Luonnon "rauhaa"

Olen asunut Turun keskustan laitamilla, ripulinruskean Aurajoen rannalla jo reilut 16 vuotta. Välillä on osoite vaihtunut, mutta asuinalue pysynyt koko ajan samana. Enkä varmaan enää osaisi muualla edes asua.

Vaikka nykyinen kotikatuni onkin suhteellisen rauhallinen, se huono puoli tuossa sijainnissa on, että kaikki mahdollinen kaupungin häly kuuluu parvekkeelleni. Jos läheisessä jokilaivassa on joku pumppu esiintymässä, kuulen musiikin erittäin hyvin lähtemättä kotoani tasan mihinkään. Välillä saa kuunnella piipaa-autojen ulvomista, välillä taas naapurien tappelemista. Ja kaikki tämä kuuluu kerrostaloasumiseen kaupungissa. Tällaista se nyt vain on.

Mökkiranta auringonlaskussa.

Joskus sitä ajattelee, että maaseudulla elämä on niin paljon rauhallisempaa. Ei ole piipaa-autojen ulvontaa, ei ole jokilaivoja eikä niiden terasseilla esiintyviä pumppuja, ei ole tappelevia naapureita (ainakaan kovin lähellä) eikä kaupungin asfalttipölyä. On vain luonnon rauha ja hiljaisuus.

Tämä luonnon rauha ja hiljaisuus mielessäni siintäen pakkasin koirani ja kamppeeni. Päätin, että tämä kesänä vietän mahdollisimman paljon aikaa mökillä nauttien hiljaisuudesta, luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Äärimmäisen vilkkaan ja rankan koronakevään jälkeen tuo rauha ja hiljaisuus kuulostivat musiikilta korvilleni. En välittänyt siitä, että Paraisten saaristo on punkkien saartama ja todennäköisesti saisin vähintään borrelioosin, ellen peräti kaksi. Kunhan vain pääsisin nauttimaan luonnon rauhasta ja olemaan hiljaisuuden keskellä.

Heti ensimmäisenä bongasin alamökin vieressä olevassa pihapuussa käpytikan pesän. Eipä siinä, eläinvauvat ovat parhautta tiettyyn pisteeseen asti. Mutta siinä vaiheessa, kun olet kuunnellut monta tuntia niiden böördikersojen kiekumista ja tajuat, etteivät ne hiljene siellä kolossaan hetkeksikään, alkaa pikkuhiljaa todellisuus hahmottua: ei se elämä luonnon keskellä ole todellakaan mitään hiljaista! Se on ihan kaikkea muuta.

Mökkielämää parhaimmillaan? Jos vain saisi lukurauhan!

Ensimmäisenä yönä siis nukahdin käpytikkavauvojen suloiseen nälkälauluun.

Seuraavana aamuna olin valmis kaivamaan ilmapyssyn mistä tahansa kolosta ihan vain siksi, että saisin edes hetken hiljaisuutta. Sitähän minä tältä saarelta olin alun perin tullut hakemaan! Ja nyt nuo saakelin nälkäänsä kirkuvat kakarat olivat hyvää vauhtia pilaamassa minun lomafiilistäni.

Eivätkä käpytikkakersat todellakaan olleet ainoita, jotka päättivät ihastuttaa minua sulosävelillään. Tuntui siltä, että kaikki linnut malliin ja merkkiin katsomatta olivat tulleet täysin hulluiksi. Lintujen välisiä kiistoja oli lähestulkoon koko ajan ja mökin pihalla käytiin paljon pahempia ja huomattavasti äänekkäämpiä tappeluita kuin mitä kerrostalonaapureiden asunnossa on ikinä käyty. Öisin, kun pahimmat kiistat olivat rauhoittuneet, kukkui käki koko hemmetin ajan eikä antanut pahaakaan rauhaa.

Joutsenia olisi meidänkin rannassa sähisemässä, ellei olisi vahtikoiraa.

