Gradu, koira ja petetyt lupaukset

Tämä viikonloppu oli suunniteltu jo kauan aikaa sitten: Mies huitsin tuuttiin, mukula mummille kera koiran ja minä gradun analyysin kimpussa. Kaikki tarvittava oli hankittu tätä suurta ja mielenkiinnotonta viikonloppua odottamaan: Lähdekirjat kirjastosta, artikkeleita netistä, paljon nannaa ja limpparia sekä uusin Star Wars-leffa sitä hetkeä varten, kun aivoja särkee niin paljon, että on pakko pitää ajatustauko. No, mehän emme asu edelleenkään siellä Strömsössä, vaan Turussa, joten arvata saattaa, ettei tästä viikonlopusta sitten tullut ihan sitä, mitä piti, ja koira joutui jäämään minun kanssani kotiin.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä kertoa, että minä olen ihminen, jolle ei kannata tehdä lupausta, ellei sitä pysty pitämään. Minä pidän lupauksia niin pyhänä asiana, että tasan ainoa asia, mikä minun mielestäni on hyvä syy perua lupaus, on huuto-oksennus-vatsatauti. Mikään muu syy ei ole hyväksyttävä syy, ja koska minä olen suhteellisen kipakka akka, niin siitä saa sitten kuulla pitkään, huutoisan äänensävyn säestämänä. Lupauksia EI petetä. Niitä vain ei petetä.

"Hui saakutti! Kirsu pois mun takalistosta! Korvatkin nousee pystyyn,
kun sä tollattis mua nuuskit. Jotain rajaa!"

Minä rakastan koiraani! Aivan yli kaiken. Meidän koiralta ei puutu mitään, ja hänet on niin pilalle lässytetty ja hemmoteltu, ettei toista yhtä pilalle hemmoteltua koiraa taida tällä meidän pohjoisella Suomenniemellä olla. Juuri tästä syystä olisinkin halunnut, että koira olisi ollut tämän viikonlopun jossain muualla kuin kotona. Minä ja gradu olemme sellainen yhdistelmä, että minun huomioni kiinnittyy kirjoitusprosessin aikana vain ja ainoastaan siihen graduun. Ja koska koiramme on pilalle lässytetty, hän ei ole tottunut siihen, ettei häntä huomata. Tämä aiheutti meille molemmille ikäviä tilanteita viikonlopun aikana.

Minä jouduin väkisinkin keskeyttämään kirjoittamisen ja ajatuksen aina vähän väliä, kun koiralla oli minulle asiaa. Milloin asia oli pissahätä, milloin paskahätä, milloin vesikuppi oli tyhjä, milloin oli nälkä, milloin taas koira halusi leikkikaverin. Ja voin sanoa, että ADHD-aikuisella se kestää ihan mukavasti, että saa keskeytyksen jälkeen taas kerättyä kasaan ne miljoonat ajatuksensa, ja voi jatkaa siitä, mihin jäi. Ja niitä keskeytyksiä tuli ihan koko ajan!

Koira taas ei saanut kaipaamaansa huomiota. Rapsutushetket olivat lyhyitä, emäntä ei ollut läsnä, lenkit olivat lyhyitä eikä koira päässyt riehumaan koirapuistoon. Koiran viikonloppu oli suureksi osaksi makaamista ja luiden järsimistä. Ei todellakaan mitään mukavaa! Ja minulle oli tuskaista nähdä, miten koirani olisi kaivannut enemmän tekemistä. Valitettavasti se gradu ei valmistu, ellei sitä tee, joten sitä on pakko joskus tehdä.

Eipä se koira kuole siihen, jos yhtenä viikonloppuna saa vähän vähemmän huomiota ja vähän lyhyemmät lenkit. Mutta paljon hauskempaa koiralla olisi ollut, jos lupaus olisi pidetty ja hänet olisi otettu sinne, minne hänet luvattiin ottaa!

"Mitä sä nyt oikein meinaat? Hä?"

Kaikesta huolimatta, sain graduni analyysiä eteenpäin. En todellakaan niin paljon kuin olisin halunnut ja mitä olisin saanut, jos olisin ollut yksin ja saanut keskittyä kunnolla analyysiin ilman jatkuvia keskeytyksiä. Sain kuitenkin suuren osan kaikkein kuivimmasta osiosta pois, eli määrällisestä aineistosta. Olen vääntänyt taulukkoa, piirakkaa, kuviota ja kaaviota niin paljon, että prosentit vain vilkkuvat silmissä. Ja koska etenkin nämä taulukot ovat kooltaan ja pituudeltaan suuria, on graduni sivumäärä aivan valtava! Noh, tuskinpa tuo haittanee. Ehkä lukijat osaavat ottaa tämän pikkaraisen seikan huomioon, kun arvioivat pituutta.

Osa kaikista piirakoista ja taulukoista on vielä "avaamatta" lukijalle, koska kaikki aikani on mennyt siihen, että olen vääntänyt ne. Mutta onneksi graduni palautuspäivä ei ole huomenna. Ehkä tässä tulee kesän aikana vielä mahdollisuus, jolloin saan kirjoitusrauhan niin, että minulle tehdyt lupaukset myös pidetään eivätkä täysin turhanpäiväiset asiat mene ensin tehtyjen lupausten edelle! 

"Älä kutita mua!!!!!"

En minä mitenkään kiukkuinen ole tämän petetyn lupauksen takia, miksi sinä niin luulet?

Gradun, Star Warsin ja koiran lisäksi olen myös välillä kuunnellut muutaman luennon Courserasta, ihan vain siksi, että saisin ajatustauon. Suoritettujen kurssien lista alkaa olla jo ihan mukavan pitkä, sillä olen saanut aika monta "olisi valmis, jos minulla olisi jotain vertaisarvioitavaa"-kurssia pois päiväjärjestyksestä. Hetken kuluttua olen suorittanut kaikki Courserasta löytyvät kurssit. Olenhan minä siellä jo kuukauden päivät puuhastellutkin eri kurssien parissa.

Tästä on hyvä lähteä kohti uutta viikkoa ja kohti uusia pettymyksiä!

Unien ihmeellinen maailma, osa 55

Näin taas monia unia, osa todella painajaismaisia. Avomieheni herätti minut yön aikana monta kertaa, koska olin sätkinyt, huutanut, potkinut ja itkenyt yön aikana.

Ensimmäisessä unessa olin eräänlaisella tilalla. Pienen mäen juurella oli varsinainen tupa, ja tuvan vieressä oli iso sauna. Mäen päällä oli ränsistynyt mökki, missä kukaan ei ollut asunut vuosikausiin. Mökissä kummitteli, joten kukaan ei halunnut ostaa sitä, ja siksi se oli jäänyt asumattomaksi ja ränsistymään pystyyn. Tämä mökki oli kuulunut isäni vanhemmille, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina.

Mökin ympärillä juoksentelivat sudet, joten siksikään sinne ei uskaltanut kukaan mennä.

Saunamökki oli myöskin noiduttu. Se oli valtava, siellä oli paljon pukuhuoneita ja myös saunoja ja suihkuja. Suihkut menivät päälle itsekseen. Meitä oli iso lauma naisia saunomassa. Yritimme huutaa näille pahoille hengille, että menisivät pois, mutta ne eivät menneet, vaan kiusasivat meitä. Ne myös eksyttivät meidät ison saunan käytäville, ja vaeltelimme monta tuntia löytämättä tietä ulos. Minulla on lievä klaustrofobia, minkä vuoksi olin tietenkin aivan paniikissa, kun en löytänyt tietäni ulos, ja minusta tuntui kuin minulta loppuisi happi.

Heräsin unen aikana monta kertaa avomieheni herättelyihin, mutta kun nukahdin uudestaan, uni jatkui aina siitä kohdasta, mihin se jäi.

Seuraavassa unessa olin isoilla, liukkailla, levän peittämillä kallioilla. Meitä oli pieni porukka. Myös siskoni, jotka olivat vasta lapsia. Meillä oli valtavasti tavaraa ympäri kallioita, ja meidän olisi pitänyt kerätä ne kaikki pois. Paniikinomaisesti, hirveässä kiireessä, yritimme saada kaiken kerättyä, mutta aina sitä tavaraa tuli jostain lisää.

Eräässä vaiheessa löysin vanhan rasian, ja aloin itkeä, kun löysin sen sisällön. Siellä oli jotain tavaroita, mitkä olivat minulle lapsena tärkeitä. Aloin itkeä näitä lapsuusmuistoja.

Olen nähnyt valtavasti unia, missä minulla on valtava tavarapaljous, mikä minun pitäisi saada kerättyä pois, mutta en onnistu. Kiire on kamala, laatikoita ja kasseja on liian vähän ja minulla on koko ajan kamala paniikki. Tiedä sitten häntä, mistä tällaiset tavaraunet tulevat.

Viimeisessä unessa olin menossa naimisiin. Pukuni oli muuten sellainen kuin siitä pitäisi tullakin, paitsi että se oli pitkähihainen, se oli muutenkin kulahtaneen näköinen eikä laisinkaan niin hieno kuin mitä siitä pitäisi tulla. Kävelin käytävää pitkin alttarille koirani kanssa. Minua jännitti aivan valtavasti, enkä uskaltanut katsoa päin ihmisiä, jotka seisoivat käytävän varrella. Katsoin vain koiraani.

Uni hyppäsi siihen, että olimme häiden jälkeen leikkipuistossa. Mieheni huusi ja itki, mutta minä pidin pääni: Ero tulee. Hän oli käynyt pettämässä minua. Hän lupasi tehdä ihan mitä vain, jos antaisin anteeksi, mutta minähän en anna anteeksi.

Sitten herätyskello herätti.

