Maanantai. Kotisohva. Hirvittävä väsymys. Minulla olisi ollut tänään luento ja halikoira-tapahtuma yliopistolla, mutta en saa itseäni liikkeelle. Syksyn kiireet painavat vanhaa ja raihnaista ruumista. Viime viikolla oli taas liian paljon menoa ja liian vähän lepoa. En tunnu löytävän tasapainoa.
Päätän työskennellä Moodlen parissa hiukan aikaa. Pari kurssia vaatii, että osallistun keskusteluun Moodlessa ja annan vertaispalautetta. Luen kirjoitustöitä ja tunnen kummallisen tunteen selässäni. Ihan kuin joku tuijottaisi minua syyttävin silmin. Olo on epämiellyttävä ja se saa minut kääntymään ympäri. Kuka minua muka tuijottaa?
Näen syyllisen vain parin metrin päässä itsestäni. Tuijottava katse tulee nojatuolista, ja se pureutuu ihoni läpi kuin punkki. Katse on intensiivinen ja vaativa. Se haluaa vastauksia. Ja paljon muutakin. En voi muuta kuin hymyillä tuolle suloiselle karvakuonolle, joka minua tuijottaa. Rakas Kaunoni osaa katsomisen salat.
Kulunut syksyni on ollut pelkkää rankkaa ravaamista, järjestelytöitä, haastatteluja, luentoja ja tapahtumia. Olen tuskin ollut kotona. Mieheni valitti, että edes kotona ollessani en ole läsnä, sillä teen koko ajan jotain tärkeämpää. Kaikki muu on tärkeämpää paitsi läsnäolo, sillä kaikella muulla on aikataulu ja deadline. Läsnäoloa olen siirtänyt, sillä sen ehtii myöhemminkin. Sillä ei ole deadlinea.
Kaunolta puuttuu ihmisen puhekyky. Se ei osaa tulla luokseni ja sanoa: “Ihmisäitini, olet ollut minulle liian vähän läsnä. Kaipaan rapsutuksiasi ja pitkiä lenkkejä kanssasi. Ole minulle läsnä tässä ja nyt. Leiki kanssani.” Kaunolla on kuitenkin katseensa. Katse kertoo tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa. En voi muuta kuin hymyillä tuolle ihanalle koiralleni. Hän kertoo minulle kaikki ajatuksensa sanomatta sanaakaan. Mikä taito!
Laitan koneen pois. Moodle ja vertaispalaute saa nyt odottaa. Läsnäololle on aikaa juuri nyt. Tämä on se hetki, kun olen koiralleni jotain muuta kuin käsi, joka ojentautuu rapsutukseen samalla, kun naputtelee oppimistehtävää tai esseetä. Haluan olla Kaunolleni enemmän.
Pitkän painin ja rapsuttelun jälkeen näen nurkassa laatikon. Pahvilaatikko Peten koiratarvikkeelta. Ostin Kaunolle joululahjat jo varhaisessa vaiheessa. Päätän avata laatikon. Kauno ei ehkä ymmärrä, että avaamalla laatikon haluan pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ole ollut läsnä, mutta ainakin voin yrittää.
Laatikossa on nameja sekä kaksi lelua. Littana ja rapiseva Darth Vader sekä pitkulainen ja vilkkuva, muovinen Yoda. Meidän perheessämme ei kukaan ole Star Wars-fani, en ainakaan minä. Kauno ihastuu Yodaan. Se on hauskan muotoinen ja se vilkkuu. Kauno vaikuttaa onnelliselta saatuaan uuden lelunsa, mutta Kauno on varmasti enemmän onnellinen siksi, että hän sai huomiota. Aikaa ihmisäidiltään. Se on arvokkaampi lahja kuin yksikään Star Wars-aiheinen lelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti