntä.

Matelija- ja jyrsijätalossa on monipuolinen asukaskunta, tosin ei kovin vierasystävällinen sellainen. Kilpikonna menee piiloon vieraslaumaa, samoin gekko. Hiiret ja rotat tuijottavat meitä intensiivisesti. Chinchilla painuu kauas nurkkaan, eikä halua tulla esiin. Sitä ujostuttaa. Käärmeellä on nahanluonti kesken, ja se on kiukkuinen. Tarantella sentään esittelee karvaista olemustaan ylpeänä. Mietin, voisiko matelijaa käyttää terapiaeläimenä. Miksei voisi, periaatteessa. Chinchilla on ujoudestaan huolimatta suloinen, ja alan suunnitella sille häkin paikkaa meidän asunnossamme. Ei tälle yksilölle, tietenkään, mutta jospa sitä jossain vaiheessa hankkisi chinchilla, vaikka ihan vain vahingossa. Kauno voisi kaivata karvaista kaveria.


Kasvihuoneiden kukkaloisto on jotain uskomattoman upeaa! Olen floristin lapsenlapsi, mutten ole perinyt “kukkageeniä” itselleni. En ymmärrä kasveista muuta kuin sen, että ne tuoksuvat huumaaville ja ne ovat älyttömän kauniita. Voisin jäädä pidemmäksi aikaa ihastelemaan kukkia, mutta kierroksemme jatkuu. Ehkä minun pitää huomenissa mennä kotiin kukkakaupan kautta, ja tuoda myös pieneen kotiimme hieman väriä ja tuoksuja. Minulla on joskus tapana ostaa itselleni kukkakimppu, ja miksen tekisi niin? Olen ihan helvetin hyvä tyyppi, joten olen ansainnut kauniita kukkia aina silloin tällöin.


Lampolassa meistä ei olla erityisen kiinnostuneita. Vain yksi lammas haluaa tulla lähemmäs. Pässi kurkistaa aidan yli, mutta sitä kiinnostavat lampaat enemmän kuin me. Emme ole tarpeeksi villavia pässin mielestä. Olisiko sittenkin pitänyt jättää sheivaamatta?

Vihdoinkin pääsemme päivän teeman, eli alpakoiden luokse. Alpakat ovat iloisia, uteliaita ja sosiaalisia eläimiä, jotka ensin hieman hämmästyvät tulostamme, mutta hetken aikaa ihmeteltyään toivottavat meidät erittäin tervetulleeksi. Saappaat jalkaan ja eikun pilttuuseen alpakoiden sekaan! Alpakat syövät kädestäni. Silitän yhtä niistä, ja villa on ihanan pehmoista. Yksi alpakoista alkaa kieriä. Se hassuttelee ja nauttii elämästä. Ihmisten pitäisi tehdä ehdottomasti samoin paljon useammin! Alpakat eivät arastele eivätkä edes yritä mennä meitä karkuun. Ne eivät myöskään potki meitä eivätkä sylje meidän päällemme. Olemme niiden ystäviä, ja meidät on hyväksytty pyhän pilttuun vieraiksi. Ihastun alpakoihin hetkessä! Niiden hoito vaatii sen verran työtä, että meille itsellemme tuskin alpakkaa tulee, mutta edelleenkin harkitsen vakavasti sitä aasia terapiaeläimeksi. Vaikka sulhaseni onkin sitä mieltä, että hän on riittävän aasi, emmekä tarvitse toista aasia meidän perheeseen.


Kun alpakat on syötetty, alkaa kotimatka. Pitkä matka pimenevässä päivässä. Onneksi meillä on auto täynnä iloisia ja tyytyväisiä ihmisiä, joten juttua riittää puuduttavan pitkän matkan ajaksi. Olemme kaikki tyytyväisiä päivän antiin, ja olemme onnellisia siitä, että saimme käydä tutustumassa ihaniin alpakoihin, sekä muihin eläimiin. Itse olen entistä enemmän varma siitä, että eläinavusteisuus on ratkaisu moneenkin ongelmaan, ja haluan toteuttaa eläinavusteisia menetelmiä tulevaisuudessa, mikä ikinä tulevaisuuteni tulee olemaankaan.

Maailmassa on vain yhtä eläinlajia aivan liikaa, ja se eläinlaji on ihminen. (Ja punkit, maailmassa on aivan liikaa punkkeja.)

torstai 10. marraskuuta 2016

Karvaiset iltatoimet

Pikku-Kauno nukkuu parvekkeen oven vieressä. Runsaan aterian ja lenkin jälkeen pikkuista väsyttää. Eikä ihme: Saimme kuulla, että Kaunolla on kyynärpäissä kasvuhäiriö, minkä vuoksi kävely on ollut viime aikoina vaikeaa. Maanantaina rakas hauvelimme joutuu tähystysleikkaukseen, jotta saataisiin pienet tassut taas kuntoon. Itselläni olisi kauhea hinku päästä tekemään eläinavusteisia valmennustöitä Kaunon kanssa, mutta Kaunon kunto on tärkein: Ensin parannamme pikkuisen kokonaan, ja sen jälkeen vasta ryhdymme hommiin. Terveyden kanssa ei leikitä.

