Kaunon lomapäiväkirja, osa 1

Hei! Se olen minä, Kauno the Koiranpoika. Tulin kertomaan teille tämän päivän seikkailuista ja siitä, miten tulin huijatuksi.

Aamulla meillä oli kotona kauhea sähellys ja tohina. Isi ja äiti penkoivat kaappeja ja laatikoita kuin muuttoa tehden. Yritin kovasti auttaa ja osallistua tunkemalla kuononi joka paikkaan, mutta jostain syystä isi ja äiti eivät arvostaneet antamaani apua. En ymmärrä, miksi.

Lopulta äiti laittoi minulle valjaat ja sanoi, että lähdetään autoon. Meillä olisi kuulemma pitkä matka edessä, mutta äiti lupasi matkan aikana kaikkea kivaa ja jännittävää, kuten pysähdyksen namikaupalla.

Autossa oli tylsää. Äiti ajoi ja isi istui äitin vieressä, eikä kukaan ollut takapenkillä rapsuttamassa minua koiraparkaa. Sitten tuli se ensimmäinen pysähdys ja se äidin lupaama namikauppa. Ajattelin, että nyt minä saan kaikenlaisia ihania herkkuja: kanakiekkoja, naudan nilkkoja, poron kylkiluita ja niitä meritähden muotoisia denta-nameja. Pyh ja pah! Se olikin joku ihan tyhmä paikka, missä myytiin vain pahoja asioita, kuten suklaata, värikkäitä kuminannoja ja lakua. Missä OIKEAT namit? Oli kyllä todellinen pettymys. Olisi tehnyt mieli pissiä äidin kintuille, kun se tuolla tavalla meni narraamaan. Muka namikauppa.

Tuli pari muutakin pysähdystä, mutta namikauppoja ei ollut enempää. Äiti vain hävisi sisään johonkin rakennukseen ja tuli hetken päästä ulos ilman mitään ostoksia. Mitä lie teki siellä rakennuksessa. Varmaan kyseli reittiohjeita. Ei noista naisista aina tiedä. Varsinkaan meidän äidistä.

Pitkän ajan päästä äiti pysäytti auton ison hotellin eteen. Täällä me sitten oltaisiin muutama yö. Meillä oli iso huone, paljon isompi kuin se hotellihuone, missä oltiin viimeksi silloin, kun minä olin vielä pieni vauvapentu. Sen kaupungin nimi oli Kuopijo, mutta eipä siellä paljon kuopijoita ollut. Ihan huijausta koko kaupunki! Mutta niin on tämäkin kaupunki huijausta. Muka joku Jyvä-Kylä. Eikä yhtä ainoaa jyvää missään. Mistä ihmiset näitä nimiä keksivät?

Minä reippaana vahtikoirana tarkistin heti koko huoneen. Siellä oli epäilyttävän näköinen esine. Se piti tutkia tarkkaan. Tiedä, vaikka siellä olisi ollut pommi. Tai vielä pahempaa, kissa! Ikinä ei voi olla liian varovainen.

Sen jälkeen minä päätin tutustua hotellin esitteeseen. Jonkun pitää sekin tehdä. Oli todella hyvä esite!

Äiti sanoi, että huomenna mennään leikkimään muiden koirien kanssa. Niille pitää olla kiltti eikä niille saa murista. Minä yritän olla kiltti poika. Äidin mukaan ne koirat ovat kuulemma tosi nättejä tyttöjä. Enpä tiedä, voiko äidin sanaan luottaa, kun se tänään jo huijasi sen namikaupan suhteen. Huomenna sen sitten näkee.

Mutta tulen kertomaan taas lisää seikkailuista täällä Jyvä-Kylässä. Ja kerron myös, jos löydän täältä jyviä. Vielä ei ole yhtään tullut vastaan.

When you wish upon a star...

Kännykkä sanoo bling. Sähköpostia. Mitäs jännää tällä kertaa? Joku seuraa minua Reseach Gatessa? Uusi kurssi alkaa edX:ssä? Eduopo tiedottaa jotain?

Ei. Sähköposti on Helsingin yliopistosta. Eilinen käyntini Helsingissä on tuottanut hedelmää.

Rosé-samppanjaa opiskelupaikan kunniaksi!

"Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opiskelupaikka" ja blaablaablaa. Sitä normaalia settiä, mitä näissä sähköposteissa aina on. Minun pitää muistaa vastaanottaa opiskelupaikka vielä tämän kuun puolella, ja ensi syksystä lähtien olen sitten kirjoilla kolmessa eri yliopistossa: Turussa, Tampereella ja Helsingissä.

Mitäs minä nyt sitten olen päässyt tällä kertaa opiskelemaan? Kirjallisuusterapian opintoja. Tämä on pitkäaikainen haaveeni ja nyt siitä on tullut totta. Uskon taideterapian voimaan, ja koska olen itse suhteellisen sanaisa ihminen, uskon kirjallisuusterapian olevan se laji, minkä avulla pystyn auttamaan ihmisiä parhaiten. Valokuvaterapian avulla pystyn myös, mutta se kirjallisuus on minulle ehdoton ykkönen.

