Erityisen kivoja joululahjavinkkejä

Joulu on taas, joulu on taas… Luottokortti tapissa, ja hermot riekaleina. Tuhat lahjaa paketoitavana, toinen tuhat puuttuu vielä ostamatta, ja ostoskeskuksissa mummot tönivät, kun kilpailevat siitä, kuka saa sen viimeisen hyllyssä olevan lego-paketin. Ruokaa pitää ostaa niin paljon, että sillä ruokkisi afrikkalaisen kylän puoleksi vuodeksi. Ja joululahjojen avaamisen jälkeen lahjoja ei enää edes vilkaista.

Tuttua? Kauhea stressi ja säätäminen yhden ainoan päivän takia. Itse olen irrottautunut tuosta stressistä ja säätämisestä jo vuosia sitten. Olen päättänyt, että meidän talouteen ei tule turhia lahjoja, vaan jotain oikeasti käyttökelpoista.

Haluan antaa teillekin pari vinkkiä siitä, millaisia oikeasti hyödyllisiä ja käytännöllisiä lahjoja voi ostaa länsimaalaisille mukuloille, joilla on jo kaikkea. Tässä vaiheessa kannattaa ottaa huomioon se, että lahjavinkit hyödyttävät lähinnä erityislapsia ja erityisperheitä. Itsehän en enää tässä vaiheessa edes tiedä, mitä tarkoittaa normaali.

• Päiväkirjavihko. Aisti ry kehitti tällaisen kätevän päiväkirjavihon ajan hahmottamisen välineeksi erityislapsille, ja miksei aikuisillekin! Paperi on paksua, joten vihkoon voi liimata kuvia ja piirtää. Päivät on valmiiksi merkitty oikeilla väreillä.

• “Unielukka”. Oma tyttäreni kärsi pitkään nukahtamisvaikeuksista, kunnes ostin hänelle “unikilpparin”. En olisi ikinä uskonut, miten paljon unikilppari auttoi rauhoittumisessa ja nukahtamisessa! Löytyy useaa eri väriä ja elukkaa. Myös erilaisia toimintoja elukasta riippuen.

• Purukoru. Löytyy miljoona erilaista. Erittäin kätevä ja säästää vaatteita, kun mukula ei pureskele hihansuita.

• Painotyyny. Ja koska tavalliset tyynyt ovat tylsiä, on parempi ostaa vaikkapa koiratyyny! Kätevä emäntä tai isäntä tekee tällaisen myös itse. Painotyyny helpottaa levotonta lasta olemaan paikoillaan.

• Time Timer. Helpottaa koko perhettä ajan hahmottamisen kanssa. Löytyy myös halpisversioita ja saa ladattua myös kännykkään tai tabletille.

• Aistipussi. Sinne voi mennä möyrimään ja olemaan omassa rauhassa silloin, kun olo on levoton ja kaikki alkaa ärsyttää.

• Fidget Spinner. Paitsi että tämä taitaa jo löytyä kaikilta länsimaalaisilta lapsilta, oli erityinen tai ei.

• Koiranpentu. Suosittelen tätä ihan jokaiseen talouteen! Jos taloudessa on allergiaa, on myös olemassa vähemmän allergisoivia rotuja, kuten vaikka Australian labradoodle tai bichon frise.

Siitä sitten vain jouluostoksille!

PS. Olen laittanut linkin vain johonkin sellaiseen paikkaan, missä myydään kyseistä tuotetta. En ole vertaillut hintoja enkä toimitusaikoja. Jokainen etsii itseään miellyttävän tuotteen, mikä myydään omalle lompakolle sopivaan hintaan.

Kauno, Yoda ja maailman arvokkain joululahja

Maanantai. Kotisohva. Hirvittävä väsymys. Minulla olisi ollut tänään luento ja halikoira-tapahtuma yliopistolla, mutta en saa itseäni liikkeelle. Syksyn kiireet painavat vanhaa ja raihnaista ruumista. Viime viikolla oli taas liian paljon menoa ja liian vähän lepoa. En tunnu löytävän tasapainoa.

