When you wish upon a star...

Kännykkä sanoo bling. Sähköpostia. Mitäs jännää tällä kertaa? Joku seuraa minua Reseach Gatessa? Uusi kurssi alkaa edX:ssä? Eduopo tiedottaa jotain?

Ei. Sähköposti on Helsingin yliopistosta. Eilinen käyntini Helsingissä on tuottanut hedelmää.

Rosé-samppanjaa opiskelupaikan kunniaksi!

"Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opiskelupaikka" ja blaablaablaa. Sitä normaalia settiä, mitä näissä sähköposteissa aina on. Minun pitää muistaa vastaanottaa opiskelupaikka vielä tämän kuun puolella, ja ensi syksystä lähtien olen sitten kirjoilla kolmessa eri yliopistossa: Turussa, Tampereella ja Helsingissä.

Mitäs minä nyt sitten olen päässyt tällä kertaa opiskelemaan? Kirjallisuusterapian opintoja. Tämä on pitkäaikainen haaveeni ja nyt siitä on tullut totta. Uskon taideterapian voimaan, ja koska olen itse suhteellisen sanaisa ihminen, uskon kirjallisuusterapian olevan se laji, minkä avulla pystyn auttamaan ihmisiä parhaiten. Valokuvaterapian avulla pystyn myös, mutta se kirjallisuus on minulle ehdoton ykkönen.

Eli ensi syksystä alkaen minä väännän Helsingissä kirjallisuusterapiaa, Tampereella käyttäytymisanalyysiä ja eläinten kouluttamista sekä Turussa erityispedagogiikkaa, psykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Evoluutiopsykologia ja Asklepios ovat valmiita eikä niissä ole enää mitään opiskeltavaa.

Mikä minusta tulee isona tyttönä? En minä vain tiedä. Kai minä jotain keksin sitten siinä vaiheessa, kun minusta tulee se iso tyttö.

Pullosta tullut

Olen jo pitkään miettinyt elämäni suuntaa ja mitä haluan tulevalta elämältäni. Olen myös miettinyt niitä ei-niin-kannustavia sanoja, mitä minulle on sanottu joskus nuoruudessa: “Ei sinusta ole siihen”. Syksyn aikana olen oppinut paljon itsestäni ja olen tehnyt aikamoisen matkan mieleeni ja minuuteeni. Olen oivaltanut: Minusta ON siihen! Ja minusta on aika moneen muuhunkin. Siksi uskalsin tehdä asian, mitä en olisi aikaisemmin ehkä kuvitellutkaan, että voisin tehdä: Hain koulutukseen!

Nyt te ajattelette, että mitäs uutta tässä nyt on. Koulutuksia minulla on meneillään ties kuinka monta tällä hetkellä. Kyllä vain, niin on! Ja sitä varten minulla on tämä blogikin: Tämä on oppimispäiväkirjani. Mutta yksikään niistä koulutuksista, mitä minulla tällä hetkellä on, ei valmista minua kokonaan uuteen ammattiin. Saan kyllä lisäpätevyyksiä, mutta varsinaisesti uutta tutkintoa en saa.

Äsken kuitenkin tein poikkeuksen: Hain koulutukseen, mikä mahdollisesti tulevaisuudessa saattaa poikia uuteen korkeakoulututkintoon. Uuteen ammattiin. Uuteen tulevaisuuteen. Johonkin sellaiseen, mistä olen haaveillut jo lukioajoista asti! Minulle vain uskoteltiin, ettei minusta ole siihen, eikä minun edes kannata yrittää. Uskottelijat olivat aika pitkälle omia sukulaisiani. Valitsin toisen tien, sillä ajattelin sen olevan helpompi ja itselleni sopivampi. Nyt en enää tiedä, kannattiko tuo tie valita. Onneksi ei ole liian myöhäistä lähteä kävelemään uutta tietä pitkin!

Tein vasta hakemuksen. Mikään ei ole vielä varmaa. En tiedä, pääsenkö edes haastatteluihin asti. En tiedä, katsotaanko minut soveltuvaksi. Itse koen olevani soveltuva, mutta ovatko kouluttajat samaa mieltä. Se jää nähtäväksi. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani, jo pelkästä hakemuksesta! Tämä on asia, mistä olen haaveillut. Tämä on unelmani. Tästä voisi ehkä alkaa jokin sellainen, mihin olen aina elämässäni tähdännyt. Ja olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että se unelma toteutuu!

Kyllä, olen hullu. Kuin pullosta tullut.

Näin syntyy unelmapurkki

Sain, vihdoin ja viimein, väännettyä unelmapurkkini selkokielisenä. Pyydän anteeksi huonoa kuvien laatua, mutta otin kuvat kiireessä. Pyydän myös anteeksi sitä, että en ole valmistellut purkkia mitenkään hienosti. Purkin tai rasian koristelu on jokaisen asiakkaan oma asia, ja se tehdään asiakkaan oman maun mukaisesti. Jospa nyt kuvitellaan, että minun makuni on täysin koristelematon Felixin kurkkupurkki.