Kaunon tämänhetkinen tila ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi suunnitella tulevia harjoitteita! Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja koska Kaunolle tulee, olettaisin ainakin, suhteellisen pitkä toipilasaika, saan suunniteltua hyvin monipuolisia harjoituksia ja myös hankittua harjoituksiin tarvittavat välineet. Aion siis käyttää tämän ajan hyödykseni, vaikken itse harjoituksia pääsekään tekemään Kaunon kanssa.

Aloitin sillä, että tilasin Berrasta fuksian värisiä treenikartioita jo jokin aika sitten. Ne ovat hinnaltaan huokeita ja niiden kanssa voi tehdä melkeinpä mitä vain! Kartioita voi käyttää sekä koulutukseen että valmennukseen, joten kartiot pääsevät erittäin hyvään käyttöön.

Voimatassun nettisivuilta löysin kätevän toimintamaton, minkä laitoin tilaukseen. Keksin heti ainakin sata asiaa, mihin toimintamattoa voi hyödyntää! Matto on kallis investointi, mutta se on suomalaista käsityötä, suunniteltu nimenomaan koira-avusteiseen valmennukseen, joten uskon sen kestävän kovassa käytössä. Samasta paikasta tilasin myös TunneTassu-kortit, mitä voin hyödyntää valmennuksen lisäksi opetustyössäni. Korttien avulla voin tehdä valmennusta myös ilman Kaunoa sillä aikaa, kun Kauno toipuu leikkauksesta.

Papunetistä löysin toista sataa erilaista koira-aiheista toiminnanohjauskuvaa. Ne saa tulostettua ilmaiseksi (tai no, melkein ilmaiseksi, sillä paperi ja muste maksavat kuitenkin rahaa). Laminointikoneemme (toisin sanoen sulhaseni kone) on Jyväskylässä, mutta kuvia voi kyllä käyttää ilman laminointiakin. Uudet kuvat saa tulostettua ja laminoitua sitten, kun saamme raahattua laminointikoneen Turkuun. Ja myös näillä kuvilla pystyn tekemään valmennustyötä ilman Kaunoa!

Yritin etsiä agilitytunnelia, mutten löytänyt mielestäni. Joko tunnelit oli tarkoitettu pienille koirille tai sitten ne olivat valtavan pitkiä. Tarvitsisin lyhyen, isolle koiralle tarkoitetun tunnelin, mutta ainakaan käyttämilläni hakusanoilla en sellaista löytänyt. Annan siis tunnelin olla, tällä kertaa, ja jatkan etsintöjäni.

Katselen myös rengasesteitä, mutta ne ovat kalliita. Enkä tarvitse ehtaa ja aitoa agilityrengasta, koska Kauno tuskin tulee koskaan agilityä harrastamaan maanantaisen leikkauksen jälkeen. Todennäköisesti pääsen halvemmalla ja helpommalla, kun käyn ostamassa lelukaupasta hulavanteen.

Näiden ostosten lisäksi minulla on paljon askarreltavaa, mutta onneksi varastossa on vielä pahvia jäljellä, joten ei tarvitse lähteä askartelutarvikeostoksille. Pitää askarrella nuolia ja “liikenneopasteita”. Lisäksi pitää askarrella vessapaperirullista erilaisia toimintajuttuja. On siis paljon askarreltavaa!

Työtä siis riittää, jopa Kaunon toipilasajalle.


Kauno on herännyt ja hän haluaa huomiota. Koska tänään ei kuitenkaan enää mitään tapahdu, päätän unohtaa loppuillaksi eläinavusteisen valmennuksen, ja siirtyä sohvalta lattiatasolle leikkimään koiran kanssa. Hän on kuitenkin meidän kaikkein rakkain karvakuono.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Postitädin paluu - Illoille iloa

Kotona minua odottaa iloisen koiran lisäksi toinen iloinen asia: Kaksi uutta kirjaa! Näitä kirjoja olenkin odottanut erityisen innokkaana.


Ensimmäinen on paksu teos, missä jokainen sivu on täynnä pienellä präntättyä tekstiä. Kirja on Peter De Jongin ja Insoo Kim Bergin tekemä Ratkaisukeskeisen terapian oppikirja. Tässä on yksissä kansissa se, mistä ratkaisukeskeisessä menetelmässä on kyse. Kirjassa on runsaasti tapausesimerkkejä, terapeutin ja asiakkaiden keskusteluja sekä pitkä vinkkilista siitä, mitä kaikkea ratkaisukeskeisessä terapiassa voi tehdä, millaisia toimintamalleja voi hyödyntää. Kirja on sen verran paksu, ettei sitä lue yhdessä eikä kahdessakaan illassa. En edes minä, joka olen aika nopea lukemaan. Uskon kuitenkin kirjan hyödyttävän minua työssäni valmentajana, ja myös tässä matkan varrella, kun olen vasta opiskelemassa tätä alaa.