Illan viiletessä hyttyset tietenkin tulivat inisemään korvan juureen haluten maistaa vertani. No, ei muuta kuin Thermacell päälle. Eli kun vietät illan siinä Thermacellin höyryissä, on olo kuin olisit sittenkin kaupungissa pakokaasuja haistelemassa.

Kärpästen surinaa oli myös mukava kuunnella sekä päivin että öin. Aina niitä saatanan siivekkäitä pirulaisia löytää jostain kolosta mökkiin sisään ja sitten ne pitävät sinut hereillä koko yön.

Eikä pidä unohtaa sitä luontokappaleista hiljaisinta, eli suomenlapinkoiraa, jolla on isot pallit ja vielä isompi ego. Hänet kun on jalostettu vahtikoiraksi, niin sitähän hän sitten tekee. Pihalle tulee pörriäinen: se haukutaan hemmettiin. Kaukana merellä näkyy joutsen: sitä haukutaan ihan varmuuden vuoksi, ettei se vain kuvittelisi itsestään liikoja ja nousisi rantaan. Yhtä haukkumista koko loma!

Kauno, suuripallinen suomenlapinkoira, pitämässä vahtia mökkirannassa.

En tiedä, kenen keksintöä se on alun perin ollut, että luonnossa muka olisi hiljaista ja rauhallista. Täällä meidän mökillä ei ainakaan ole! Meidän pihassa on pahempi meteli kuin kaupungin keskustakerrostalossa konsanaan ja kaiken sen metelin tuottaa juurikin se luonto. Eli luonnossako muka mieli lepää kaikessa siinä hiljaisuudessa? Paskan marjat!

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että Tuska-festareillakin on huomattavasti vähemmän meteliä kuin mitä täällä meidän pihalla on tähän mennessä ollut. Ehkä pitäisi vain viettää koko kesä kaupungissa, niellen asfalttipölyä. Saisi sentään olla rauhassa kaikelta luonnon meteliltä.

Hämähäkeistä ei sentään lähde meteliä...

Totuus seeproista - Kurkistus erityislasten äitien sielun syövereihin

Wuolteen kartano.

On alkusyksy vuonna 2014. Kurvaan pinkillä Yariksellani Wuolteen kartanon pihaan. Oloni on kerrassaan karmea, sillä en ole nukkunut moneen viikkoon. Oikeaa unilääkettä ei ollut vielä löytynyt tämän vaikean uniongelman selättämiseen. Karmeasta olosta huolimatta olen ajanut Turusta tänne Hauholle asti, sillä olen odottanut tätä viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Tänä viikonloppuna on Leijonaemot ry:n järjestämä kirjoitusterapeuttinen voimauttava vertaistukiviikonloppu erityislasten vanhemmille.

Tunnelmallinen kartano on ihanalla paikalla, järven rannalla, kaukana kaikista ylimääräisistä äänistä. Vain luonnon äänet ympärillämme, sekä meidän erityislasten äitien nauru. Täällä saamme olla rauhassa, omassa kirjoituskuplassamme, ja laittaa juuri ne sanat paperille, mitkä sillä hetkellä tuntuvat oikeilta. 

Viikonlopun aikana jaamme tekstejämme, puramme vaikeitakin asioita toisillemme ja iloitsemme myös pienistä onnen hetkistä. Viikonlopun teemaksi muodostuvat seeprat. Eräs ryhmämme jäsenistä on asunut Afrikassa jonkin aikaa, ja hän tiesi, että seeprat eivät olekaan oikeasti mustavalkoisia, vaan ruskea-valkoisia. Tätä pientä asiaa me ihmettelimme ja nauroimme. Ja tämä seepra-teema jäi elämään. Annoimme ryhmällemme nimeksi Totuus seeproista.

Kolme vuotta myöhemmin, syksyllä 2017, eräs ryhmämme jäsenistä ehdotti, että voisimme koota yhteen pöytälaatikoistamme löytyviä tekstejä. Innostuimme, ja kaivelimme kirstujamme etsien painokelpoista materiaalia. Ja tässä se nyt on. Meidän erityislasten äitien hengentuote. Meidän ikioma runokirjamme!