Tarvitset tyhjän purkin tai rasian.

Tarvitset kolmea eriväristä paperia.

Yhdelle värille kirjoitat ne asiat, mihin olet nykyisellään tyytyväinen ja mistä et halua luopua. Toiselle värille ne asiat, mitä toivot saavasi tai saavuttavasti. Kolmannelle ne asiat, mihin toivot muutosta nykyisestä. Kirjoita ne myös ylös paperisuikaleille, etteivät värikoodit pääse unohtumaan.

Teippaa värikoodit purkin kylkeen. Tähänkin on olemassa hienompia tapoja, mutta koska tein tämän nopeasti, vanhanaikainen paperi- ja teippimetodi oli nopein vaihtoehto tässä kohtaa.

Leikkaa papereista palasia.

Kirjoita jokaiseen paperiin värin mukaisesti asioita, tavoitteita, ominaisuuksia ja muita juttuja, mitä sinulle tulee mieleen.

Pudota paperinpalat purkkiin tai rasiaan. Sulje purkki. Voit parin vuoden päästä avata sen ja katsoa, ovatko purkissa olevat asiat toteutuneet, pysyneet samoina tai muuttuneet.

Tavoitteena elämä täynnä stressiä

Olen ihminen, joka kasaa itselleen hirveästi tekemistä. Aloitan sitä kurssia, tätä kurssia, lupaudun siihen ja tuohon projektiin mukaan, tungen kalenterini niin täyteen asioita, ettei siinä ole yhtään vapaata tuntia. Tällainen olen ollut aina! Sitten ihmettelen, kun jossain vaiheessa voimat loppuvat. Olen saanut kaksi burnouttia, ja voisin olettaa, että saan varmaan joskus vielä kolmannenkin. Olen luullut, ettei minua stressaantuneempaa ihmistä olekaan. Tänään huomasin olevani väärässä, sillä tapasin Justiinan.

Justiina, 31 vuotta, diagnosoimaton ADHD ja ahdistuneisuushäiriö

Aktiivista elämää viettävä Justiina ei paljoa kotona homehdu. Hänellä on työn lisäksi joka ilta joku harrastus, mihin hän menee. On tanssia, on toisenlaista tanssia, on pilatesta, on kuntosalia, on luistelua talvisin ja kesäisin rullaluistelua… Tätäkin tapaamista saimme asetella kalenteriin monta viikkoa.

Justiinalla on nytkin kiire, sillä hänellä on tanssiesitys tulossa ja treenit alkavat pian. Teen Justiinalle tavoitehaastattelun, ja koska aikaa ei ole paljon, ehdimme pohtia vain yhtä tavoitetta. Justiina nimeää yhdeksi tärkeäksi tavoitteekseen lisäkoulutuksen, mikä mahdollistaa pääsyn esimiesasemaan hänen nykyisessä työssään. Työssään Justiina viihtyy eikä halua vaihtaa alaa, mutta hän haluaisi päästä kuitenkin uralla eteenpäin. Mielestäni tavoite kuulostaa järkevältä.

Justiina lentää koko ajan paikasta toiseen, siivet levällään, hetkeksikään pysähtymättä.

Unelma stressistä

Kun kysyn Justiinalta, mitä tämän tavoitteen toteutuminen tarkoittaisi hänen elämässään ja miten hänen jokapäiväinen elämänsä muuttuisi sen jälkeen, Justiina alkaa selittää kädet heiluen: Työ vaatisi huomattavasti enemmän sitoutumista kuin mitä ennen, ja se muuttuisi aika lailla 24/7 työksi. Suunnittelutyö lisääntyisi ja jatkuva kouluttautumisen tarve kasvaisi.

Entä sitten aamut. Mikä olisi Justiinan ensimmäinen ajatus, kun hän herää aamulla tavoitteen toteutumisen jälkeen? “Toivon, ettei kukaan alaisistani ole sairastunut, sillä joutuisin hommaamaan kaikille sairastelijoille sijaiset.” Hän kertoo, miten hänen vastuullaan olisi tiimien hallinnointi ja kaikkien lankojen pitäminen käsissään. Sivulauseessa hän mainitsee sen, miten jokaiseen tiimiläiseen pitäisi luottaa ja miten jotkut asiat pitäisi myös osata delegoida, ettei itse huku työn alle.