Eli ensi syksystä alkaen minä väännän Helsingissä kirjallisuusterapiaa, Tampereella käyttäytymisanalyysiä ja eläinten kouluttamista sekä Turussa erityispedagogiikkaa, psykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Evoluutiopsykologia ja Asklepios ovat valmiita eikä niissä ole enää mitään opiskeltavaa.

Mikä minusta tulee isona tyttönä? En minä vain tiedä. Kai minä jotain keksin sitten siinä vaiheessa, kun minusta tulee se iso tyttö.

Sieluni syövereet listoina

Joko olette kyllästyneet näihin listapostauksiini? Harmi, jos olette, koska aion tehdä niitä vielä tämän jälkeen ainakin muutaman. *tähän kohtaan sellainen virnistävä  ja ilkikurinen hymynaama*

Taustatiedoksi, että nämä "listapostaukseni" alkoivat siitä, kun sain joululahjaksi kirjan Elämäni listoina. Tämänkertaisessa listapostauksessani ajattelin keskittyä enemmän sellaisiin listoihin, missä on oikeasti jotain pohdittavaa. Jotain, mikä saattaisi kertoa minusta itsestäni ja elämästäni.

Brunhilde

Ensimmäiseksi lista asioista, joita ilman en voisi elää.

1. Kauno

2. Oma auto

3. Suklaa

4. Kirjat

5. Musiikki

6. Valokuvaaminen

7. Itsensä kehittäminen opiskelun avulla

8. Hyvät ystävät

9. Tietokone

10. Sisäelimet

Viimeinen kohta nyt on vitsillä heitetty, mutta se on täyttä totta! En voisi elää ilman sydäntä, keuhkoja, maksaa tai munuaisia. Opiskelua ilman voisin ehkä elää ja hengittää, mutta kuolisin kuitenkin sisäisesti. Samoin omaa autoa tarvitsen ihan välttämättä. En voisi elää pelkkien julkisten kulkuneuvojen varassa, vaikka asunkin sellaisessa kohtaa Turkua, että täältä on lyhyt matka joka paikkaan ja ohitse menee monta bussireittiä. Ilman suklaata voisi ehkä elää, mutta elämä olisi kovin mautonta.

Oya

Toiseksi lista parhaista asioista kodissani.

1. Kauno

2. Aviomieheni

3. Sohva

4. Sänky

5. Sängyn pääty (mikä sopii täydellisesti makuuhuoneen tapeteihin)

6. Olohuoneen taulut (mitkä on varta vasten teetetty sopimaan olohuoneeni sisustukseen)

7. Nojatuolit

8. Kirjahyllyt

9. Makuuhuoneen verhot

10. Keittiön tapetit

Ei varmasti tarvitse selittää, että parasta kodissani on se, kun oven avatessani vastaani tulee iloinen hauveli heiluvan hännän kanssa, sekä mieheni valmiina antamaan minulle pusun. Loput varmasti kertovat siitä, miten paljon vaivaa ja aikaa olen nähnyt kotini sisustukseen, jotta siitä tulisi minun omasta mielestäni täydellinen. Myös rahaa on mennyt ihan mukavat summat tämän unelman toteuttamiseen. Ja kyllä, olen tyytyväinen saamaani lopputulokseen. Minulla on omasta mielestäni kaunis koti, missä viihdyn, ja mikä on itseni näköinen.

Nemi

Kolmanneksi lista asioista, jotka muuttaisin maailmassa.

1. Tasa-arvoinen kohtelu eläimille

2. Tasa-arvoinen kohtelu eri sukupuolille

3. Tasa-arvoinen oikeus koulutukseen eri sukupuolille

4. Ihmiskaupan lopettaminen

5. Luonnon saastuttaminen

6. Ahneuden poistaminen

7. Sotien lopettaminen

8. Tyttöjen silpomisen lopettaminen

9. Lapsityövoiman käytön lopettaminen

10. Maalaisjärkeä kaikille ihmisille oikein roppakaupalla

Onneksi silpomisen vastaisia kampanjoita on niissä maissa, missä sitä harrastetaan. Luonnon saastuttamiseen ja esim. muovijätteen määrään luonnossa ollaan heräämässä. Lapset kuuluvat kouluun, eivät töihin, ja tyttöjen koulutuksella voitaisiin saada ratkaistua monia maailman ongelmia. Miten tähän käytännössä päästäisiin, se onkin sitten jännempi juttu. Sotia on niin kauan kuin on ihmislajikin, samoin ahneutta. Mielestäni on kummallista, että mitä viisaammaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi se tulee. Moraali unohtuu, valta ja ahneus alkavat vallata mielen. Ei kysytä enää, kannattaako jotain asiaa ylipäätänsä edes tehdä, vaan se tehdään, jos siitä saadaan jotain hyötyä itselle. Maailma on surkea paikka elää niin kauan kuin ihmiset hallitsevat maailmaa.

Lilith

Neljänneksi lista parhaista rentoutumiskeinoistani.

1. Hyvän kirjan lukeminen

2. Rauhallinen lenkki koiran kanssa

3. Metsäretki kameran kanssa

4. Soffa ja leffa

5. Seksi

6. Koiran rapsuttelu- ja hellimishetki

7. Klassinen konsertti

8. Kahvilassa istuminen hyvän ystävän kanssa

9. Kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen

10. Kuivien ja tylsien esseiden kirjoittaminen

Näillä keinoilla minä rentoudun! Harmi vain, että osa keinoista vaatii sitä kotoa lähtemistä, mikä on mahdotonta silloin, kun on burnout. Onneksi kotonakin niitä rentoutumismahdollisuuksia on useampia, kuten vaikkapa se leffa ja kirjan lukeminen. Ja jos joku kehtaa väittää, että seksi ei rentouta, niin se henkilö ei ole ikinä saanut hyvää seksiä! Ja ellei vielä tämänkään jälkeen usko, niin tervetuloa meille kokeilemaan.

Viidenneksi lista nimistä, joihin voisin vaihtaa omani. Koska sukunimeni olen juuri pari kuukautta sitten vaihtanut, niin laitetaanpa tällä kertaa etunimi vaihtoon. Ja katsotaan, mitä mieltä olette valinnoistani.

1. Brunhilde

2. Apollonia

3. Nemi

4. Lilith

5. Oya

6. Isolde

7. Minerva

8. Leia

9. Moira

10. Kuu

Tuttuja nimiä? Osa varmasti on. Miksi näin outoja nimiä? No siksi, että suurin osa näistä henkilöistä on jonkun mytologian jumalattaria, paholaiskuningattaria tai valkyyrioita. Poikkeuksena Leia. Ellet tiedä, mistä tämä nimi on peräisin, niin tule pois laatikostasi ja hanki itsellesi elämä! Kuu on mielestäni eksoottinen, kaunis ja salaperäinen taivaankappale. Siksi voisin kuvitella nimekseni Kuu. Löytyykö tästä listasta oman tyttäreni nimeä? Ei löydy. Ei etunimeä eikä toista nimeäkään. Mutta jos saisin toisen tyttölapsen (ihme, mitä ei tule ikinä tapahtumaan), niin siitä tapauksessa molemmat nimet löytyisivät kyllä tästä listasta.

Isolde

Miksi ihmeessä tällainen lista? Haluanko vain kerskua yleistiedollani? Ehkäpä. Tai ehkä halusin antaa teille vinkkejä kivoista ja erikoisista tyttöjen nimistä... Tai sitten vain halusin kertoa jotain sieluni syövereistä ja siitä, että valon ja pimeän tasapainokilpailussa minä olen ehkä enemmän siellä pimeän puolella. Onhan minulla viivästynyt unirytmikin, joten olen ihan jo luonnostani yökyöpeli!

Kuudenneksi lista lempituoksuistani.

1. Metsä sateen jälkeen

2. Vanhat kirjat

3. Kirsikankukat

4. Sitruuna

5. Suklaa

6. Saunavihta

7. Samppanja

8. Koiranpentu

9. Vastaleivottu pulla

10. Puhtaat lakanat

Sen pimeän puolen lisäksi minulla on olemassa pehmeä puoli, mikä arvostaa kaikkea pientä ja suloista. Kuten sitä metsää sateen jälkeen sekä saunavihdan tuoksua. Rakastan vanhoja kirjoja, niiden tuoksua ja niiden sivuista tulevaa rapinaa. Samoin koiranpennut tuoksuvat ihanalle kakkoineen päivineen!

Tässä tällainen listauspostaus tällä kertaa. Ensi kerralla uusia listoja, ehkä vähän pinnallisempia. Ihan vain vaihtelun vuoksi.

Moira

Unien ihmeellinen maailma, osa 68

Viime öinen hirveä paniikki kesti pitkään. Siitä huolimatta, että yritin toisen unen aikana rauhoitella itseäni. Onneksi sain herätä todellisuuteen ja siihen, että kaikki onkin ihan hyvin.

Ensimmäisessä unessa Kauno oli vielä vauva. Olin ostanut hänet exäni äidiltä, joka oli Kaunon kasvattaja. Kauno oli myyty jollekin maatilan omistajalle, mutta Kauno olikin palautettu takaisin, minkä takia Kauno sitten myytiin meille. Olin äärimmäisen onnellinen ihanasta koirastani.

Exäni kuitenkin varasti Kaunon takaisin. Ja kutsui minut sen jälkeen järjestämiinsä juhliin. Sanoin, että osallistun juhliin vain yhdestä syystä: Hakeakseni Kaunon takaisin. Exäni yritti karttaa minua koko juhlien ajan juoksemalla minua karkuun, ja minä taas epätoivoisesti kiertelin ympäri valtavaa pihaa itkien ja huutaen Kaunoa. Jos vaikka pikkuinen koira tulisikin minua vastaan.

Exäni äiti tuli kotiin. Selitin hänelle tilanteen itku kurkussa. Hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja kuunteli tarkkaan. Lopulta hän sanoi, että siinä oli käynyt niin, että exäni oli palauttanut koiran hänelle sanoen, etten ollutkaan halunnut koiraa. Mutta Vartiainen, tämä Kaunon ensimmäinen ostaja, olikin tullut sanomaan, että hän voisi ottaa Kaunon takaisin. Kauno on siis Vartiaisella.

Aloin huutaa, ettei se nyt näin voi mennä. Minä olen maksanut koirasta, ja Vartiainen oli luopunut siitä. Koira on siis minun ja se tulee palauttaa minulle heti. Exäni teki julman teon vain loukatakseen minua, koska jätin hänet. 

Exän äiti kutsui paikalle lakimiehen, jotta asia voitaisiin selvittää juurta jaksaen. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että laki on minun puolellani. Asianajaja taas sanoi, ettei asia ole niin, vaan laki on aina ensimmäisen ostajan, tällä kertaa Vartiaisen puolella, eikä minulla ole mitään oikeuksia, vaikka olenkin maksanut koirasta. Sitä paitsi, en ole maksanut arvonlisäverollista summaa, mikä olisi 11 000 euroa lisää. Sanoin maksavani vaikka satatuhatta euroa lisää, kunhan saan Kaunon takaisin.

Vartiainen oli halunnut pelkästään "koiran", mitä tarvitsi avuksi maatilan töihin. Minä sanoin, että minä en halua "koiraa", vaan minä haluan Kaunon. Vartiainen voi mennä hakemaan koiransa muualta, koska hän haluaa vain jonkun koiran. Ei häntä yksilö kiinnosta. Minä taas en halua muuta koiraa, vaan nimenomaan Kaunon, ja olen valmis taistelemaan tästä asiasta vaikka miten pitkään.

Lopulta pitkän ja tuskallisen odotuksen ja piinan jälkeen sain Kaunon takaisin.

Uni hyppäsi toiseen. Olin hakemassa tytärtäni päiväkodista. Tyttäreni oli unessa vielä ihan pieni. Päiväkodissa oli joku häslinki menossa, ja yhdessä huoneista ilmeisesti riehui joku villieläin. Yhtäkkiä näin isoäitini tulevan eräästä huoneesta. Hän tuli meidän viereemme, hymyili ja alkoi jutella mukavia. Katsoin häntä pitkään, ja sanoin: "Mamma, sä olet kuollut". Isoäitini hymyili, ja sanoi, että toki hän on kuollut, mutta suojelee meitä. Meille ei tapahdu mitään, vaikka päiväkodissa riehuukin villieläin.

Minut valtasi lämmin ja turvallinen tunne. Ajattelin, että isoäitini suojelee meitä oikeasti haudan takaa, ja olen oikeasti turvassa. Meille ei voi sattua mitään ikävää. Turvallisuuden tunne oli todella voimakas ja olin varma, että se jatkuisi vielä pitkään.

Herätessäni se ei kuitenkaan jatkunut, vaan minut valtasi paniikki siitä, missä Kauno on ja onko Kaunolla kaikki hyvin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 67

Olin nuori kirjailijatyttö sota-aikana. Perheeni (isä, äiti, minä ja siskoni) asuimme pienessä, vaaleanpunaisessa talossa pienellä saarella, missä meillä oli oma laatikko. Laatikko oli jaettu neljään osaan, ja jokainen nukkui omassa laatikon osassaan. Oli ahdasta, mutta se ei haitannut meitä. Meitä haittasi ympärillä riehuva sota.

Pidimme erilaisia iltoja, jolloin luimme kirjoja ääneen toisillemme. Eräänä iltana luin erästä pölyistä, vanhaa kirjaa. Kirjailijan nimi oli Satu Vuorio. Minusta kirja oli outo ja runot aivan kummallisia. Vanhat ihmiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että tämä on sitä oikeaa kirjallisuutta, eikä minun, nuoren hömppänätytön, turhia mielipiteitä otettu huomioon. Eikä myöskään minun tekemääni kirjallisuutta arvostettu.

Saimme tarpeeksemme sodasta. Naapurin pojan kanssa teimme suunnitelman, että menemme suurella lapsiporukalla saaren toiseen päähän, ja kiipeämme suuren piikkilanka-aidan ylitse. Se lopettaisi sodan. Toteutimme myös suunnitelmamme, ja ryntäsimme suuren piikkilanka-aidan luokse. Aitaan oli sidottu kiinni vastapuolen nuori poika, joka yritti huutamalla estää aikeemme. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, koska oli sidottu kiinni, eikä pystynyt estämään meitä. Kiipesimme aidan yli, ja sota oli sen jälkeen ohitse.

Sodan jälkeen kaikki meni uusiksi. Saari, millä asuimme, oli pieni, joten isä päätti siirtää talomme toiselle saarelle, missä oli enemmän kaupankäyntiä. Talomme irroitettiin maasta ja siirrettiin sellaisenaan toiselle saarelle.

Uudella saarella oli vilkas kauppa, jota piti geisha. Häntä pidettiin huonomaineisena naisena, vaikka hän oli saaren rikkain henkilö. Äitini halusi karttaa tätä geishaa, kun taas isäni halusi saada hyvät välit häneen, jotta voisi itsekin rikastua olemalla hyvissä väleissä. Äitini käski meitä lapsia karttamaan tuota naista. Ja koska hän käski niin, minä tyttö menin suoraan tämän geishan pakeille ja pyysin pääsemään hänen maikokseen. Ellei joku tiedä, niin maiko on geishaoppilas. Sen jälkeen kävelin saarella maikon runsaissa meikeissä ja kamalissa kengissä. Ja tunsin itseni kauniiksi.

Eräänä päivänä meidän oli tavattava eräs perhe, jonka poika oli kiusannut minua rajusti ja loukannut minua pahasti. Sovimme geishan kanssa pienestä jekusta. Minä leikin, että minä olen se geisha, ja tämä geisha leikki olevansa maiko. Minä kävelin ylväänä, meikattuna ja geisha taas käveli vierelläni puhuen koko ajan tälle perheelle, jonka poika oli kiusannut minua. Minä yritin antaa kuvaa, että perhe oli liian ala-arvoinen, jotta minä, suuri geisha, voisin alentua puhumaan heille tai edes katsomaan heitä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 65

Olin palannut koulun penkille, yliopistoon, opiskelemaan venäjää. Syystä, mikä ei unessa selvinnyt, halusin saada toisen maisterin tutkinnon venäjä pääaineena. Asuin Naantalissa, entisessä kotitalossani (mikä ihme Naantali-teema mulla on unissa nykyään?) ja minulla oli teinin lisäksi toinen pieni tyttö, nimeltä Hilla.

Opetus oli hyvin lukiomaista, ja eräs opettajistamme ilmoitti heti kättelyssä, että poissaoloista rankaistaan välittömästi. Tämäkin luento kestäisi kuuteen. Sanoin, ettei se vain käy, sillä Hillan päiväkoti menee viideltä kiinni, ja minun on haettava tyttö sitä ennen. Sain tympeän vastauksen vanhalta naisopettajalta, että minun pitää keksiä keino, mihin saada tyttö hoitoon. Hän ei päästäisi minua läpi, jos olisin pois lapsen takia.

Venäjän tunti meni siihen, että meikkasin. Opettelin tekemään eräänlaista sydämen muotoista rajausta huuliini. Tappelin puuterin ja meikkivoiteen kanssa, sekä rajauskynän, mikä oli mielestäni liian nestemäinen. Rajauskynä oli tummanlila. Tunnilla oli myös toinen tyttö, joka meikkasi ja laittoi hiuksiaan koko ajan. Silti taustalla oli koko ajan menossa venäjän tunti, ja opiskelimme. Meikkaaminen oli vain oheistekemistä.

Tunnin lopuksi pesin kasvoni ja sanoin, etten kehtaa tämän näköisenä lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Toinen tyttö, joka oli meikannut, sanoi, ettei häntä vain haittaisi, eikä aio pestä meikkejään pois, vaikka tiukka naisopettaja haukkuikin häntä huoran näköiseksi niissä meikeissään.

Uni hyppäsi hieman toiseen aiheeseen. Minulla oli edelleenkin kaksi lasta, teini ja Hilla, mutta olin menossa nykyisen mieheni kanssa treffeille. Olin sopinut Hillan isän kanssa, että hän tulee lapsenvahdiksi. Mieheni ei pitänyt Hillan isästä, ja yritin lepytellä häntä, että eikö se ole vain hyvä, että tämä isämies suostuu katsomaan oman lapsensa lisäksi myös teiniäni, joka ei ollut hänen lapsensa. Lopulta sain mieheni leppymään.

Treffeille emme kuitenkaan päässeet ihan heti lähtemään, sillä minulla oli vaikeuksia löytää oikeanlainen koru treffejä varten. Minulla oli valtava koruvalikoima, ja tutkistelin erilaisia sormuksia ja kaulakoruja. Kaikki koruni olivat helmeilevissä korurasioissa, missä oli sisällä vettä. Nämä olivat jotain "vesikoruja", ja tuottivat myöskin sitä vettä sinne rasian sisään. Olin saanut myös Hillan isältä arvokkaan sormuksen, missä oli silmälasien muotoinen kivi. Hän oli kosinut minua, mutta olin vastannut kieltävästi, sillä en välittänyt hänestä "sillä tavalla", vaikka hän olikin lapseni isä.

Luojan kiitos, heräsin tästä kamalasta painajaisesta! Minulle ei yhtään enempää lapsia, kiitos. Vaikka timantteja saisi olla pikkuisen enemmän... 

Ällöä rakkauskökköä - Tunneperhe-projektin kuvat ja runot

Elämä alkaa voittaa. Tauti ei ole vielä jäänyt taakse, mutta hyvä merkki on se, että pääsen itse jo käymään vessassa, ilman saattajaa ja pyyhkijää. Ehkä kykenen tänään muuhunkin jännittävään, kuten pesemään hampaat. Sitä en tiedä, uskallanko niin hurjaksi heittäytyä, että lähtisin viemään koiraa ulos. Ehkä jätän sen huomiselle, ja tänään delegoin tämän suuren vastuutehtävän jollekin muulle.