Kirja koostuu kahdeksan enemmän tai vähemmän kovia kokeneen äidin sielunmaailmasta. Tämä meidän teoksemme on kurkistus erityislapsen äidin elämään ja siihen tunnemyrskyyn, mitä erityislapsen äitiys pitää sisällään. Kirjassa on toivoa ja epätoivoa, rakkautta ja turhautumista, onnea ja väsymystä, kauniita hetkiä ja kaipausta. 

Kaikki tuotot, mitä kirjasta saadaan, ohjataan Leijonaemot ry:n toiminnan hyväksi. Leijonaemot ry on valtakunnallinen erityislasten vanhemmille tarkoitettu yhdistys, minkä tarkoitus on ylläpitää vanhempien jaksamista ja myös ajaa erityislapsiperheiden etuja. Kirjaa voi ostaa esim. täältä: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-994-9

Vähänkö olen ylpeä meistä ihanista, rohkeista ja vahvoista naisista, jotka jaksavat päivästä toiseen raskaan arjen keskellä, ja jaksavat vielä koota siitä runokirjan! ISO sydän meille.

Pääsiäisen parhautta: Trancea ja rauhaa. Ja gradua...

Pitkäperjantai-ilta. Pääsiäinen. Ja jotain sellaista, mikä on avioliitossa todella harvinaista herkkua: Oma rauha! Mies on poissa, teini on poissa, koira on poissa. Vain minä, sohva, iso pizza... Ja gradu. 

Minun pääsiäislomani alkoi jo eilen, kun mummi tuli hakemaan teinin ja koiran luokseen hemmotteluhoitoon. Mieheni oli ostanut meille liput Gongiin, House of Hard Music-tapahtumaan. Minä kyllä pidän trancesta, ei siinä mitään, mutta siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt vastaavanlaisissa bileissä. Taisi olla viimeksi silloin, kun asuin vielä Hollannissa. Tai no, olinhan minä pari kesää sitten mieheni kanssa Kosmoksessa, ja kolmen päivän festareista minä makasin kaksi päivää teltassa, järkyttävässä migreenikohtauksessa, ja söin Sumatriptania kuin karkkia.

Onneksi trance-piireissä hevari ei erotu niin vahvasti joukosta kuin mitä erottuisi jossain kansanmusiikkifestareilla. Ainoa asia, mikä erotti minut muista, oli se, että minulla ei ollut mitään neonväristä päälläni. Kaksi ensimmäistä DJ:tä sattuivat olemaan ystäväni ja hänen miehensä. Tuttuja siis löytyi, mieheni lisäksi. Itse yritin välttää selkäkipua ja virtsankarkailua parhaani mukaan, enkä tanssinut ihan niin villisti kuin muut ihmiset. Tenat unohtuivat kotiin ja matkassa oli pelkkää Buranaa selkään. Ja sillä on yhtä hyvä vaikutus kunnon selkäkipuun kuin minttusuklaapirtelöllä. Mieheni kyllä riehui tanssilattialla hiki valuen, mutta minä otin rauhallisemmin. Kerrankin näin päin. Yleensä minä olen se, joka meidän perheessä riehuu.

Nyt moni miettii, mitä hevari tekee jossain trance-tapahtumassa. Minä olen avoin ihminen ja minulla on monipuolinen musiikkimaku! Se, että olen hevari, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Minä kuuntelen klassista oikein mielelläni, samoin jazzia. Ainoa musiikki, mitä en voi sietää, on hiphop. Ja R'n'B. Ja Suomi-poppi. Ja iskelmä. Ja kansanmusiikki. Ja humppa. Ja rautalankamusiikki. Ja joululaulut. Ja tyttö- ja poikabändit. Mutta melkein kaikki muu kyllä sitten meneekin!

Enhän minä siellä bileissä ensimmäistäkään biisiä tunnistanut. Muut sen sijaan näyttivät tunnistavan kaikki. Mutta mitäpä tuosta. Ei kai sitä tarvitsekaan biisejä tunnistaa. Pääasia, että on hyvä fiilis ja hauskaa. Ja minulla oli hauskaa!

