Väsymys on aivan järjetön! Silmät eivät meinaa pysyä auki, ja aivojen pieni utu on muuttunut sankaksi sumuksi. Neljän tunnin yöunet eivät riitä, mutta päiväunia en saa otettua. Olen kyllä yrittänyt, mutten nukahda. Hyöriminen ja pyöriminen lähinnä rasittaa ja stressaa lisää, kun en saakaan sitä unta, vaikka yritys on kova.
Olohuoneen pöydällä makaa kaksi kirjaa, jotka katsovat minua syyttävin silmin. Torstaina on persoonallisuuspsykologian Koppa-tentti, ja minä en ole saanut luetuksi. Toista kirjaa olen kyllä avannut, ja jopa yhden luvun saanut luettua (hyvä minä), mutta toiseen kirjaan en ole edes koskenut. Väsymyksen taso on niin korkea, etten pysty keskittymään lukemiseen, vaikka aikaa olisikin sairausloman vuoksi. Toisaalta, olen saanut muista kursseista niin hyviä arvosanoja, että jos tämä tentti nyt menee vähän penkin alle, niin se ei tule laskemaan perusopintojen kokonaisarvosanaani kuitenkaan. Yritän olla stressaamatta tentistä sen enempää, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.
Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon. En saa mistään otetta. En jaksa. Olen lopen uupunut. En jaksa muuta kuin istua sohvalla, tylsänä, kuola valuen, tietokone sylissäni, ja selata Facebookia ilmeettömästi, edes lukematta, mitä ihmiset ovat postanneet. Lukisin muuten, mutta juuri nyt en jaksa.
Juuri, kun olen purskahtamaisillani itkuun kaikesta väsymyksestä, viereeni tulee Kauno: Maailman suloisin karvapallero. Hänellä on suussaan pallo. Hymyilen, laitan tietokoneen pois, ja otan pallon Kaunon suusta. Leikimme pallonheittoa. Minulle tulee parempi mieli, ja alan jopa hymyillä.
Kun Kaunoa ei enää palloleikit kiinnosta, minä palaan koneelle. Sama nuutunut katse, kuola valuu suun pielistä. Selaan Facebookia, mutten lue mitään. En jaksa.
Pian Kauno tulee taas. Tällä kertaa ilman lelua. Laitan taas koneen pois, ja pidämme kunnon rapsutusterapiahetken. Molemmat nautimme, sekä minä että Kauno. Saan Kaunolta monta pusua yhteisen hetkemme aikana. Olen edelleen aivan turkaisen väsynyt ja aivoissani asuu edelleenkin sankka sumu, mutta oloni ei ole enää niin epätoivoinen. Minua ei itketä enää.
Muistan jokin aika sitten lukeneeni (silloin, kun vielä jaksoin jotain oikeasti lukea) erään tuttavani päivityksen siitä, miten some ja äly(ttömyys)laitteet vievät ihmisten ajan ja huomion pois, ei vain pelkästään muista ihmisistä, vaan myös eläimistä. Koira odottaa yksin kotona koko pitkän päivän, jotta henkilökunta tulisi kotiin koulusta ja töistä. Mitä koira saa palkaksi odotuksestaan? Pikaisen lenkin, minkä aikana ulkoiluttaja tuijottaa herkeämättä kännykkäänsä. Koiran kanssa ei leikitä eikä kommunikoida, koska some on tärkeämpi.
Oletteko muuten huomanneet, että koirilla harvemmin on omaa tiliä Facebookissa tai Twitterissä? Eikä koirilla muuten ole sitä kännykkääkään. Ihmisten kanssa se kommunikaatio voi ehkä vielä sujua älylaitteiden avulla, mutta eläinten kanssa se ei enää niin hyvin sujukaan. Eläin kaipaa aitoa kohtaamista.
Koira on uskollinen ystäväsi hamaan kuolemaansa saakka. Oletko sinä ollut uskollinen koirallesi? Annatko koirallesi tarpeeksi aikaa ja huomiota? Vietätkö enemmän aikaa kännykän kuin koiran parissa?
Ei, minäkään en ole tässä asiassa synnitön. Osaksi sen vuoksi, että iso osa palkkatyöstäni on Internetissä (minulla on omat nettisivut, mihin teen itse opetusmateriaalin), opiskeluni ovat netissä ja myös vapaaehtoistyöhöni kuuluu tiedotus, mikä tapahtuu netissä. Työt minun on tehtävä, ja koirakin tarvitsee välillä lepoa: En voi olla koko ajan hyysäämässä koiraa, vaikka haluaisin, joten koiran lepohetkien ajan voin tehdä pakolliset palkkatyöt. Mutta voisinko vähentää turhaa somen kulutusta, ja antaa kaiken sen ylijäävän ajan koiralleni?
Jos tekisin näin, mitä menettäisin? Menettäisin naapurin tädin päivittelyt siitä, miten lokki on taas paskonut hänen autonsa päälle. En ehkä huomaisi heti sitä, että kummin kaiman selänpesijän autokuski, jota en ole koskaan livenä tavannut, mutta jolta tuli silti kaveripyyntö Facebookissa, on ostanut itselleen uudet lenkkitossut kevään kunniaksi. Ja saattaisipa minulta jäädä huomaamatta joku MV-lehden juttu, minkä joku kavereistani on jakanut omalla seinällään. Tämän menettäisin. Eli en siis mitään.
Sen sijaan, että seuraisin silmä kovana Äityleiden riitoja siitä, onko Salkkarit kovempi kuin Tanssii tähtien kanssa, voin olla läsnä koiralleni. Sen lisäksi, että koiran elämänlaatu paranee, myös oma elämänlaatuni paranee! Saan aitoa läsnäoloa ja aitoa vuorovaikutusta. Ja mikä tärkeintä, saan aitoa kosketusta, aitoa rakkautta, aitoa läheisyyttä ja aitoa ystävyyttä. Minun ei tarvitse ikinä pelätä sitä, onko Kaunokaiseni juuri se, joka hän väittää olevansa. Minun Kaunoni on juuri hän, oma ja aito itsensä, eikä hän koskaan väitä tai esitä olevansa mitään muuta.
Ehkäpä unettomuuteenikin voisi tulla jotain helpotusta pienen Kauno-terapian ja vähemmän somen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti