Luonnon "rauhaa"

Olen asunut Turun keskustan laitamilla, ripulinruskean Aurajoen rannalla jo reilut 16 vuotta. Välillä on osoite vaihtunut, mutta asuinalue pysynyt koko ajan samana. Enkä varmaan enää osaisi muualla edes asua.

Vaikka nykyinen kotikatuni onkin suhteellisen rauhallinen, se huono puoli tuossa sijainnissa on, että kaikki mahdollinen kaupungin häly kuuluu parvekkeelleni. Jos läheisessä jokilaivassa on joku pumppu esiintymässä, kuulen musiikin erittäin hyvin lähtemättä kotoani tasan mihinkään. Välillä saa kuunnella piipaa-autojen ulvomista, välillä taas naapurien tappelemista. Ja kaikki tämä kuuluu kerrostaloasumiseen kaupungissa. Tällaista se nyt vain on.

Mökkiranta auringonlaskussa.

Joskus sitä ajattelee, että maaseudulla elämä on niin paljon rauhallisempaa. Ei ole piipaa-autojen ulvontaa, ei ole jokilaivoja eikä niiden terasseilla esiintyviä pumppuja, ei ole tappelevia naapureita (ainakaan kovin lähellä) eikä kaupungin asfalttipölyä. On vain luonnon rauha ja hiljaisuus.

Tämä luonnon rauha ja hiljaisuus mielessäni siintäen pakkasin koirani ja kamppeeni. Päätin, että tämä kesänä vietän mahdollisimman paljon aikaa mökillä nauttien hiljaisuudesta, luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Äärimmäisen vilkkaan ja rankan koronakevään jälkeen tuo rauha ja hiljaisuus kuulostivat musiikilta korvilleni. En välittänyt siitä, että Paraisten saaristo on punkkien saartama ja todennäköisesti saisin vähintään borrelioosin, ellen peräti kaksi. Kunhan vain pääsisin nauttimaan luonnon rauhasta ja olemaan hiljaisuuden keskellä.

Heti ensimmäisenä bongasin alamökin vieressä olevassa pihapuussa käpytikan pesän. Eipä siinä, eläinvauvat ovat parhautta tiettyyn pisteeseen asti. Mutta siinä vaiheessa, kun olet kuunnellut monta tuntia niiden böördikersojen kiekumista ja tajuat, etteivät ne hiljene siellä kolossaan hetkeksikään, alkaa pikkuhiljaa todellisuus hahmottua: ei se elämä luonnon keskellä ole todellakaan mitään hiljaista! Se on ihan kaikkea muuta.

Mökkielämää parhaimmillaan? Jos vain saisi lukurauhan!

Ensimmäisenä yönä siis nukahdin käpytikkavauvojen suloiseen nälkälauluun.

Seuraavana aamuna olin valmis kaivamaan ilmapyssyn mistä tahansa kolosta ihan vain siksi, että saisin edes hetken hiljaisuutta. Sitähän minä tältä saarelta olin alun perin tullut hakemaan! Ja nyt nuo saakelin nälkäänsä kirkuvat kakarat olivat hyvää vauhtia pilaamassa minun lomafiilistäni.

Eivätkä käpytikkakersat todellakaan olleet ainoita, jotka päättivät ihastuttaa minua sulosävelillään. Tuntui siltä, että kaikki linnut malliin ja merkkiin katsomatta olivat tulleet täysin hulluiksi. Lintujen välisiä kiistoja oli lähestulkoon koko ajan ja mökin pihalla käytiin paljon pahempia ja huomattavasti äänekkäämpiä tappeluita kuin mitä kerrostalonaapureiden asunnossa on ikinä käyty. Öisin, kun pahimmat kiistat olivat rauhoittuneet, kukkui käki koko hemmetin ajan eikä antanut pahaakaan rauhaa.

Joutsenia olisi meidänkin rannassa sähisemässä, ellei olisi vahtikoiraa.

Illan viiletessä hyttyset tietenkin tulivat inisemään korvan juureen haluten maistaa vertani. No, ei muuta kuin Thermacell päälle. Eli kun vietät illan siinä Thermacellin höyryissä, on olo kuin olisit sittenkin kaupungissa pakokaasuja haistelemassa.