Tänään herätyskello herätti minut kesken ihanan unen, missä olin 50-luvun kotirouva ja haistatin miehelleni, joka piti minua tyhmänä. Päätin näyttää hänelle, mistä graniitista minut on muovattu, mutten ehtinyt sen hemmetin herätyskellon takia. Vaatteet niskaan, autoon ja mies linja-autoasemalle. Hän astui autoon ja lähti kohti synnyinseutujaan. Minä sain palata tyhjään kotiin. Ihanaan, rauhalliseen ja hiljaiseen kotiin!

Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele mitään, kukaan ei tarvitse mitään. Voin huolehtia ihan vain itsestäni ja omista tarpeistani. Saan syödä kaikkea epäterveellistä ja lihota. Minun ei tarvitse nousta sohvalta, paitsi korkeintaan vessaan. Ja koska eilen kävin jo bilettämässä, tänään en aio liikauttaa eväänikään mihinkään suuntaan. Saan pyhittää tämän pyhän perjantain ihan vain itselleni.

Ja gradulle...

Toivottavasti sinullakin on yhtä ihana, rentouttava ja rauhallinen pääsiäinen kuin minulla tulee olemaan!

Taidetta maanantain iloksi - Kuva, laulu ja runo tälle päivälle

Hetki sitten, kun selasin Facebookia vielä aamutokkuraisin silmin, törmäsin tekstiin, mikä herätti minut suhteellisen hyvin. Teksti kuului näin:

En ole koskaan ollut mikään suuri Goethe-fani, mutta tämä lausahdus sai Goethen näyttämään silmissäni huomattavasti paremmalta kuin mitä hän on tähän asti näyttänyt. Ja hän on täysin oikeassa! Taide, tuli se eteemme missä muodossa tahansa, auttaa meitä hyvin monessa asiassa. Se auttaa meitä ilmaisemaan itseämme ja purkamaan tunteitamme. Minäkin puran hyvin usein pahaa oloani teksteihin, toisaalta ilmaisen sinne myös suunnattoman suuren ilon ja onnen tunteet.

Voisin tuijottaa tavalla tai toisella puhuttelevaa kuvaa tuntikausia. En välttämättä aina edes tiedä, miksi jokin kuva puhuttelee ja herättää minussa tiettyjä tunteita. Se vain tekee niin. Ja se on taiteen tarkoitus: saada meidän sisimpämme liikkeelle. Herättää meissä ajatuksia. Ilman taidetta elämämme olisi tylsää, tyhjää ja liikkumatonta. Taiteella, oli taidemuoto sitten ihan mikä tahansa, tuomme elämäämme sisältöä. Ja sitä sisältöä saavat sekä taiteilijat itse että yleisö. Taide palvelee kumpaakin osapuolta.

Tästä Goethen ajatuksesta innostuneena päätinkin tuoda teille tähän kylmään ja pilviseen maanantaihin jotain ajateltavaa. Jotain sellaista, mikä liikuttaa minua itseäni. Eivät nämä välttämättä juuri sinua liikuta, sillä makunsa kullakin, ja minulla hieman erikoinen sellainen. Mutta toivon, että nämä minua liikuttaneet taideteokset liikuttaisivat edes jotakuta muuta. Eli tässä teille yksi minua liikuttanut laulu, runo ja kuva.

Olen suuri Vincent van Gogh-fani. Hän teki outoja kuvia, missä on unen tuntua, epätodellisuutta, mutta samalla kuitenkin väriä ja valoa. Kaikkein eniten minua puhuttelee tämä kuva, Starry night:

Kuva on jotenkin ihanan rauhallinen. Vaikka kuvassa on yö, siinä ei kuitenkaan ole mitään pimeää eikä pelottavaa. Siinä on tyyneyttä. Jotain sellaista, mikä on puuttunut minun öistäni. Katsomalla tätä kuvaa tunnen itsekin rauhaa ja tyyneyttä, mitä tässä kuvassa on. 