Toinen kirja on erittäin mielenkiintoinen opus. Myöskin paksu teos, muttei läheskään yhtä täynnä teoriaa kuin mitä ensimmäinen. Eläinavusteinen interventio on Eeva Kahilaniemen opinnäytetyö, mutta voin lämpimästi suositella sitä sellaisille, jotka harkitsevat eläinavusteisen valmennuksen tai terapiatyön tekemistä missään elämänsä vaiheessa. Kirjassa pääosassa on koira ja koiran kanssa tehtävä työ, mutta en näe, mikseivät tietyt harjoitteet sopisi tehtäväksi myös muiden eläinten kanssa. Kirja on täynnä ideoita ja harjoituksia, mitä terapiassa tai valmennuksessa voidaan tehdä. Siellä on käytännön vinkkejä kuvineen, mitä erilaisia sovelluksia harjoitteista voidaan tehdä, mihin kaikkeen harjoitukset vaikuttavat, mitä välineitä harjoituksen tekemiseen tarvitaan… Tässä kirjassa on oikeastaan kaikki se, mitä koira-avusteiseen valmennukseen tarvitaan! En olisi voinut parempaa ideakirjaa toivoa.

Olen jo innosta vinkuen suunnittelemassa, miten toteutan nämä kaikki Kahilaniemen vinkit rakkaan Kaunoni kanssa. Paitsi että huomenna on työpäivä, ja Kaunon pentukoulu. Pakko lopettaa suunnittelu, hypätä suihkuun, ottaa iltalääkkeet ja mennä nukkumaan. Onneksi kohta on tulossa viikonloppu. Pääsen ehkä toteuttamaan jonkun näistä hyvistä ideoista käytännössä!

lauantai 17. syyskuuta 2016

Väsynyt, mutta onnellinen

Avaan kotioven klo 15.45. Vastaan tulee iloinen Kauno, häntä vatkaten. Kotiintulopusut, kotiintulohalit, kotiintulorapsutukset… Olen iloinen, että saan olla taas Kaunon kanssa. Seuraavana jonossa on poikaystävä: Kotiintulopusut, kotiintulohalit… Rapsutuksia hän ei sentään halua, vaikka olisinhan minä häntäkin voinut hieman korvan takaa rapsuttaa. Onneksi Kauno on ruokittu ja ulkoilutettu, sillä rojahdan sänkyyn makaamaan täysin voimattomana ja vedän tunnin mittaiset päikkärit. Takanani on eläinavusteisen valmennuksen ensimmäinen lähipäivä.

Kaunolla on ollut ikävä, kun äiti on ollut pois, ja hän haluaa rapsutuksia ja haleja.
Vaikka olen umpiväsynyt päivästä, olen kuitenkin onnellinen ja hyvillä mielin. Takanani on hyvä päivä! Ei edes raskas sellainen, mutta kolme viikkoa kestänyt sairaus verottaa edelleenkin kuntoa. Ja vaikkemme pääasiassa muuta tehneetkään kuin istuneet (aamupäivästä nyt vedettiin pienet aamujumpat, mutta se oli oikeastaan siinä), keuhkokuumeen runtelemaa ruumista alkoi väkisinkin väsyttää. Asia oli mielenkiintoista, sain paljon uutta ajateltavaa ja paljon pohdittavaa. Mutta jos ruumis väsyy, ei mielikään pysy kovin valppaana, joten loppupäivästä sain melkein jo kaivaa tulitikkuja taskusta, että sain silmäni pidettyä auki. Päikkärit tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja nyt jaksan taas! Täytyy kuitenkin muistaa ottaa rauhallisesti, ettei ruumis väsy liikaa: Huomenna on tiedossa toinen, erittäin mielenkiintoinen koulutuspäivä, missä on jaksettava istua. Ehkä hieman oudosti sanottu, että on jaksettava istua. Jaksan kyllä istua ja kuunnella asiaa, koska huominen aihe, valmennus koiralla sekä dokumentointi, on erittäin kiinnostava. Se vain jännittää, miten ruumiini reagoi ja jaksanko loppuun asti.