Katson Justiinaa silmiin ja kysyn häneltä: “Huomasitko itse, että kuvasit juuri tavoitteesi ja unelmasi pelkkänä stressitekijänä?” Hän katsoo minua silmät suurina ja hiljentyy. Ei hän ollut huomannut. Yleensä ihmiset eivät unelmoi stressistä. Eipä siinä, Justiina todennäköisesti kuvasi esimiestyön siinä mielessä realistisena, että siinä tulisi enemmän vastuuta ja hänellä olisi esimiehenä enemmän lankoja pideltävä käsissään. Myös delegoinnin merkitys oli tärkeä huomio, vaikkei hän siihen hirveästi syventynytkään pohdinnoissaan.

Justiina alkaa toden teolla miettiä. Ei hän näe nykyisessä elämässään mitään vikaa: Hänellä on kaikki ihan hyvin. Työ, missä hän viihtyy ja onnellinen parisuhde, vaikkei hän aviomiestään kovin paljoa harrastuksiltaan näekään. “Eipähän tule riitoja”, hän naurahtaa. Huumori on hyvästä, myös valmennuksessa!

Mikä neuvoksi?

Mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä. Eivät unelmat voi olla mitään stressitekijöitä, mitkä syöksevät ihmiset ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Justiina hoksaa: Ehkä vika ei olekaan nykyisessä elämässä, vaan menneisyydessä. Ehkä menneisyyden haamut, mitä hän ei ole koskaan käsitellyt missään, ajavat hänet jatkuvaan stressiin. Puhumme asiasta pitkään ja pohdimme, mikä olisi paras ratkaisu lähestyä asiaa. Mielestäni ensimmäinen askel, mikä Justiinan pitäisi ottaa, olisi psykoterapia, mitä minä en voi antaa pätevyyksien puutteessa. Suosittelen hänelle myös ADHD-diagnoosin hankkimista, sillä diagnoosin kanssa hän saa Kelalta huomattavasti helpommin maksusitoumuksen minkäänlaiseen kuntoutukseen kuin ilman sitä. Ja pitkä kuntoutus tulee kukkarolle kalliiksi, jos kaikki pitää maksaa omasta pussista.

Justiina on kerran yrittänyt julkisen terveydenhuollon kautta saada ADHD-diagnoosia, mutta neuropsykiatrisista ongelmista tietämätön terveyskeskuslääkäri oli torpannut Justiinan yritykset siihen paikkaan sanomalla, ettei Justiinalla voi mitään olla, sillä se on “poikien sairaus” ja yksikään ADHD-ihminen ei pysty suorittamaan yhtäkään tutkintoa, ja tutkintoja Justiinalla on kuitenkin kaksi. Lupaan hänelle, että autan häntä diagnoosin hankkimisessa. Valmentajan tehtäviin kuuluu tarvittaessa esim. Mennä mukaan lääkärikäynneille. Voin ottaa mukaan 30 cm paksun pinkan, mikä koostuu suoritetuista tutkinto- ja kurssitodistuksistani, lyödä lääkärille diagnoosipaperini kouraan ja kysyä häneltä, että vieläkö hän on sitä mieltä, että ADHD on poikien juttu eikä yksikään addi voi opiskella mitään. Lisäksi voin suositella hänelle yksityistä neurologia, mikäli julkisen kautta ei onnistu tai tie on liian hidas.

Justiinan on pakko lähteä, sillä tanssitreenit kutsuvat. Palaamme asiaan pian!

Ja vielä se diskleimeri, eli asiakas on lukenut tämän tekstin ennen julkaisua ja antanut luvan sen julkaisuun. Hänen tietonsa on muutettu niin, ettei häntä voi tunnistaa.

“Tänään alkaa uusi luku”

Addin aivot ovat niin täynnä ajatuksia, ettei kaikkea suunniteltua aina muista: Minun piti tehdä se aarrekartta jo kaksi päivää sitten, mutta unohdin! Onneksi tulevaisuus ei ole parista päivästä kiinni, joten ehdin hyvin tehdä sen, vaikkapa tänään. Kalenterissa ei pitäisi ainakaan olla mitään (pitäisikö asia kuitenkin varmistaa?), Kaunokin on väsytetty pitkällä metsälenkillä ja askartelu on ihan mukavaa ajanvietettä. Siinähän sen illan saa mukavasti kulumaan tekemällä jotain hauskaa. Telkkaria katsomalla vain zombiutuu, eikä sieltä telkkarista muuta tulisikaan kuin sataan kertaan nähtyjä uusintoja tai Salkkareita.

Toimiiko pala paperia?

Ensimmäisenä kaivan ison kasan lehtiä. Aarrekartan voi tehdä helpomminkin, vaikka ihan ranskalaisilla viivoilla ruutupaperille kirjoittamalla. Sen ei tarvitse olla hieno. Maailmankaikkeus kyllä kuulee vähemmän hienoa aarrekarttaakin. Haluan kuitenkin vähän väriä aarrekarttaani tällä kertaa; viimeksi tein sen tylsästi tietokoneella, tosin hyvästä syystä.

Tarkoituksenani oli tehdä mies-aarrekartta, koska olin totaalisen kyllästynyt niihin täystorviin, mitä elämääni oli siunaantunut. Toinen toistaan turhempia rotjakkeita. Päätin laittaa kunnon tilauksen menemään. Fonttikoko 11, riviväli 1, ja annoin näppiksen laulaa. Neljä A4-sivua siihen listaan tuli ominaisuuksia, mitä vaadin mieheltä. Viikkoko siinä meni aarrekartan teosta, ja nykyinen poikaystäväni oli oveni takana. Ja sitten joku vielä väittää, etteivät tällaiset typerät aarrekartat toimisi! Tiedän paremmin: NE TOIMIVAT! Sen takia kannattaa olla varovainen, mitä siihen laittaa, koska sitä saa, mitä tilaa.

Tämänkertainen tilaus

Käyn lehdet nopeasti läpi. Leikkaan sieltä itseäni miellyttäviä kuvia, tekstejä, lauseita ja kirjaimia. Haen lilan kartongin ja liimapuikon, ja alan asetella kuvia, kannustavia lauseita ja sanoja kartongille. Kauno herää päiväuniltaan ja haluaa auttaa. Huudan poikaystäväni paikalle: Hän ryntää apuun Kaunon kynsisakset kädessään ja Kauno painelee nojatuolin alle. Hyvä! Kaunolla on tekemistä, kun yrittää juosta karkuun poikaystävää ja kynsisaksia.

”Kohti nousukautta.” Sitä kohti olen menossa! Aion tehdä elämässäni suuria ratkaisuja, mutta uskon vahvasti, että jokainen ratkaisu on askel kohti parempaa elämää. Onnellista elämää, millaista haluan elää loppuun asti.

”Tänään alkaa uusi luku.” Periaatteessa se uusi luku on alkanut jo, mutta tänään se matka alkaa toden teolla, tämän uuden aarrekartan myötä. Tämä aarrekartta on karttani matkalla kohti tavoitteitani.

”Hymy korviin.” Ilman hymyä on turha yrittää saavuttaa mitään. Murjottaja ei saavuta tavoitteitaan, vaan korkeintaan saavutetaan masennus ja paha mieli. Sitä yritän välttää kaikin tavoin.

”Uskallan elää rikasta elämää.” Tarkoitan tätä monessa mielessä. Uudet kokemukset ovat rikkaus. Uudet tuttavuudet ovat rikkaus. Uskallus lähteä kävelemään pitkin uutta tietä on rikkaus. Eikä se rahakaan pahitteeksi olisi. Kirjoitan vielä sanat ”talous tasapainoon” aarrekarttaani. Käytän punaista kynää, koska olen joskus kuullut sen olevan tehokkaampi väri kuin mikään muu.

”Yritän elää terveellisesti.” Pitkäaikainen sairastaminen tekee sen, että terveys alkaa kiinnostaa. Kun jonkun asian menettää, sen tärkeyden todella ymmärtää. Haluan elää tervettä ja terveellistä elämää. Ja tarkoitan myös tätä laajassa mielessä, en pelkästään siinä mielessä, että vaihtaisin suklaapatukat porkkanaraasteeseen. Terveys ja terveellisyys ovat käsitteenä huomattavan paljon laajempia kuin pelkkä ruoka- ja juomavalio. Voisin muuten yrittää vähentää Cola-juomien lipittämistä. Se on muodostunut melkeinpä jo ongelmaksi kohdallani.

”Aikaa itselle.” Annan helposti aikaa muille: Työlle, opinnoille, poikaystävälle, Kaunolle, tyttärelle. Nämä ovat kaikki tärkeitä asioita, mille haluan antaa aikaani. Unohdan usein kuitenkin itseni ja sen oman ajan. Aion pitää parempaa huolta omasta ajasta.

”Pitkä parisuhde.” Sitä ei löydy mistään lehdestä, joten kirjoitan sen. Olen löytänyt sen, mitä etsin, eikä minun tarvitse etsiä enää. Nyt vain toivon, että se kestää, enkä mokaa mitään.

Kirjoitan monta muutakin asiaa, mitä toivon. Liittyen uratoiveisiin. Kirjoitan asioita, mitä haluaisin saavuttaa. Niitä tulee pitkä lista, ja melkeinpä hävettää: Kehtaanko oikeasti toivoa näin montaa asiaa? Totta kai, kehtaan! Miksen kehtaisi? Minulla on lupa toivoa itselleni parempaa elämää, vaikkei nykyisessäkään mitään vikaa ole. Unelmia pitää silti olla, koska ellei niitä ole, jämähdän, enkä ole enää viiden vuoden jälkeen onnellinen.

Valmis!

Siinä se on: Uusin aarrekarttani. Annan tämän kartan viitoittaa tietäni, seuraan sitä ja toivon maailmankaikkeudelta, että se kuulee minua. On se aina ennenkin kuullut, sekä hyvässä että pahassa. Eikä minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö se kuulisi minua nyt ja olisi aloittamassa kanssani uutta lukua.

Tyhmän äidin voimavaratammi

Äidit ovat aika usein tyhmiä. Tiedän tämän faktaksi, koska olen itsekin äiti, ja saan kuulla siitä joka päivä. En tiedä mitään, en tajua mistään mitään, olen ihan tyhmä, en ymmärrä, haluan lapselleni pelkkää pahaa, kidutan häntä, pakotan hänet ikäviin asioihin. Niin. Onhan se aika sadistista pakottaa teinityttö pesemään hampaansa aamuin illoin. Ja vielä julmemman ihmisen minusta tekee se, että kidutan häntä pakottamalla hänet pukeutumaan sään mukaan! Millainen äiti oikein olen, kun en päästä lastani syksyn viileisiin vesisateisiin pelkkä minimekko ja pieni toppi päällään, vaan vaadin häntä pukeutumaan pitkiin housuihin ja laittamaan takin päälleen? Olen täysi julmuri. Lastensuojeluilmoitusta odotellessa.

Toki äideistä on myös monenlaista hyötyä, ainakin silloin tällöin. Ehkä minustakin vielä joku päivä on jotain hyötyä omalle tyttärelleni. Oman äitini hyödyn huomasin, kun sain häneltä vinon pinon kartonkeja ja papereita, paperiliimaa sekä muita askartelujuttuja, mitä tarvitsen voimavaratammen tekemisessä. Se on eräs etätehtävistämme nepsy-valmentajan koulutuksessa. En ole vielä päässyt tehtävän alkuun, koska en ole sairasteluni takia päässyt kartonkikaupoille. Onneksi on äiti, niin ei tarvinnutkaan lähteä!

Valmistautuminen voimavaratammen tekoon

Ihan ensiksi pitää kaivaa kaikki askartelutarvikkeet esille. Kartongit, paperit ja liimat ovat jo paikoillaan, mutta sakset tarvitsen. Lisäksi tarvitsen lyijykynän, kumin, puuvärejä ja tusseja. Ne saan näppärästi varastettua tyttäreni huoneesta juuri sillä hetkellä, kun hän sattuu olemaan koiran kanssa ulkona eikä näe, mitä teen. Eikä voimavaratammesta VOI tulla hienoa ilman niitä piparkakkumuotteja, mitä tilasin juuri tätä tammea varten. Nekin pitää käydä kaivamassa esiin, ja askartelu (lue: kiroilu, hiusten repiminen ja hampaiden kiristys) voi alkaa.

Tammen tekoprosessi

Aloitan siitä, että mietin ensin vartin verran, minkä väriselle taustalle haluan tammen koota. Ihan kuin sillä taustakartongin värillä nyt olisi sen suurempaa seksuaalista merkitystä, paitsi että minulle on. Valitsen sinisen, kuvaamaan taivasta, mitä kohti se minun ylväs tammeni kaartuu.

Seuraavaksi on vuorossa tammen runko. Äidilläni ei ollut ruskeaa paperia, joten valitsen tammen rungoksi oranssin värin. Tietysti olisin voinut ihan käsipelillä piirtääkin tammen pohjan kartongille, mutta koska minulla on idea ja käsin piirtäminen olisi aivan liian helppoa, teen hommat vaikeamman kautta. Piirrän tammen, leikkaan sen irti ja liimaan sen siniselle kartongille. Rungosta tulee aivan kamala ja epäsuhtainen, mutta olen yksi maailman surkeimmista piirtäjistä, eikä minulla ole muutenkaan minkään valtakunnan kuvataiteellista luovuutta, niin saa luvan kelvata. En voi muuttua kuvataiteilijaksi, vaikka kovasti niin haluaisinkin. Kuvaamataidon opettajat kavahtakoot kamalaa puutani! Parempaan en kuitenkaan pysty, sillä en osaa.

Runko on valmis, seuraavaksi lehdet. Minulla on vihreää tarrapaperia, mihin piirrän tammenlehtiä käyttäen piparimuottia sapluunana. Homma sujuu helposti, ja koska paperissa on tosiaan tarrapinta, saan lehdet äkkiä paperille. Seuraavaksi ovat vuorossa tammenterhot, mitkä eivät välttämättä sinällään olisi osa tuota tammea, mutta niillä on tärkeä tehtävä tammessa, joten haluan ne siihen. Valitsen punaisen tarrapaperin terhoja varten, koska sitä ruskeaa ei edelleenkään ole.

Luovan tauon paikka

Tytär palaa lenkiltä koiran kanssa ja heti ensimmäisenä koira hyökkää puuni kimppuun kuraisten tassujensa kanssa. Hän haluaa auttaa! Kun kieltäydyn avusta, Kauno varastaa ensin pyyhekumin, sitten puuvärin, sitten toisen, ja minulta menevät hermot. Päätän siirtää askarteluprosessini olohuoneesta keittiön pöydän päälle, jottei koko puu olisi hetken päästä paremmissa suissa. Kauno pitää kepeistä ja siitä, että hänelle heitetään keppiä, mutta tuosta minun voimavaratammestani ei nyt irtoa yhtään keppiä Kaunolle. Saa luvan olla ilman, ja tyytyä puruluuhun.

Tauko ohi, työ jatkuu

Kun olen siirtänyt työpisteeni olohuoneesta keittiöön, juonut samalla kupin ruusunmarjateetä ja rapsuttanut puruluuta järsivää koiraa, on aika jatkaa. Työ on melkein valmis, siitä puuttuvat vain pienet yksityiskohdat. En halua, että puuhun tuleva teksti ja siihen kirjoitettavat sanat näkyvät suoraan, vaan haluan siihen pientä yllätyksellisyyttä. Siksi otan lisää oranssia paperia, leikkaan siitä oksien ja juurien muotoiset palat ja liimaan ylimääräiset palat rungon päälle ”luukuiksi”. Nyt ”luukkua” täytyy raottaa, jotta tietää, mitä siellä alla lukee.

En keksi, miten piilottaisin tammenterhoihin ja lehtiin tulevat tekstit, ja mietin asiaa hetken aikaa. Tongin äitini luota saatua kassia, ja löydän sieltä värikästä aaltopahvia. Sitä on vain pieni pala, ja mietin, miten saan sen riittämään. Aaltopahvi on kaunista ja siitä saisi värikkään puun, kuvaamaan syksyä ja sitä, miten puu muuttuu vuodenaikojen mukaan: Samalla lailla ihminen muuttuu, ja ainakin itselleni muutos on yksi tärkeä voimavara. En todellakaan jaksaisi samaa, vanhaa liukuhihnakökköä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Muutos on kaunista!

Saan ahaa-elämyksen, kun tajuan, että aaltopahvissahan on kaksi osaa: Sileäpintainen pahvi on ”liimattu” kiinni aaltomaiseen pahviin. Revin ne irti toisistaan ja kappas, sain kaksi pahvinpalaa! Nyt sen pitäisi riittää, ja saan sekä lehdille että tammenterhoille värikkään ”luukut”. Istun aika pitkään muotit, lyijykynä, sakset ja liimapuikko kädessäni, mutta se kannattaa. Puusta tulee oikeastaan aika hieno, vaikka itse sanonkin. Se on itseni näköinen: Värikäs, hieman salaperäinen, omanlaisensa puu, jollaista tuskin kävelee heti samanlaista vastaan.

Mistä ammennan voimaa?

Itse puu on valmis, mutta se tärkein vielä puuttuu, eli ne asiat, mistä juuri minä ammennan voimani. Juuriin kirjoitan ne asiat, mistä saan perusvoimani. Runkoon, toisin sanoen tammenterhoihin, kirjoitan ne asiat, joissa olen hyvä ja mitä osaan. Oksiin tulevat ne asiat, minkä tekemisestä nautin. Lehtiin kirjoitan unelmani. Tämä osio on se kaikkein vaikein, ja tätä täytyy miettiä pitkään ja hartaasti. Monen tunnin miettimisen jälkeen sain tällaisen lopputuloksen aikaiseksi.

Juuret

Perusvoimakseni kirjoitin seuraavat asiat: Läheiset ihmiset, koti, vapaus, työ, terveys ja yhdistystoiminta. Nämä kaikki ovat asioita, mitkä antavat minulle voimaa tavallisessa arjessa. Nämä auttavat minua jaksamaan. Tässä kolme viikkoa kestäneessä keuhkokuumeessa terveyden merkitys perusvoimana korostuu erityisen paljon. Terveys on peruslähtökohta monelle asialle.

Jos joku sanoo minulle, etten ole terve, sillä minulla on ADHD, suosittelen lukemaan Simo Vehmaksen erinomaisen teoksen Vammaisuus. Siinä erotellaan termit vammainen ja sairas. Sairaus on väliaikainen tila, mistä parannutaan lääkkeillä ja levolla. Tällä hetkellä olen sairas, sillä minulla on keuhkokuume, joka tosin on paranemaan päin. Kun olen parantunut siitä, olen sen jälkeen täysin terve. En ole enää sairas. Olenko sitten vammainen? Vehmaksen mukaan olen. Suomen kielen sanassa ”vammainen” on hyvin negatiivinen kaiku ja sitä pidetään pahana asiana. Enkä itse pidä ADHD:tä vammana, vaan pikemminkin piirteenä. Se on kuitenkin varma, että sairaus on eri asia kuin vamma, ja sairas minä en ole.