Seuraavaksi laulu. Mietin pitkään, minkä laulun laittaisin tähän. Lopulta päädyin Metallican The Unforgiveniin:

Se ei varmaan tule yllätyksenä, että pidän hevimusiikista. Tämä biisi julkaistiin ollessani teini. Elin silloin elämää, millaista kukaan ei haluaisi elää. Elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä minulla ollut yhtään sellaista ihmistä, keneen turvautua. Tämä laulu sanoituksineen ja melodioineen auttoi minua jollain oudolla tavalla. Sain tästä vertaistukea. Tunsin, etten ollut ainoa, jonka elämä on yhtä kärsimystä ja taistelua.

Ja viimeisenä vielä runo tälle päivälle. Tässä suomalaisista runoista lempirunoni, Aaro Hellaakosken Hauen laulu:

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

Runossa on vain sitä jotain. En osaa pukea sanoiksi, mitä kaikkea siinä on. Siinä on halua yrittää, sisukkuutta (eivät sitä monet hauet puuhun kiipeä), mutta samalla siinä on myös yksinäisyyttä ja tietynlaista ahdistusta. Runo on puhutellut minua aina, ja puhuttelee vieläkin.

Haastan sinutkin mukaan kertomaan päivän kuvasta, laulusta tai runosta. Tai vaikka kaikista! Taide tekee tästäKIN maanantaista paremman, ja töissä olo on ehkä hitusen helpompaa, kun saa rentoutua hyvän biisin tahdissa tai katsella kaunista kuvaa.

Hyvää joulua karvoihin katsomatta!

Jouluaaton kunniaksi tämä blogikin rauhoittuu pariksi päiväksi. Jään juhlimaan joulua ja rauhoitun sen verran, mitä ADHD-aikuinen nyt rauhoittumaan pystyy. Blogi herää henkiin taas joulun jälkeen.

Minun herrasmieskoirani Kauno, minä, mieheni ja tyttäreni haluamme toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua! Syökää hyvin ja oman mielenne mukaisesti, nauttikaa ja rauhoittukaa. 

Ja toki hyvää joulua myös kaikille sen ansaitseville eläimille, karvoihin katsomatta! Toivottavasti myös kaikenkarvaiset kaverimme saavat rauhallisen joulun ja monipuolisen joulupöydän, missä on eläinten herkut.

Sata vuotta Suomea

Jos joku on niin pahvi, ettei tiedä, mikä juuri tässä päivässä on niin ihmeellistä, niin hän saa minun puolestani kaivautua sinne koloon, missä on asunut viimeiset sata vuotta ja pysyä siellä. Niin paljon tätä päivää on toitotettu, ettei taatusti ole voinut jäädä kenellekään epäselväksi. Ja ehkä minäkin hiljennyn hetkeksi, näin Suomen 100-vuotis synttäreiden kunniaksi hetkeksi pohtimaan asioita.

Suomessa on monia epäkohtia ja paljon asioita, mistä en pidä. Ihan nyt alkaen suomalaisesta, mauttomasta ja muodottomasta ruokakulttuurista. Siis oikeasti, mämmi! Voi luoja. Tai jotkut joululaatikot. En ymmärrä, miten joku voi syödä niitä! Puhumattakaan HK:n sinisestä.

En pidä myöskään suomalaisesta puhumattomuuden, epäkohteliaisuuden ja rujouden mentaliteetista. Täällä kävellään naama norsunvitulla ympäri vuoden ja ihmisiin pidetään pitkät hajuraot. Jos joku yrittää puhua kanssasi, häntä tuijotetaan pitkän aikaa ja ihmetellään, miksi tuo puhuu minulle. Mitä olen tehnyt väärin?

Listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta juuri tänään en viitsi. Sen sijaan yritän tänään keskittyä siihen, mitä tämä armas isänmaamme on antanut minulle kaikkina näinä vuosina.