Kalenteri muistuttaa ensi viikolla olevasta voimauttavan valokuvan lähipäivästä. Sinne pitää tuoda mukana valmis tunneperhe-projekti. Tarkoitus ei ole ottaa projektiin mukaan pelkkiä verisukulaisia, vaan niitä ihmisiä, joihin on vahva tunneside, ja jotka ovat itselle tärkeitä ja läheisiä.

Mietin toteutusta, ja tulen siihen lopputulokseen, että teen edes jotain paperille printattuna. Kaikki tähänastiset projektini ovat olleet tietokoneella esitettäviä töitä. Mukava mennä lähipäivään ilman, että tarvitsee olla konetta mukana.

Avaan Publisherin ja teen kansilehden. “Satun tunneperhe”. Onpa typerän yksinkertainen otsikko. En nyt keksi parempaakaan. Laitan kansilehdelle kolme valokuvaa tiedostoistani.

Seuraavaksi alkaa vaikein osuus. Ketkä kaikki haluan mukaan tähän työhön? Ketkä ovat ne ihmiset, jotka kuuluvat minun tunneperheeseeni?

Ihmiset? Sanoinko ihmiset? Sanoin. Eräs tunneperheeni tärkeä jäsen ei ole ihminen, vaan koira. Karvatassu, jota rakastan yli kaiken. Haluan hänet mukaan. Mietin, mahtaako Kauno tietää, miten paljon hän merkitsee meille. Kyllä hän sen varmaan tietää. Ainakin pyrimme osoittamaan sen joka päivä, ihan pienilläkin teoilla.

Minulla on Kaunosta varmaan puoli miljoonaa kuvaa. Kaunista koiraa on mukava kuvata. Päätän, että minulla on kaksi aukeamaa per tunneperheen jäsen. Laitan aina kolme valokuvaa yhdelle sivulle. Paitsi viimeiselle. Siihen tulee yhden valokuvan sijasta runo. Kirjoitan Kaunolleni näin:

“Pieni vinkaisu,

Anova katse.

Annan sinulle palan juustoleivästäni

Sinä annat minulle paljon enemmän.”

Kaunon osuus on valmis. Mitäs seuraavaksi? No, lapset yleensä kuuluvat tunneperheeseen. Laitan kahdelle seuraavalla aukeamalle kuvia tyttärestäni. Kaivan erilaisia kuvia hänen eri vaiheistaan. Jätän kaikkein varhaisimmat vauvakuvat pois, sillä keskolamuistot eivät ole mitenkään voimauttavia. Enkä halua ajatella sitä tyttäreni syntymän jälkeistä kesää muutenkaan. Se oli kamala kesä, kun elimme koko ajan kuolemanpelossa.

Hänelle pitää kirjoittaa myöskin runo. Tämä on hankalampi kuin runo Kaunolle. Pitkän pohdinnan jälkeen saan rustattua tällaisen:

“‘Juokse’, huusi lapsi.

Ja äiti juoksi.

Heidän jälkeensä jäivät vain

Voikukkien pöllyävät siemenet.”

En edes tiedä, mistä minulle tällainen tuli mieleen. Varmaankin kuvastaa sitä, mitä meidän elämämme on ollut: Pelkkää juoksemista, aamusta iltaan, paikasta toiseen. Kiitos ADHD, kun olet pitänyt meidät kummatkin juoksemassa! Eipähän ole ollut hidasta eikä tylsää elämää.

Se osuus oli siinä. Kukas seuraavaksi? Ai niin, onhan minulla tuo mieskin! Melkein jo meinasi unohtua, kun siitä tahdon-sanastakin on kulunut melkein viikko. Tätä se pitkäaikaisessa parisuhteessa eläminen teettää.

Ja jos nyt jollakulla ei ole tarpeeksi huumorintajua, niin sanottakoon näin heti kättelyssä, että tuo äskeinen oli puhdas vitsi!

Minulla on yllättävän vähän sellaisia kuvia miehestäni, missä hän olisi täysin yksin. Kaikissa kuvissa hän on joko koiramme kanssa, tai sitten kuva on “melfie” meistä kahdesta. En löydä kuin kaksi sellaista kuvaa, missä hän yksin. No, näillä mennään. En mene häiritsemään suihkussa olevaa miestäni kameran kanssa ja pyydä häntä poseeraamaan. Voisi tulla sellaisia kuvia, mitä opiskelukaverini eivät välttämättä halua nähdä.

Vielä se runo. Suonistani irtoaa tällä kertaa tällainen värssy:

“Makaamme öisellä niityllä.

Sinä yrität laskea tähdet.

Katson sinuun.

Sinä olet minun tähteni.”

Limaista, romanttista ja perusällöä rakkauskökköä. Saa luvan kelvata. Minulla alkaa särkeä pää ja olo huonontua, joten runosuoni sylkee ulos tavaraa, mikä ei ole millään muotoa omalaatuista. Tämä on kuitenkin voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus, eikä voimauttavan ällökökkö-runouden menetelmäkurssi, joten ei sillä ole väliä, millaista tekstiä suollan.

Vielä olisi kansiossa tilaa. Ja minulla on vasta kolme sielua tallennettuna tähän projektiin. Kenet haluan tallentaa seuraavaksi?

Ajattelen ystävääni, joka on auttanut minua monissa pahoissa tilanteissa. Auttoi minua hääpäivänänikin. Kirjoitan seuraavaksi hänen nimensä.

Sama juttu kuin mieheni kanssa. Löydän vain kaksi sellaista valokuvaa, missä hän on yksin. Loput kuvista ovat biletyskuvia, missä olemme kaksin tai isommassa porukassa. Eipä se haittaa. Kuvat kertovat paljon meidän yhteisestä matkastamme. Ehkä se on tässä se tarkoituskin.

Kirjoitan viimeisen runon:

“Hiljaisen Aurajoen rannalla

Katselen uinuvaa veden pintaa.

Kuvasi heijastuu kuvani viereen.

Kun katsoo, kun me nauramme.”

Vasta runon kirjoittamisen jälkeen huomaan, että runossa on sama teema kuin miehelleni kirjoittamassa runossa: Yö. En koe yötä pelottavana ja synkkänä asiana, vaan yö on minulle kaunis asia. Viihdyn yössä ja pimeässä. Minusta on ihana kävellä pimeydessä, pitkin tyhjiä katuja. Yössä on tietynlaista romantiikkaa ja sähköä. Sellaista, mitä päivänvalossa ja auringossa ei ole. Siksi minulla on runoissani hyvin usein yö.

Laitan printterin laulamaan. Olen lopputulokseeni suhteellisen tyytyväinen. Nyt olen koonnut minun tunneperheeni.

Unien ihmeellinen maailma, osa 59

Olin viime yönä elokuvaohjaaja. Minulla oli projekti Tanskassa, ja sitä varten olin järjestänyt itselleni pitkäaikaisen majapaikan erään paikallisen perheen luota. Isäntä oli mielestäni todella luotaantyöntävä ihminen, johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että isäntä käytti sellaisia vaatteita, mitä minä en voi sietää. Sain isännän ollessa läsnä jopa yökötyskohtauksia.

Isännällä oli veli. Outo tapaus. Hän pukeutui vanhaan, kauhtuneeseen villapaitaan, ja hänellä oli epäsiistit, kiharat hiukset. Veli sairasti paranoidista skitsofreniaa, minkä perhe sanoi syyksi sille, että veli asui heidän luonaan, eikä omillaan, vaikka oli jo aikamies. Myös minua kohtaan veli käyttäytyi oudosti.

Sain elokuvaprojektini osuuden Tanskassa valmiiksi, ja minun oli lähdettävä takaisin Suomeen viimeistelemään työ. Kun olin pakkaamassa tavaroitani, isännän veli tuli luokseni itkien vuolaasti. Hän sanoi, ettei halua minun lähtevän, sillä on sydänjuuriaan myöten rakastunut minuun. Minun läsnäoloni on kuulemma ollut syy siihen, että hän on jaksanut elää ja ottaa lääkkeensä.

Yritin selittää veljelle, että minun on pakko lähteä. Työ kutsuu. Isännän veli rukoili minua jäämään. Hän lupasi tehdä mitä hyvänsä järjestelyitä, että voisin tehdä työni loppuun etänä Tanskasta.

Jotenkin veli sai puhuttua minut ympäri, ja jäin Tanskaan hänen kanssaan. Ostimme ison talon Kööpenhaminan laidalta, ja veli oli onnensa kukkuloilla. Meille syntyi myöhemmin tyttö, jonka nimesimme Annaksi. Tyttö oli kaunis ja hyväkäytöksinen, ja vielä syntynyt normaalipainoisena (tosielämässä minähän en tulisi ikinä saamaan täysiaikaista vauvaa, vaan kaikki lapseni tulevat aina syntymään pieninä pikkukeskosina tai jäämään pelkiksi keskenmenoiksi).

Aloin vielä odottaa toista lasta, poikaa. Tätä poikaa en päässyt ikinä synnyttämään, kun heräsin hirveään pissahätään.

Mistä on pienet tytöt tehty?

Tyttötutkimuksen kurssi kestää seitsemän viikkoa. Joka maanantai avautuu keskustelualue. Keskustelualueilla meillä on tarkoitus keskustella viikon aiheesta. Aiheita varten meillä on kuunneltavana luentoja ja luettavana artikkeleja. Jokaiselta vaaditaan vähintään yksi keskustelun aloitus viikoittain, ja vähintään kaksi kommenttia.

Kurssin lopuksi meidän on kirjoitettava 5-6 sivun mittainen essee jostain kurssin aihepiiristä. En ole vielä päättänyt, mikä esseeni aihe on. Vaihtoehtoja on tällä hetkellä parikin, mutta tulen päättämään aiheeni hieman myöhemmin.