Päätän työskennellä Moodlen parissa hiukan aikaa. Pari kurssia vaatii, että osallistun keskusteluun Moodlessa ja annan vertaispalautetta. Luen kirjoitustöitä ja tunnen kummallisen tunteen selässäni. Ihan kuin joku tuijottaisi minua syyttävin silmin. Olo on epämiellyttävä ja se saa minut kääntymään ympäri. Kuka minua muka tuijottaa?

Näen syyllisen vain parin metrin päässä itsestäni. Tuijottava katse tulee nojatuolista, ja se pureutuu ihoni läpi kuin punkki. Katse on intensiivinen ja vaativa. Se haluaa vastauksia. Ja paljon muutakin. En voi muuta kuin hymyillä tuolle suloiselle karvakuonolle, joka minua tuijottaa. Rakas Kaunoni osaa katsomisen salat.

Kulunut syksyni on ollut pelkkää rankkaa ravaamista, järjestelytöitä, haastatteluja, luentoja ja tapahtumia. Olen tuskin ollut kotona. Mieheni valitti, että edes kotona ollessani en ole läsnä, sillä teen koko ajan jotain tärkeämpää. Kaikki muu on tärkeämpää paitsi läsnäolo, sillä kaikella muulla on aikataulu ja deadline. Läsnäoloa olen siirtänyt, sillä sen ehtii myöhemminkin. Sillä ei ole deadlinea.

Kaunolta puuttuu ihmisen puhekyky. Se ei osaa tulla luokseni ja sanoa: “Ihmisäitini, olet ollut minulle liian vähän läsnä. Kaipaan rapsutuksiasi ja pitkiä lenkkejä kanssasi. Ole minulle läsnä tässä ja nyt. Leiki kanssani.” Kaunolla on kuitenkin katseensa. Katse kertoo tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa. En voi muuta kuin hymyillä tuolle ihanalle koiralleni. Hän kertoo minulle kaikki ajatuksensa sanomatta sanaakaan. Mikä taito!

Laitan koneen pois. Moodle ja vertaispalaute saa nyt odottaa. Läsnäololle on aikaa juuri nyt. Tämä on se hetki, kun olen koiralleni jotain muuta kuin käsi, joka ojentautuu rapsutukseen samalla, kun naputtelee oppimistehtävää tai esseetä. Haluan olla Kaunolleni enemmän.

Pitkän painin ja rapsuttelun jälkeen näen nurkassa laatikon. Pahvilaatikko Peten koiratarvikkeelta. Ostin Kaunolle joululahjat jo varhaisessa vaiheessa. Päätän avata laatikon. Kauno ei ehkä ymmärrä, että avaamalla laatikon haluan pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ole ollut läsnä, mutta ainakin voin yrittää.

Laatikossa on nameja sekä kaksi lelua. Littana ja rapiseva Darth Vader sekä pitkulainen ja vilkkuva, muovinen Yoda. Meidän perheessämme ei kukaan ole Star Wars-fani, en ainakaan minä. Kauno ihastuu Yodaan. Se on hauskan muotoinen ja se vilkkuu. Kauno vaikuttaa onnelliselta saatuaan uuden lelunsa, mutta Kauno on varmasti enemmän onnellinen siksi, että hän sai huomiota. Aikaa ihmisäidiltään. Se on arvokkaampi lahja kuin yksikään Star Wars-aiheinen lelu.

Joulutunnelmia

En ole jouluihminen. En pidä kiireestä, stressistä, turhasta törsäämisestä enkä edes jouluruuista. Pidän kuitenkin joulun perimmäisestä ideasta (mikä on valitettavan monessa kodissa unohtunut), eli rauhoittumisesta, hiljaisuudesta, yhdessä olemisesta ja siitä, että saa syödä parin päivän ajan, omasta mielestään, hyvää ruokaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jouluna syöty ruokahan ei lihota… Vaimitensenytmeni… Ja vaikkei se lihota, niin silti minulla on olo kuin heliumpallolla.

Tyttäreni pyysi joulupäivänä aamupalaksi suklaaputouskakkua. Annoin luvan. Itse söin ensin närästyslääkkeen ja sen jälkeen perunasalaattia kera kikhernepullien. Ei jouluna niin väliä.