• Ilmainen koulutus. Vanhempani eivät maksaneet peruskouluajoistani pennin pyörylää. Lukiossa maksoivat kirjat, mutta itse opiskelu ei maksanut mitään. Suoritan toista maisterintutkintoani, enkä ole ikinä maksanut mitään lukukausimaksuja yliopistoon. Ainoastaan ylioppilaskuntamaksun, mikä on naurettavan pieni. Vain muutamassa muussa valtiossa maailmassa on ilmainen koulutus, ilmainen kouluruoka, ilmainen kouluterveydenhuolto ynnä muuta.

• Keskoshoito. Suomessa keskoshoito on maailman huippuluokkaa, ja ihan kaikkein pienimmilläkin vauvoilla on mahdollisuus jäädä henkiin. Tiedän tämän, sillä oma känkkäränkkäteinini on syntynyt raskausviikolla 23 painaen 570 grammaa.

• Puhdas luonto. Suomi ei ole yhtä pilvenpiirtäjämassaa, vaan täällä on tilaa. Jokaisella on mahdollisuus päästä pois kaupungin sykkeestä ja mennä hetkeksi luontoon hengähtämään. Luonto on aina lähellä, ihan jokaista. Eikä suomalainen luonto ole pilattu, vaan se on puhdas, kaunis ja suurelta osin vielä koskematonkin.

• Kaikille samat mahdollisuudet. Ihmiset aina rutisevat siitä, miten köyhiä sorretaan Suomessa. En ota tähän kantaa. Mutta haluan kuitenkin nostaa esille sen seikan, että monessa muussa valtiossa asiat ovat huonommin. Täällä on kenellä tahansa mahdollisuus saada sairaanhoitoa varallisuuteen katsomatta. Tärkeä leikkaus ei ole kiinni lompakon paksuudesta tai vakuutuksen kattavuudesta. Jokaisella on mahdollisuus saada toimeentulotukea, asumistukea ja tiesmitätukea, jos omat rahat eivät riitä. Kouluttautuminen on kaikille mahdollista. Vammaiset saavat ilmaista kuntoutusta ja erilaisia tukimuotoja KELA:n ja kaupungin sosiaalitoimen kautta. Jokaiselle annetaan Suomessa mahdollisuus elää, kuntoutua ja olla ilman, että se on tulotasosta tai vakuutuksista kiinni.

• Rauha. Täällä ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Liikkuminen on turvallista eikä ole pommitusten pelkoa.

• Kieli. Puhumme täällä yhtä maailman vaikeimmista kielistä. Suomi on kaikkien ihanien suffiksiensa ja sijamuotojensa kanssa todella vaikea kieli oppia. Joskus minua surettaa, kun ihmiset väheksyvät oikeinkirjoitustaitoja ja väittävät, ettei niillä ole väliä. Kyllä niillä on väliä! Ne ovat osa kieltämme. Jos kiellämme oikeinkirjoituksen tärkeyden, kiellämme myös oman kielemme tärkeyden.

• Sisu. Enkä tarkoita tällä niitä pastilleja, sillä ne ovat pahoja. Suomalainen sisu vie pitkälle enkä minäkään olisi tässä ilman isoisoäidiltäni perittyä, äärimmäisen sisukasta luonnetta. Voitto ei ole tärkeintä, vaan se, ettei luovuteta.

Ja viimeisenä, vaikkei todellakaan vähäisimpänä…

• Suomenlapinkoirat. Tärkeä kansallisaarteemme neljän muun kotimaisen rodun lisäksi. Komea, karvainen ja pakkasenkestävä rotu, joka ei vähästä lumesta hätkähdä. Ystävällinen, oppivainen, älykäs ja uskomattoman kaunis rotu. Rotu, jonka kauneinta edustajaa minun on kunnia rapsutella joka ikinen elämäni päivä. Olen ylpeä rakkaasta koirastani ja olen ylpeä siitä, että olen valinnut terveen, alkukantaisen ja kotimaisen koirarodun.

Tässä minun ajatuksiani Suomesta. En aio katsoa linnan pönötysjuhlia telkkarista ihan vain siksi, etten voi ymmärtää, miksi kukaan haluaisi viettää aikaansa katsoen, kun ihmiset kättelevät. Käsittämättömän tylsää! Sen sijaan aion itse juhlia viemällä suomenlapinkoirani koirapuistoon ja sen jälkeen keskityn kirjoittamaan esseetä.