Kärpästen surinaa oli myös mukava kuunnella sekä päivin että öin. Aina niitä saatanan siivekkäitä pirulaisia löytää jostain kolosta mökkiin sisään ja sitten ne pitävät sinut hereillä koko yön.

Eikä pidä unohtaa sitä luontokappaleista hiljaisinta, eli suomenlapinkoiraa, jolla on isot pallit ja vielä isompi ego. Hänet kun on jalostettu vahtikoiraksi, niin sitähän hän sitten tekee. Pihalle tulee pörriäinen: se haukutaan hemmettiin. Kaukana merellä näkyy joutsen: sitä haukutaan ihan varmuuden vuoksi, ettei se vain kuvittelisi itsestään liikoja ja nousisi rantaan. Yhtä haukkumista koko loma!

Kauno, suuripallinen suomenlapinkoira, pitämässä vahtia mökkirannassa.

En tiedä, kenen keksintöä se on alun perin ollut, että luonnossa muka olisi hiljaista ja rauhallista. Täällä meidän mökillä ei ainakaan ole! Meidän pihassa on pahempi meteli kuin kaupungin keskustakerrostalossa konsanaan ja kaiken sen metelin tuottaa juurikin se luonto. Eli luonnossako muka mieli lepää kaikessa siinä hiljaisuudessa? Paskan marjat!

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että Tuska-festareillakin on huomattavasti vähemmän meteliä kuin mitä täällä meidän pihalla on tähän mennessä ollut. Ehkä pitäisi vain viettää koko kesä kaupungissa, niellen asfalttipölyä. Saisi sentään olla rauhassa kaikelta luonnon meteliltä.

Hämähäkeistä ei sentään lähde meteliä...

Vittuunnu rauhassa, rakkaani mun

Päätin karistaa kaupungin pölyt hetkeksi jaloistani ja tulla saariston rauhaan nauttimaan mökkielämästä. Minähän olen kesälomalla, joten voin tehdä ihan mitä haluan! Ja koska meidän mökillä on "ylämökki" ja "alamökki", saan nauttia "alamökin" rauhasta aivan kaikessa rauhassa, ihan yksin. Tai no, tuleehan koira tänne välillä minulle seuraa pitämään ja vaatimaan rapsutuksia.

Kun tänä aamuna istuin "ylämökissä" nauttimassa terveellistä (?) aamiaista, äitini katsoi ties mitä ohjelmaa ties miltä kanavalta. Ohjelmassa haastateltiin jotain itselleni tuntematonta mukamas asiantuntijaihmistä, joka sirkutti hunajaisella äänellä kameralle, miten elämänlaatu paranee välittömästi, kun muistaa joka aamu ajatella positiivisesti ja kiittää kaikesta siitä, mitä on saanut. 

Kuva: Nina Garman, Pixabay

Melkein tukehduin teeheni, kun kuuntelin tuota yltiöpositiivisen täti-ihmisen sirkuttelua. En väitä, etteikö hän olisi omalta osaltaan oikeassa ja positiivinen ajattelu aivan varmasti tekee aina välillä hyvää itse kullekin. Mutta perusnegatiivisena ihmisenä en vain voi olla ajattelematta, että tämä positiivisuuden tuputtaminen joka saakelin tuutista alkaa todella ottaa jo aivoon. Mihin on viety ihmisten oikeus vittuuntua? Pitääkö sitä olla ihan aina yhtä hymyä?

Olisihan se mukavaa, jos jokainen elämän päivä menisi hyvin ja kaikki sujuisi aina kuin tanssi. Mutta kun ikävä fakta on se, että elämään mahtuu kaikenlaista. Myös sitä vittumaista paskaa. 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Heräät aamulla huonosti nukkuneena. Herätys ei ole soittanut ja olet myöhässä töistä. Koira on ripuloinut matolle, kissa oksentanut karvapalloja lempikirjasi päälle ja kahvinkeitin ei suostu toimimaan. Kakarat tappelevat, koska eivät halua nousta, eivät pukeutua, eivät halua syödä aamiaista eivätkä halua yhtään mitään. Haukkuvat sinua täyspaskaksi vanhemmaksi ja leikkivät ruokasotaa aamupalapöydässä. Puolisosi tulee piereskellen kysymään, miksei kahvi ole jo valmista eikä tee kiukutteleville kakaroille mitään.

Kun aamu on tällainen, voitko lähteä töihin ajatellen, miten kiitollinen sinä olet kaikesta, mitä sinulle on suotu? Vai vituttaako sinua? Jos olen täysin rehellinen, tällaisessa tilanteessa minä olisin kiitollinen ainostaan siitä, että pääsen kotoa pois ja saan kokonaisen päivän ilman kiukuttelevia kakaroita, piereskelevää puolisoa, oksentavaa kissaa ja ripuloivaa koiraa. Paitsi aina on olemassa se mahdollisuus, että töissäkin on vittumainen päivä. Silloin ei auta sekään ajatus, että kotiarkea pääsee töihin hetkeksi pakoon.

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Kaikki ei ole aina hyvin ja se nyt vain on näin. Kaikesta ei tarvitse aina ajatella, miten ihanan positiivista se on. Joka ikisestä asiasta ei tarvitse pitää eikä kaikesta tarvitse aina olla niin pirun kiitollinen. Jos on syytä olla vittuuntunut, se on täysin sallittua. Se, että antaa vitutuksen tunteen tulla, voi jopa helpottaa oloa sen sijaan, että yrittää väkisin keksiä niitä asioita, mistä juuri tällä hetkellä on onnellinen. Silloin, kun vituttaa niin, ettei veri kunnolla kierrä, ei niitä positiivisia ajatuksia vain tule! Ja se on ihan täysin sallittua.

Tämän yltiöpositiivisuuden imapiirissä minusta melkein tuntuu, että pitäisi alkaa enemmän korostaa ihmisten oikeutta vittuuntumiseen. Väkisin ei tarvitse esittää jotain hymypatsasta, vaan jokaisella on oikeus olla naama norsunvitulla.

Onneksi Ismo Alanko on kehittänyt aiheesta viisun jo kauan aikaa sitten. Kuunnelkaamme hänen sanojaan ja olkaamme kaikessa rauhassa vittuuntuneita.

Unien ihmeellinen maailma, osa 55

Näin taas monia unia, osa todella painajaismaisia. Avomieheni herätti minut yön aikana monta kertaa, koska olin sätkinyt, huutanut, potkinut ja itkenyt yön aikana.

Ensimmäisessä unessa olin eräänlaisella tilalla. Pienen mäen juurella oli varsinainen tupa, ja tuvan vieressä oli iso sauna. Mäen päällä oli ränsistynyt mökki, missä kukaan ei ollut asunut vuosikausiin. Mökissä kummitteli, joten kukaan ei halunnut ostaa sitä, ja siksi se oli jäänyt asumattomaksi ja ränsistymään pystyyn. Tämä mökki oli kuulunut isäni vanhemmille, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina.

Mökin ympärillä juoksentelivat sudet, joten siksikään sinne ei uskaltanut kukaan mennä.

Saunamökki oli myöskin noiduttu. Se oli valtava, siellä oli paljon pukuhuoneita ja myös saunoja ja suihkuja. Suihkut menivät päälle itsekseen. Meitä oli iso lauma naisia saunomassa. Yritimme huutaa näille pahoille hengille, että menisivät pois, mutta ne eivät menneet, vaan kiusasivat meitä. Ne myös eksyttivät meidät ison saunan käytäville, ja vaeltelimme monta tuntia löytämättä tietä ulos. Minulla on lievä klaustrofobia, minkä vuoksi olin tietenkin aivan paniikissa, kun en löytänyt tietäni ulos, ja minusta tuntui kuin minulta loppuisi happi.

Heräsin unen aikana monta kertaa avomieheni herättelyihin, mutta kun nukahdin uudestaan, uni jatkui aina siitä kohdasta, mihin se jäi.

Seuraavassa unessa olin isoilla, liukkailla, levän peittämillä kallioilla. Meitä oli pieni porukka. Myös siskoni, jotka olivat vasta lapsia. Meillä oli valtavasti tavaraa ympäri kallioita, ja meidän olisi pitänyt kerätä ne kaikki pois. Paniikinomaisesti, hirveässä kiireessä, yritimme saada kaiken kerättyä, mutta aina sitä tavaraa tuli jostain lisää.

Eräässä vaiheessa löysin vanhan rasian, ja aloin itkeä, kun löysin sen sisällön. Siellä oli jotain tavaroita, mitkä olivat minulle lapsena tärkeitä. Aloin itkeä näitä lapsuusmuistoja.

Olen nähnyt valtavasti unia, missä minulla on valtava tavarapaljous, mikä minun pitäisi saada kerättyä pois, mutta en onnistu. Kiire on kamala, laatikoita ja kasseja on liian vähän ja minulla on koko ajan kamala paniikki. Tiedä sitten häntä, mistä tällaiset tavaraunet tulevat.

Viimeisessä unessa olin menossa naimisiin. Pukuni oli muuten sellainen kuin siitä pitäisi tullakin, paitsi että se oli pitkähihainen, se oli muutenkin kulahtaneen näköinen eikä laisinkaan niin hieno kuin mitä siitä pitäisi tulla. Kävelin käytävää pitkin alttarille koirani kanssa. Minua jännitti aivan valtavasti, enkä uskaltanut katsoa päin ihmisiä, jotka seisoivat käytävän varrella. Katsoin vain koiraani.

Uni hyppäsi siihen, että olimme häiden jälkeen leikkipuistossa. Mieheni huusi ja itki, mutta minä pidin pääni: Ero tulee. Hän oli käynyt pettämässä minua. Hän lupasi tehdä ihan mitä vain, jos antaisin anteeksi, mutta minähän en anna anteeksi.

Sitten herätyskello herätti.

Esittelyssä: Kauno

Tajusin juuri yhden asian: Olen kertonut teille hyvin, hyvin, hyvin paljon koirani ja työparini Kaunon erilaisista seikkailuista ja siitä, miten hauskaa Kaunon kanssa on toteuttaa eläinavusteista työskentelyä. En ole kuitenkaan missään vaiheessa esitellyt Kaunoa sen kummemmin. Korjaan tämän asian nyt.

Kauno, viralliselta nimeltään Syysruskan Kevät-Kauno, on syntynyt 27.5.2016. Rodultaan Kauno on suomenlapinkoira, väriltään parkki merkein ja hän on leikkaamaton (ainakin vielä toistaiseksi) uros.

Luonteeltaan Kauno on äärimmäisen kiltti. Hän rakastaa pieniä lapsia, ja haluaa tervehtiä jokaista pientä pirpanaa, joka tulee lenkillä vastaan. Ja tietenkin nuolla näiden pirpanoiden kasvot läpimäriksi.

Vaikka Kauno onkin todella kiltti koira, hän on vilkas, ja rakastaa riehakkaita leikkejä. Parasta ovat kunnon riehuleikit koirakavereiden kanssa koirapuistossa, sekä painileikit isännän kanssa. Kaunon paras koirakaveri on musta labradorinnoutaja, Bamse, jonka kanssa jaksetaan painia ja ravata pitkin metsiä ja mättäitä monta tuntia putkeen.

Kauno osaa olla myös harvinaisen voimakastahtoinen pässinpää. Jos hän on päättänyt jotain, asia on sitten näin. Hän odottaa vaikka Ragnarökiin asti, että hän saa haluamansa asian. Eikä unohda! Tästä hyvänä esimerkkinä on dentanami, minkä hölmö isäntä unohti antaa ruuan jälkeen: Kauno päivysti vielä kolmen aikaan yöllä namikaapin edessä, ja odotti, että hän saa pyhän dentanaminsa. Vasta sen jälkeen hän suostui nukkumaan.

Kaunon lempipaikkoja ovat koirapuiston lisäksi Ruissalon metsät, missä voi juosta ja ajaa takaa lintuja ja oravia. Myös mökillä on hauskaa, koska siellä saa juosta ihan vapaana, ja kiivetä kallioilla. Mökillä pääsee myös uimaan, mikä on Kaunosta myös kivaa. Kotona Kaunon lempipaikka on takapihan pikkuinen mäki, mistä on kiva kieriä alas.

Lempileluja Kaunolla on paljon. Kaikki pallot ovat kiehtovia, samoin kepit ja pehmolelut. Pehmoleluissa on vain se paha puoli, että Kaunon hampaissa ne suolistetaan viidessä minuutissa. Myös valtavan iso gorillapehmo, minkä Kauno sai lahjaksi ihan pienenä pentuna, on Kaunolle rakas. Kaunolla on myös pyöreä “panopossu”, mitä Kauno nylpyttää aina säännöllisin väliajoin. Muut lelut eivät ole päässeet nylpytyksen kohteeksi, ainoastaan panopossu.

Ruuan ja namien suhteen Kauno on äärimmäisen nirso. Hänen Kuninkaalliselle Koiruudelleen kelpaa vain paras. Kauno ei ole ikinä suostunut syömään mitään HauHaun nappulaa tai koiranmakkaraa. Haistaa kerran ja kääntää selkänsä. Myös namien ja puruluiden suhteen herra on todella tarkka. Mitkään nasuluut eivät uppoa, eivätkä mitkä tahansa namit. Tämä Kaunon nirsous on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia erityisesti rally-tokossa, missä pitäisi saada koira tekemään asioita palkitsemalla. Eikä Kaunoa palkita millä tahansa namilla.

Kaunon lempiruokaa on sydän, maksa, maha ja kana. Kypsennettynä, tietenkin! Kauno ei syö mitään raakana, eli se siitä raakaruokinnasta. Ja tietenkin kunnollista, aitoa luuta sen olla pitää! Meidän hieno koira ei mitään naudan tai porsaan nahasta tehtyjä nasuluita syö. Kuivatut kanapalat menivät nameina jonkin aikaa, mutta nyt eivät mene enää nekään. Rally-toko-kouluttajamme kokeili piruuttaan, suostuisiko Kauno toimimaan Naturiksen lihapötköstä leikatuilla namipaloilla. En meinannut silmiäni uskoa, kun Kauno ampaisi liikkeelle kuin Naton ohjus, ja suurin piirtein tanssi Lambadaa saadakseen lisää namia! Onneksi Naturiksen valikoimiin kuuluu useampia makuja, mitä voimme vaihdella, niin ei Kauno pääse heti tylsistymään yhteen makuun.

Rally-tokossa Kaunolla toimii namipalkkaa paremmin lelupalkka, ja meillä onkin ihan oma treenilelu, millä leikitään vain treeneissä. Valitettavasti ihan joka asiaa ei voi rally-tokossa opetella lelupalkalla, joten se namipalkka on välillä pakollinen asia.

Kauno on todella nopea oppimaan, ja tylsistyy, jos jotain asiaa jauhetaan monta kertaa. Hänelle riittää kaksi toistoa, ja sen jälkeen asia on opittu. Kiitos, hei ja näkemiin. Mitä sitä turhaan samaa asiaa jauhaa moneen kertaan, jos se on kerran opittu jo.

Kuten suomenlapinkoirat yleensä, Kaunokin on aika haukkuherkkä. Kerrostalossa se ei ole aina ihan hirvittävän kivaa, kun herra ilmoittaa jokaisesta käytävän rasahduksesta. Onneksi asumme rauhallisessa talossa, rauhallisella alueella. Kovasta haukusta huolimatta vierailijoita on aina vastassa iloinen, heiluva häntä ja innosta hyppivä koira.

Kauno osaa myös rauhoittua ja rentoutua. Paras paikka siihen on parveke, missä on kivilattia. Se on kesälläkin viileä, ja siinä on lapinkoiran mukava makoilla paksun turkkinsa kanssa.

Tässä meidän Kaunokainen. Suloinen, pieni pässinpää, joka on tuonut elämäämme paljon valoa ja rakkautta. Luonteeltaan Kauno sopii meidän perheemme jäseneksi kuin nenä päähän, ja täydentää perhettämme tehden siitä täydellisen. Olenkin täysin varma siitä, että Kauno oli tarkoitettu juuri meille: Siksi Kauno ei aluksi meinannut löytää omaa kotia, vaikka muut sisarukset saivatkin omat kodit. Piti käyttää järeämpiä keinoja (eli Facebookia), sillä muuten juuri me emme olisi löytäneet Kaunoa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 47

Olin unessa tyttäreni kanssa musiikkileirillä. Meillä oli majoitus keskellä metsän syvintä korpea sijaitsevissa puisissa majoissa. Majat olivat erittäin askeettiset, eikä niissä ollut sisällä tasan mitään. Pelkät seinät ja lattiat. Pieniin majoihin mahtui juuri ja juuri kaksi henkilöä nukkumaan makuupusseissa. Tyttärelläni oli mukana vanha Salama McQueen-makuupussinsa, missä hän makasi.

Tyttäreni soitonopettaja oli keksinyt leirille kaikenlaista kivaa ohjelmaa ja yritti parhaansa mukaan innostaa tytärtäni osallistumaan. Tyttäreni vain kuitenkin valitti koko ajan kaikesta ja hänestä kaikki oli tyhmää (tämä ei eroa tasan mitenkään todellisuudesta). Minua hävetti tämä jatkuva vastaan vänkääminen kaikessa mahdollisessa, ja suutuinkin jossain vaiheessa, kun mikään, mitä hänen vuoksensa yritettiin, ei kelvannut.

Täysin yhtäkkiä uni hyppäsi siihen, että olinkin kotona, avomieheni kanssa, ja selitin hänelle suu vaahdossa vuonna 1984 valmistuneesta Sheena-elokuvasta, minkä olen viimeksi nähnyt varmaan 25 vuotta sitten. Selitin hänelle elokuvan juonta ja analysoin tapahtumia. En, todellakaan, ole nähnyt elokuvaa tämän vuosituhannen puolella, enkä ymmärrä, miten ihmeessä juuri tällainen leffa tuli mieleeni.

Ihmeellinen on unien maailma.

Tanya Roberts Sheenan roolissa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 16

Olin ryyppäämässä lapsuudenystäväni kanssa. En ole nähnyt häntä vuosikausiin. Jostain syystä saimme idean, että lähdemme ryyppyillan jälkeen ajamaan mökillemme Paraisille. Mukanani oli musta labradorinnoutaja, joka oli unessa minun koirani.

Aamulla heräsin karmeassa krapulassa, ja ihmettelin, miten ihmeessä olimme edes saaneet niin tyhmän idean, että lähdemme kännissä ajamaan mökille. Ihmettelin, missä Kauno on, koska mukana oli vain tämä labbis, eikä Kaunoa ollenkaan. Ystäväni muistutti minua, että Kaunoa ei otettu mukaan, koska äitini oli kieltänyt. Siskoni mielestä Kauno oli liian raju, eikä hän halunnut Kaunoa mökille silloin, kun hänen lapsensa ovat siellä.

Äitini ajoi mökin pihaan. Juoksin ulos huutamaan hänelle, että mitä ihmeen paskaa tämä on. Toinen koira hyväksytään, mutta toista ei. Kauno on maailman kiltein koira, enkä aio syrjiä Kaunoa tällä tavalla. Äitini korosti, että se oli siskoni toive. Hyppäsin autoon ja huusin, että käyn hakemassa Kaunon. Äitini mielestä se oli huono idea, sillä matka olisi pitkä. Huusin auton ikkunasta, ettei sillä ole mitään väliä: Minä haen rakkaan koirani ja piste.

Ajoin Naantaliin hakemaan Kaunoa (olen kyllä syntynyt Naantalissa, mutten ole asunut siellä enää 25 vuoteen). Laitoin Kaunon takapenkille ja lähdin ajamaan. Erään pellon kohdalla koin deja-vu-elämyksen, ja mietin, että olen nähnyt saman kauriin samalla pellolla monta kertaa, ja monesti miettinyt, että pitäisi pysähtyä kuvaamaan tuo kauris. En ollut kuitenkaan ikinä tehnyt sitä.

Kauno alkoi puhua minulle. Hän sanoi, että hänellä on jano ja huono olo. Pysähdyin antamaan hänelle vettä. Sen jälkeen olimmekin jo mökillä. Siskoni oli tullut lapsineen paikalle, ja juttelin kummityttöni kanssa. Hän on neljä, mutta hän puhui politiikasta käyttäen sivistyssanoja. Kysyin siskoltani, johtuuko se siitä, että annoin kummitytölleni lahjaksi sivistyssanakirjan.

Sen jälkeen herätyskello herätti.

En ikinä maailmassa syrjisi näin suloista koiraa! Enkä kyllä muitakaan koiria.