Lahjoihin meni kyllä rahaa, mutta ostin joko aineettomia lahjoja tai sitten tarpeellisia sellaisia. Rahaa ei törsätty turhuuksiin (tarkennan: MINÄ en törsännyt turhuuksiin, mummi kyllä törsäsi). Tyttäreni oli jo pitkään toivonut vara-akkua, jotta saisi ladattua puhelintaan ollessaan ulkona: Puhelimen lataus unohtuu ADHD-teiniltä suhteellisen usein, vaikka puhelin onkin tärkeä kapistus hänen arjessaan. Hän sai sen. Lisäksi hän sai lämpimän hupparin, missä on lapinkoira-printti edessä. Sulhaselleni olin ostanut parit keikkaliput ja myöskin hupparin lapinkoira-printillä. Olin vielä ostanut kaikille liput Flame Jazz-risteilylle. Flame Jazz on ollut perinne saksofonia soittavan tyttäreni kanssa, mutta nyt otamme ensi kertaa jonkun kolmannen osapuolen mukaan. Koiramme menee siksi aikaa mummille hoitoon ja yltiöpäiseen hemmotteluun.

Joulumme oli rauhallinen ja kiireetön. Katsoimme elokuvia, mässäsimme, kirjoitin runoja, luin kirjoja, kävelimme koiran kanssa ulkona. En ajatellutkaan opintoja enkä töitä, paitsi ehkä ihan vähän.

Tässä joulun tunnelmia valokuvina.

Inhottavan joulun toivotus

Elämme syyskuuta. Ensimmäinen jouluesite putoaa postiluukusta. Facebookissa pari kaveria ilmoittaa ostaneensa jo kaikki joululahjat.

Elämme lokakuuta. Kauppojen hyllyt alkavat täyttyä joulukrääsästä. Halloween olisi tässä vielä joulua ennen, mutta joulukrääsää on silti enemmän kuin Halloween-krääsää.

Elämme marraskuuta. Kauppoihin ilmestyvät ensimmäiset kinkut. Kuinkahan monta sikaa menettää vuodessa henkensä vain siksi, että suomalaiset haluavat kinkkunsa päälle Turun sinappia? Joululaulut alkavat soida joka paikassa. Vaikka kuinka yrittäisit välttää kulkusten kilinää, et pääse sitä pakoon.

Elämme joulukuuta. Suomalaiset sekoavat. En viitsi enää mennä isompiin kauppoihin, sillä mummot ja keski-ikäiset naiset tuuppivat ja tunkevat. Juuri tänään on joku typerä Disney-aiheinen lelusetti tarjouksessa, joten heidän on pakko saada omansa. Siinä tungoksessa jäävät jalkoihin papparaiset, pienet tontut ja Transformersitkin.

Pöydät notkuvat ruokaa. Ruokaa on tarjolla enemmän kuin kukaan jaksaa syödä. Rosollia, laatikoita… Muodotonta mössöä, mikä ei edes maistu hyvältä. Tätä tarjoillaan joka paikassa. Jos kieltäydyt jouluruuasta, sinua katsotaan kulmien alta. Miksi ihmeessä kukaan ei haluaisi lanttulaatikkoa lautaselleen? Se vain näyttää oksennukselta ja maistuukin siltä, mutta tottahan siitä nyt täytyy tykätä, sillä se on jouluruokaa, ja joulu on kerran vuodessa vain! Juhannus on sentään joka vuosi.

Kuusi tuodaan sisään. Tuohan se mukanaan hyvän tuoksun, mutta myös neulasia. Se koristellaan värikkääksi lasten koulussa ja päiväkodissa tekemillä, helvetin rumilla kuusenkoristeilla. Ne on kuitenkin pakko laittaa kuuseen, koska lapset ovat ne tehneet ja lapsille tulee paha mieli. Eikä lapsille saa tulla paha mieli. Tietenkään! Kuusen alle laitetaan lahjat, mitkä punaiseen asuun sonnustautunut naapurin setä tuo. Lapsia huijataan, että setä onkin joulupukki. Lahjoja on ostettu tuhansilla euroilla. Leluilla leikitään yksi ilta, minkä jälkeen ne unohdetaan.