Onnea satavuotiaalle Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Parhautta juuri tänään

Sateinen sunnuntai. Pisarat ropisevat parvekkeen lasitusta vasten, ja Martinkirkon kello soittaa lauluaan. Kahden päivän vatsakivun jälkeen istun sohvalla, kaikessa rauhassa, ja mietin, että tämä päivä on hyvä päivä. Päätin kertoa teille, miksi tämä päivä on hyvä päivä.

• Heräämisen jälkeen sai mennä takaisin nukkumaan.
• Rauhallinen aamutupakkahetki parvekkeella toisen heräämisen jälkeen.
• Hidas ja rentouttava aamulenkki koiran kanssa.
• Onnellinen koira järsimässä poronluuta vieressäni.
• Ben & Jerry’s-jäätelö kädessäni.
• Elokuvan katsomista sohvalla ilman mitään kiirettä.
• Hetki omaa aikaa.
• Hot dog-ainekset odottamassa päivällisaikaa.

Tänään olen onnellinen. Mieleni on rauhallinen. En koe stressiä enkä ajattele ikäviä asioita. Paitsi sen verran, että lähetän lämpimiä ja parantavia ajatuksia kuumeiselle työkaverilleni, joka makaa parhaillaan sohvalla vähemmän mukavissa tunnelmissa.

Mikä on sinusta parasta juuri tänään?

Puuterapiaa. Ja vanhoja mummoja.

Onko sinulla lempipaikkaa? Sellaista, mihin voit mennä rauhoittumaan. Mielesi ja sielusi lepää, et tunne stressiä, ja voisit istua siinä paikassa aina hamaan Ragnarökiin asti. Tunnet, miten paikan sielu ja henki tulevat osaksi sinua, etkä enää huomaa ympäröivää maailmaa.

Minulla on sellainen paikka! Se on eräs Ruissalossa oleva kirsikkapuu. Voisin tuntikausia vain istua tuijottaen tuota jollain käsittämättömällä tavalla maagisen kaunista puuta, imeä sisääni sen voimaa ja herkkyyttä sekä rauhoittua.

En tiedä, miksi juuri tämä kyseinen puu saa minut rauhoittumaan. Olen miettinyt asiaa monesti, mutten ole saanut siihen mitään selitystä. Toisaalta, tarvitseeko kaikkeen aina olla selitys? Eikö se riitä, että asia toimii? Kirsikkapuu toimii, minun kohdallani. Tarvitseeko minun siis välttämättä tietää, MIKSI se toimii? Ehkä joskus on hyvä sulkea aivot liialta ajattelulta ja analysoinnilta, ja antaa vain mennä.

Tänään minulla oli henkisesti erittäin stressaava päivä. Stressi alkoi jo eilen, ja jatkui tänään entistä pahempana. Minun oli aivan pakko saada ammennettua jostain voimaa, jotta kestän tämän kuormittavan tilanteen yli. Päätin lähteä Ruissaloon “minun” puuni luokse. Ja kas, puu auttoi minua taas! Jo pelkkä yksi katse puuta kohden auttoi minua rauhoittumaan. Edes ne kaksi bussilastillista vanhoja mummoja, jotka hääräsivät ympärilläni samaisessa puistossa, eivät saaneet minua häiriintymään. Siinä hetkessä olivat vain minä ja kirsikkapuu.

Ja koska tämä epämiellyttävä stressitilanne tulee jatkumaankin jonkin aikaa, olen suhteellisen varma, että tulen käyttämään puuterapiaa toukokuun ajan suhteellisen runsaasti. Tarvitsen sitä. Ja se on erittäin halpa terapiamuoto! Suosittelen.

Jos minulla olisi oma piha, istuttaisin sinne myös kirsikkapuita. Sieluni lepäisi joka ikinen päivä ihan vain katsomalla ulos ikkunasta, ja minussa asuisi rauha.

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään

Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.

Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.