Sanalla vapaus on monta merkitystä: Sananvapaus, liikkumisvapaus, mielipiteen vapaus… Saan elää vapaasti, pelkäämättä mitään. Saan lähteä vapaasti kodistani, saan matkustella vapaasti, saan nähdä ja kokea asioita kenenkään estämättä. Ilman vapautta ei ole mitään!

Yhdistystoiminta on minulle itselleni henkinen voimavara. Olen ylpeä ja onnellinen saadessani olla osana niin aktiivista yhdistystä kuin Turun autismi- ja ADHD-yhdistysAisti ry. Kuulun hallitukseen, olen hallituksen tiedotusvastaava ja yhdistyksen ADHD-vertaistukivastaava. Saan olla mukana organisoimassa ja järjestämässä koulutusta, kursseja, vertaistukitoimintaa ja vapaa-ajan toimintaa erityisperheille. En missään tapauksessa koe yhdistystoimintaa ylimääräisenä taakkana, vaan se on minulle nimenomaan lähde, mistä ammennan voimaa. Ilman yhdistystä, minulta puuttuisi jotain.

Koti, läheiset ihmiset ja työ ovat asioita, mitä tuskin tarvitsee sen enempää selittää. Ne tuovat turvaa, mikä on ihmisen perustarve. Ne tuovat sosiaalisia kontakteja, mikä on myös ihmisen perustarve. Ja ennen kuin ihminen voi iloita mistään muusta asiasta, täytyy perustarpeiden (ruuan, lämmön, turvallisuuden yms.) olla kunnossa.

Runko ja terhot

Tätä jouduin miettimään pitkään. Vaikken yleensä pidäkään itseäni tyypillisenä suomalaisena, siinä mielessä olen kuitenkin tyypillinen suomalainen, että minun on vaikea kehua itseäni. Tuntuu oudolta ja hivenen epämukavaltakin kehua omaa osaamistaan, ja edes ajatella, että olen hyvä jossain. Tämä ajatusmalli ei ole mitenkään terve, tiedän sen itsekin, ja siitä olisi hyvä päästä eroon. Henkiseen hyvinvointiin kuuluu olennaisesti se, että tietää olevansa hyvä asioissa ja osaa myöntää sen.

Pitkän miettimisen jälkeen valitsin seitsemän sanaa, joista osa oli tavallisia taitoja: Kirjoitus, opetus, valokuvaus. Loput neljä olivat enemmänkin henkisiä taitoja: Organisointitaito, innovatiivisuus, luova joustavuus ja sosiaalinen tilannetaju.

Vaikka olenkin ADHD-aikuinen, olen hirveän hyvä ja tehokas organisoimaan asioita kuin asioita. Ja koska olen tässä niin hyvä, minulta tullaan nykyään pyytämään, voisinko organisoida tämän ja tämän asian, koska saan aikaiseksi ja osaan tehdä. Olen tästä taidosta erityisen ylpeä.

Innovatiivisuus melkeinpä kuuluu osaksi ADHD:tä, mutta taidan olla siinä poikkeuksellisen hyvä. Olen siinä vielä erityisen luova. Samoin minulla on luovan joustamisen taito, mikä tarkoittaa sitä, että osaan joustaa kiperissäkin tilanteissa erittäin luovasti niin, että asia ratkeaa tavalla, mistä jokainen hyötyy. Sosiaalinen tilannetaju minulta on jopa testattu ADHD-testien yhteydessä tehdyillä lahjakkuustesteillä, ja sain niistä poikkeuksellisen korkeat pisteet. Hauskinta asiassa oli, etten itse edes tajunnut olevani jossain hyvä. Ihmettelin vain, miksi neuropsykologi antoi minulle näin älyttömän helpon tehtävän ja vielä katsoo suu auki vierestä, kun teen sen ennätysvauhdissa. Itse en nähnyt tilanteessa mitään outoa enkä tajunnut, että olin tekemässä mukamas jotain lahjakkuustehtävää.

Oksat

Oksiin tulivat harrastukset ja asiat, joiden tekemisestä nautin. Sieltä löytyvät perusjutut, kuten matkustaminen, kirjoittaminen, konsertit, festarit, valokuvaus, pitkät lenkit Kaunon kanssa ja metsäretket. Rentouttavaa toimintaa, mitä voi tehdä yhdessä rakkaiden kanssa. Lisäksi kirjoitin oksiin vielä vertaistukitoiminnan ja Aisti ry:n. Nämä ovat tärkeitä asioita, joiden tekemisestä nautin. Viimeisessä kaksihaaraisessa oksassa lukee: Itsensä ja osaamisensa kehittäminen ja opiskelu. En voisi kuvitellakaan, että ajattelisin olevani missään mielessä ammatillisesti valmis. Haluan oppia lisää, haluan kehittyä. Koko ajan tulee uutta, haluan saada siitä tietoa. En halua jämähtää vanhaan tietoon, vaan haluan kehittyä. Todennäköisesti tulen vielä eläkkeelläkin ollessani opiskelemaan jotain. Ellen muualla, niin kansalaisopistossa. Kalkkeudun ja sammaloidun, ellen opiskele. Uuden oppiminen tuo minulle voimaa.

Lehdet

Lehtiä on paljon, koska mielestäni unelmiakin pitää olla paljon. Ellei ihmisellä ole unelmia, hänen elämänsä pysähtyy. Unelmia pitää olla, koska täytyy olla jotain tavoiteltavaa. Muuten elämä ei pysy mielekkäänä ja se jää junnaamaan paikoilleen. Eikä unelmien tarvitse olla mitään suuria ja mahtavia. Aivan tavalliset, arkipäiväiset asiat voivat olla unelmia. Se, että unelmoi edes kerran elämässään saavansa maailman parasta kaalilaatikkoa, on aivan yhtä arvokas unelma kuin se, että toivoo pääsevänsä kuulennolle. Pääasia on kuitenkin se, että unelmia on! Ja jos ne unelmat ovat vielä sellaisia asioita, joiden on mahdollisuus joskus toteutua, niin aina parempi.

Unelmat voivat toki olla myös materialistisia, mutta itse henkilökohtaisesti en usko niiden tuovan elämäniloa kovinkaan pitkäksi aikaa. Toki uusi televisio ilahduttaa, mutta siitä saatu ilo katoaa heti sen jälkeen, kun naapurille tulee isompi ja hienompi televisio. Oma uskomukseni on se, että unelmat, mitkä liittyvät itsensä kehittämiseen, henkiseen tasapainoon ja elämänkokemusten kartuttamiseen, ovat niitä unelmia, mitkä tyydyttävät pidemmäksi aikaa. Tosin tämä on vain oma mielipiteeni.

Ja jos nyt aivan täysin rehellisiä ollaan, olen iloinen siitä, että olen päässyt eroon ”materiaunelmista”. Kyllä maailmaan tavaraa mahtuu! Mitään niistä emme saa hautaan mukanamme. Mutta kun elämme vauhdikkaan elämän, koemme uusia asioita, uskallamme, kehitämme itseämme, voimme elää paljon antoisamman elämän, ja ehkä vielä jättää jotain tavaraa tärkeämpää jälkeemme muillekin sukupolville.

Lehtiä on minun tammessani 15 kappaletta, ja niistä löytyvät seuraavat unelmat: Kirjan kirjoittaminen, selän kivuttomaksi saaminen, paremmaksi valokuvaajaksi tuleminen, lisäkoulutuksen saaminen, ura tutkijana, töihin ulkomaille, omassa vuorokausirytmissä eläminen (minulla on VUJ), saada nähdä maailmaa, saada kokea pitkä parisuhde, elää omavaraisesti ilman velkoja ja lainoja (viitaten lähinnä tämänhetkiseen asuntolainaan ja opintolainaan, mistä on vielä pienen pieni osa maksamatta), saada pitää ystävät lähelläni, pysyä toimintakykyisenä (tarkoittaen sekä fyysistä että henkistä terveyttä), saada koulutettua Kaunosta ”akateeminen” koira, uskaltaa heittäytyä ja viimeisenä hassu unelma, oppia koristelemaan kakkuja.

Valmis!

Nyt on tyhmän äidin voimavaratammi valmis. Sen tekemiseen meni kokonainen vuorokausi, näin tammen eteen hirveän paljon vaivaa, mutta olen myös lopputulokseen tyytyväinen. Säästän tammen ja laitan sen varmaan talteen (ADHD-slangissa ”varma talle” tarkoittaa paikkaa, mistä et enää ikinä löydä sitä). Tunnen myös tällä hetkellä olevani asteen verran voimaantuneempi kuin mitä olin siinä vaiheessa, kun lähdin tammea rakentamaan. Jouduin tutkimaan itseäni paikoista, mistä en yleensä itseäni tutki ja jouduin miettimään asioita, mitä en yleensä mieti. Tämä pohdinta teki hyvää! Ja vaikka tammen fyysiseen kokoamiseen menikin tuhottomasti aikaa, koska tein sen vaikeamman kautta, olen iloinen, että jaksoin nähdä sen vaivan. Tammi on visuaalisesti paljon paremman näköinen tuollaisena! Vaikka edelleenkin uskon, että kuvaamataidon opettajat ovat taatusti kanssani eri mieltä tammen hienoudesta.