Jouluna, tuona rauhan juhlana, äiti häärää keittiössä yötä päivää. Siivoaa, kokkaa, tiskaa, laittaa lahjat, järjestää, touhuaa, organisoi ja ties mitä. Aattoiltana kuolemanväsynyt äiti haluaa ottaa lasillisen punaviiniä, paitsi ettei hän voi, koska anoppi kukkahattuineen alkaa nalkutta, miten lapset kärsivät, jos äiti juo lasillisen punaviiniä. Lapsille pitää antaa raitis joulu. Kuka antaa äidille kiireettömän joulun?

Suku, tuo kaikista pahin, on pakko nähdä. Sedät, tädit, serkut ja muut on nähty viimeksi se vuosi sitten. Eipä silloinkaan ollut mitään yhteistä puhuttavaa, eikä sitä ole tänäkään vuonna, mutta koska on joulu, niin pakkohan ne sukulaiset on nähdä. Edes sen kerran vuodessa. Se on perinne, eikä perinteistä voi poiketa.

On joulussa hyviäkin puolia! Meille opettajille se tarkoittaa pikkuisen pidempää hengähdystaukoa töistä. Saamme nukkua pitkään, eikä iltoja tarvitse käyttää tuntien suunnitteluun ja materiaalin väsäämiseen. Myös opinnot ovat tauolla hetken aikaa, ja pääsemme tammikuussa jatkamaan opintojamme virkistyneenä ja täynnä uutta motivaatiota. Tai ainakin ne, joilla ei ole ollut joulukiireitä, pääsevät: Muut ovat onnellisia siitä, että joulu kaikkine kiireineen on ohi, ja arki omine kiireineen jatkuu.

Mitä minä teen, kun tulee iso ja inhottava joulunaika? Minä vältän kaikkia suuria ostoskeskuksia, jopa isompia kauppoja. Ostan muutaman lahjan, ja nekin ostan netistä. Teen juuri sitä ruokaa, mitä itse haluan. Tänä jouluna syömme fetajuusto-pinaatti-canneloneja sekä tortilloja. Pöytäämme ei tule ensimmäistäkään muodotonta ja mautonta mössöruokaa. Kotiimme ei tule jouluvaloja eikä muutakaan turhaa koristekrääsää. Ehkä, jos sulhaseni oikein kauniisti pyytää, voin käydä kaivamassa ullakolta muovikuusen. Ehkä! Ja vaikka minulla onkin teini kotona, aion todellakin nauttia lasillisen viiniä. Jos oikein hurjaksi ryhdyn, nautin ehkä jopa kaksi lasillista. En aio siivota sen kummemmin enkä ottaa muutenkaan turhaa stressiä. Koirataloudessa se yletön siivoaminen on muutenkin ihan turhaa. En aio käydä sukuloimassa enkä muutenkaan tavata sellaisia ihmisiä, joita en muutenkaan tapaisi. Perinteenäni on se, että meillä ei ole jouluperinteitä, ja yritän pitää joulun mahdollisimman stressivapaana ja hillittynä.

Tämän “saarnan” myötä haluan toivottaa jokaiselle oman itsensä näköistä joulua! Olkoon joulunne mahdollisimman stressitön ja voimauttava.

Aurajoen sinttisushi ja voimakuvat

Tuijotan vanhan mieslääkärin kirkkaansinisiä silmiä: “Et sä kyllä töihin voi mennä, kun et sä pysty puhumaan kunnolla. Saat olla loppuviikon kotona paranemassa”. Pahus! Taas sairauslomaa. Kurkunpään- ja poskionteloiden tulehdus, ei sen vakavampaa. Kotilomaa se silti vaatii. Sohvaa, teetä, hunajaa, koiran rapsuttamista. Tylsää! Paitsi koiran rapsuttaminen, mikä on ihanaa ja rentouttavaa.

Tulen kotiin. Olen kiukkuinen, kun en saa taaskaan tehdä mitään. Päätän tilata Sushipandasta grillatun sushilajitelman, ihan vain siksi, etten jaksa tehdä ruokaa, minulla on nälkä, ja erityisesti siksi, koska voin tilata sushia suoraan kotiin kannettuna. Olen etuoikeutettu.

Tarvitsen tekemistä, etten tylsisty. Nettikauppojen selaaminen joululahjaostoksia varten on eräs tapa tappaa hitaasti kuluvaa aikaa, mutta suhteellisen kallis sellainen. Mietin, voisinko tehdä jotain hyödyllisempää. Jotain, mikä veisi ehkä opintojani eteenpäin.

Kaivan hyllystäni Karvaterapiaa-kirjan. Siinä on lopussa lista niistä opinnäytetöistä, mitkä on tehty eläinavusteisuudesta (kirjan julkaisuhetkeen mennessä). Listasta löytyy paljon töitä lukukoirista sekä koirista koulutyössä. Tällaisesta aiheesta olisi helppoa tehdä opinnäytetyö, mutta miksi tehdä työ asiasta, mistä on jo tehty monta opinnäytetyötä? Miksi keksiä pyörä sata kertaa uudestaan?

Otan uuden välilehden. Kirjoitan Googleen: Eläinavusteinen voimauttava valokuvaus. Saan yhden tuloksen: Yritys, mikä tuottaa kyseistä palvelua. Loput hakutulokset liittyvät joko pelkästään eläinavusteisuuteen tai voimauttavaan valokuvaukseen. Muuta yhdistelmää en löydä aiheesta. Karvaterapiaa-kirjassa on yksi, hyvin lyhyt luku aiheesta.

Kaivan käsilaukustani röökiaskin, ja menen parvekkeelle tupakalle. Tämä epäterveellinen ja keuhkoni tuhoava tapa auttaa minua ajattelemaan. Tässäkö on aihe, mistä teen toisen opinnäytetyöni? Aihe, mistä ei ole kirjoitettu. Aihe, mistä ei juurikaan löydy lähdekirjallisuutta, vaan sitä joutuisi kaivamaan.

Ja missä se helvetin sushi viipyy? Minulla alkaa olla jo todella kova nälkä.

Tumppaan tupakan. Tutkin vielä kerran Googlen hakutuloksia. Ei mitään uutta auringon alla. Eikä edelleenkään tämän enempää tekstejä juuri tästä aiheesta. Alan kokea suorastaan suureksi velvollisuudekseni sen, että kirjoitan tästä aiheesta lisää. En ole käynyt, vielä toistaiseksi, voimauttavan valokuvauksen vuoden kestävää koulutusta, mutta olen kyllä käynyt erään viikonloppu”kurssin”, missä tutustuttiin voimauttavan valokuvauksen menetelmään. En ole mestari, mutten ole myöskään noviisi. Uskon selviytyväni.

Samalla tulevaisuudensuunnitelmani alkavat selkiytyä. Tässä voisi olla pieni osa sitä, mitä tuleva minäni haluaa tehdä koko lopun elämänsä. En usko, että tästä kokopäiväisen työn saa, ja että sillä tienaisi jokapäiväisen leivän ja viinin (alan kuulostaa alkoholistilta), mutta kuka sanoo, että työtä pitäisi aina kokopäiväisesti tehdä. Mukava lisä kokopäivätyön oheen, tai osaksi muuta valmennus- ja terapiatarjontaa. Jos minusta nyt joskus terapeutti tulee. Tällä koulutuspohjalla en pysty tarjoamaan minkään asteista terapiaa, sillä olen vain pelkkä, vaivainen erityispedagogi.

Olen tyytyväinen päätökseeni. Näin teen.

Ja missä helvetissä se sushi on? Kalaanko se lähtivät? En huoli Aurajoen sinttejä sushiini. Saavat laittaa sinne laadukkaampaa kalaa kuin mutapohjaisesta joesta pikaisesti pyydetyt, piikkiset sintit.

Tulihan se sushi, vihdoin ja viimein! Ja se oli herkullista.