Petetyt lupaukset

Jos pitäisi nimetä yksi asia, mitä vihaa kaikkein eniten tässä maailmassa, niin minä nimeäisin aivan ehdottomasti lupausten pettämisen. Lupaukset ovat pyhä asia. Ne kuuluu pitää. Vain erittäin epäonnisissa olosuhteissa luvatun asian voi muuttaa, esimerkiksi jos on luvattu lähteä vaikka huvipuistoon, mutta yön aikana alkaakin vatsataudin mukanaan tuoma huuto-oksennuksen laulu, on täysin hyväksyttävää siirtää huvipuistoretkeä suotuisampaan ajankohtaan. Huvipuistoretki ripulissa ja huuto-oksennuksessa ei ole taatusti kenestäkään kivaa.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden viimeinen kurssi, terveyspalvelut ja sosiaalityö lapsen, nuoren ja perheen tukena, on vieläkin arvioimatta. Kurssista luvattiin arvosana juhannukseen mennessä, ja tämä lupaus näkyy ihan meidän Moodlessa. Lupaus ei siis ole mikään oman pääni keksintö.

Ellen ole aivan sekaisin (mikä ei kyllä sekään täysin mahdotonta olisi), juhannus olisi oikeastaan niin kuin nyt. Kun vein koiraa aamulenkille kahden aikaan iltapäivästä (kuten sanottua, minulla on viivästynyt unirytmi), kadunpätkämme varrelle pysäköidyistä autoista joka toiseen oltiin pakkaamassa juhannuksen vaatimia hyödykkeitä, kuten grilliruokaa, kaljaa ja hyttyskarkoitetta. Juhannuksesta huolimatta Moodlessa näkyy edelleen teksti: “Ei arvioitu”.

Ei, en tarvitse arvosanaa juhannuksena mihinkään. Voin kyllä viettää juhannusta ilman tuota arvosanaakin. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on siitä, että se arviointi on luvattu, eikä sitä ole tullut.

Sekään ei voi olla perusteena, etteikö kurssin opettaja olisi ehtinyt tekemään arviointeja, sillä meille annettiin kaksi palautuspäivää, ja mahdollisuus palauttaa essee vasta kesän jälkeen. Kurssin opiskelijoista ylivoimainen enemmistö ilmoitti kirjoittavansa esseen kesän aikana ja palauttavansa sen vasta heinäkuussa. Toukokuun palautuspäivässä esseen on palauttanut vain hyvin pieni osa opiskelijoista.

Ärsyttää ja kismittää! Lupaus on petetty. Olen äärimmäisen pettynyt.

Unien ihmeellinen maailma, osa 29

Näin koko yön erilaisia, sekalaisia, pelottaviakin pikkupätkiä, joita uniksi kutsutaan. En muista näistä muista lyhyistä pätkistä juuri mitään, paitsi sen pelottavan ja uhkaavan tunnelman, mutta viimeisestä pätkästä muistan suhteellisen hyvin.

Meille oli unessa tullut musta, aivan pikkuruinen labradorinnoutaja. Pentu oli todella ihana, hyväluonteinen, suloinen ja söpöläinen pallero. Olin aivan rakastunut tähän pentuun. Myös Kauno otti uuden tulokkaan hyvin vastaan, ja olin onnellinen, että Kauno on saanut itselleen pienen koirasisaruksen tänne kotiin.

Mielessäni kuitenkin mietin, olenko tehnyt suuren virheen. Olenko pettänyt Kaunon? Vaikka otinkin todella ihanan ja suloisen pennun meille Kaunon kaveriksi, otin kuitenkin noutajan, enkä suomenlapinkoiraa. Tunsin, että olin petturi Kaunoa kohtaan, ja mietin, olisiko Kauno tarvinnut sittenkin kaverikseen toisen lapinkoiran. Unessa Kauno ja noutajanpentu tulivat todella hyvin toimeen, ja ihan tosielämässäkin Kauno tulee todella hyvin toimeen noutajien kanssa! Silti mietin, että teimme rotuvalinnassa virheen, vaikka labradorinnoutajat ovat aivan ihania koiria (ja labradorinnoutaja oli minulle yksi TOP 3:ssa oleva rotuvaihtoehto silloin, kun etsimme meille sopivaa koiraa; vastaamme nyt vain sattui tulemaan toinen TOP 3:ssa olevan rodun edustaja, joka oli kuin meille tehty).

Heräsin siihen, kun naapurin perkeleet alkoivat remontoida seitsemältä aamulla.

Eikä tähän uneen taatusti liity mitenkään se, että toiset naapurit ovat juuri pari päivää sitten saaneet pienen, mustan labradorinpennun, jota sain paijata ja silitellä eilen pihassamme, kun pikkuinen oli harjoittelemassa ulos pissaamista. Vaikka oma rakas Kaunomme onkin vielä pentu itsekin (Kauno täytti tämän viikon maanantaina 9 kk), minulla on silti aivan hirveä hauvavauva-kuume.

Kauno ihan pienenä pentuna pulikoimassa Ruissalon koirarannalla
labradorinnoutajakaverinsa kanssa. Ja hauskaa oli! ☺