Uutta saldoa tietopankkiin

Tämän päivän saldona opin erottamaan eläinavusteisuudesta käytettävät lyhenteet: AAI, AAA, AAT ja AAE. Itse, ainakin tällä hetkellä, kuulun tuohon AAE-sarjaan. AAE on lyhenne sanoista Animal Assisted Education, ja koska työskentelen luokkahuoneessa, se on tällä hetkellä se paikka, missä pääsen parhaiten toteuttamaan eläinavusteisuutta. Toki AAA (Animal Assisted Activity) on aina mahdollinen, eli eläimen kanssa tehtävä vapaaehtoistyö. Sitä pystyy harjoittamaan esimerkiksi Karva-Kaverien kautta. Toisaalta, Kauno on vielä liian pieni moiseen, joten se saa jäädä odottamaan itseään vielä toviksi. Ehkä myöhemmin, jos innostun, lähden opiskelemaan terapeutiksi, minkä jälkeen myös AAT (Animal Assisted Therapy) on mahdollista. Eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä.

Aivonystyrät liikkeelle - Pohdintaa

Kurssikaverini mainitsevat kaksi asiaa, mitä en ole ennen edes ajatellut. Nyt alan pohtia niitä toden teolla. Ihan ensiksi, allergiat. Ne ovat oikeasti olemassa oleva terveydellinen haitta, ja ensimmäinen eläinavusteisuuden kysymys onkin se, onko asiakas allerginen eläimille. Mutta. Ovatko kaikki ihmiset oikeasti allergisia vai onko allergia pelkästään korvien välissä? En ole ikinä ajatellut ihmisten olevan niin härskejä, että valehtelisivat tuollaisesta asiasta kuin allergia. Ymmärrän, että joitain eläimiä pelätään, pelkäänhän minäkin hämähäkkejä, mutta se on eri asia kuin allergia, ja olisin silti valmis kokeilemaan esim. tarantellaa kädelläni. Uteliaisuuttani. Tietääkseni, voisinko voittaa pelkoni. Mutta että esimerkiksi vanhainkodin työntekijä valehtelee allergiansa, ettei tarvitsisi katsoa pientä koiraa työvuoronsa aikana, ja täten vie ilon kaikilta niiltä vanhuksilta, jota karvainen kaveri voisi ehkä piristää? Tätä en ymmärrä, eikä ajatus mahdu orava-aivoihini, vaikka yritän miten sitä pyöritellä. Ehkei minun olekaan tarkoitus ymmärtää kaikkea.

Pelkään hämähäkkejä, mutten olisi vastaan, jos saisin siihen siedätysterapiaa.

Toinen asia, minkä eräs kurssikavereistani tuo esille, on varauksellisuus tiettyjä koirarotuja kohtaan. En ole koskaan ajatellut, että joku rotu olisi terapiassa ja valmennuksessa jollain tavalla ”huonompi” kuin toinen. Hyvin koulutettu koira on hyvin koulutettu koira, oli se sitten chihuahua, tanskandoggi tai vinttikoira. Iso saksanpaimenkoira voi olla paljon parempi terapiakoira kuin pieni ja suloinen bichon frise. Kaikki riippuu siitä, miten hyvin omistaja on koiransa kouluttanut. Ymmärrän sen, että jotkut ihmiset saattavat pelätä isokokoisia koiria niiden suuren koon vuoksi, mutta terapiassahan se on luonne, mikä ratkaisee, ei se koko. Ehkä saamme vielä joskus muutoksen tähän koiraroturasismiin, ja maailmasta tulee taas asteen verran parempi paikka elää!

Piristävä positiivinen palaute

Päivän jälkeen eräs kurssikavereistani tulee luokseni: ”Kylläpä sinä olet ahkera opiskelija, kun teet koko ajan muistiinpanoja!” Naurahdan ja kerron, että minulla on ADHD, ja muistiinpanojen tekeminen auttaa minua keskittymään luennoilla. Teen muistiinpanoja siksi, että tarvitsen oheistekemistä. Itse en pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana, vaan se on keskittymisen tukikeino, mitä olen käyttänyt lukioajoista asti aina läpi yliopiston.

Ihmisten reaktiot ovat aina erilaiset, kun kerron ADHD:stäni. Osa melkein suuttuu ja alkaa vängätä vastaan, ettei sellaista olekaan. Jotkut ihmettelevät, miten juuri minulla voi olla ADHD, koska olen opiskellut niin paljon. Kurssikaverini reaktiota en olisi osannut odottaa: ”No mutta toihan on aivan mahtavaa, että olet löytänyt tuollaisen keinon keskittymisen tueksi ja osaat hyödyntää sitä! Todella hienoa!” Hämmennyn hieman tästä positiivisesta palautteesta enkä oikein tiedä, miten vastata. Palaute tekee kuitenkin hyvän mielen, ja lähden suunpielet korvissa, lämmin tunne sydämessä autolle. Piristi saada tietää, että tekee edes jotain oikein!

Pitäisiköhän antaa itsekin enemmän positiivista palautetta, kun siitä kerran tulee näin hyvä mieli?