Koska minulla ei ole häiden ja kaiken muun häslingin takia aikaa olla aktiivisesti seuraamassa tätä Moodlessa käytävää keskustelua, päätin tehdä keskustelun aloitukset valmiiksi. Kirjoitin ne ylös Word-tiedostoon, mistä voin käydä joka maanantai copy-pastemassa ne Moodleen. Keskiviikkoisin voin käydä kommentoimassa paria keskustelua ja kuvitella olevani hirveän osallistuva.

Seitsemän keskustelun aloitusta. Jumalaton määrä nettiluentoja ja artikkeleita niitä varten. Nyt se työ on tehty! Enää on copy-pasteosuus jäljellä. Eli kurssi on melkein suoritettu, vajaassa kahdessa päivässä. Suhteellisen hyvä vauhti, etten sanoisi.

Sitä esseetä tietenkin pitää vielä miettiä. Ehkä kunnon yöunet auttaisivat päättämään, mistä aiheesta essee kannattaa tehdä.

Tervetuloa kurssille! Taas...

Ihana perjantai-ilta! Talo on hiljainen, sillä vinkuva teini ja kerjäävä (mutta ah-niin-ihana) koira ovat lähteneet mummin kanssa mökille. Me olemme kahdestaan kotona, minä ja avomieheni. Meillä on tiedossa hääsuunnitelmien viimeistelyä, mutta noin muuten ajattelimme olla ihan kaikessa rauhassa ja rentoutua.

Kulunut viikko on ollut erittäin stressaava. Olen joka aamu lähtenyt liikkeelle ennen naapurin kukon aamupierua ja palannut kotiin vasta sen jälkeen, kun auringon paistamat letut on syöty ja astiatkin tiskattu. Minulla olisi opintoihin liittyviä kirjallisia töitä hääsuunnitelmien lisäksi, mutta en ajatellut tänä viikonloppuna ihan hirveästi ajatella niitä. Tarvitsen edes jonkinlaisen loman kaikesta.

Juuri, kun ajattelin sulkea tietokoneen ja aloittaa sohvankulutussession kera aivoja turruttavan elokuvan, sanoo Turun yliopiston sähköpostini “bling”. Melkein paskon alleni, kun tajuan, mikä sähköposti se oli.

“Hei ja tervetuloa aloittamaan nuorisotutkimuksen verkkokurssia tyttötutkimuksesta!” Voi helvetin perse! Mihin minä olen, TAAS KERRAN, tunkenut nokkani? En edes muistanut, että olen alkusyksystä intoa puhkuen laittanut tuollaiseenkin hakemuksen. Pitäisi varmaan nyt viimeistään laittaa se lotto vetämään, kun minä tunnun saavan tänä syksynä ihan kaiken, mitä olen halunnut.

Tuolla kurssilla on pitkä suoritusaika, ja minun kalenterini suurimmat ja pahimmat menot ovat lokakuun jälkeen ohitse. Ehdin kyllä suorittamaan sen. Nou hätä. Ja se on verkkokurssi, joten mitään pakollisia läsnäoloja ei ole.

Ehkä minä en hae enää ikinä mihinkään. Paitsi että haen kumminkin. Mutta tänä vuonna en laita enää yhden yhtä hakemusta yhdellekään kurssille! Tämä on lupaus.

Katseen jättämä jälki - Voimauttava valokuva

Seinällä roikkuu tiukkakatseinen mies. Tuijotan hänen jäätävää katsettaan ja kylmää olemustaan. Otan samalla hörpyn teekupistani, ja hymyilen ventovieraille ihmisille, jotka ovat kanssani samassa aamiaispöydässä. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla, ja olen totaalisen tiltissä.

Maisema ympärilläni ei ole urbaania yliopistonmäkeä valtavine rakennuksineen, vaan metsän vihreyttä. Olen Villa Marjaniemessä, Ruissalon kansanpuiston sydämessä. Tänään alkaa koulutus, jota olen odottanut jo monta vuotta: Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Tätä koulutusta olen halunnut siitä asti, kun ensimmäistä kertaa kuulin koko menetelmästä. Tiedän, että tätä menetelmää tulen käyttämään tulevaisuudessa paljon, ja haluan tutustua tähän niin syvällisesti kuin se vain voi olla mahdollista. En ole valokuvauksen asiantuntija tämän koulutuksen jälkeen, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta toukokuun lopussa vuonna 2018 ymmärrän paremmin valokuvan voiman ja sen, mihin kaikkeen valokuvaa voi käyttää kasvatus- ja kuntoutustyössä.

Aamupalan jälkeen siirrymme yläkertaan ryhmäytymään ja tutustumaan toisiimme. Kerromme jokainen vuorollamme myös omasta suhteestamme valokuviin ja valokuvaukseen. Minä rakastan valokuvaamista, vaikken olekaan siinä mitenkään erityisen hyvä. En tiedä mitään rentouttavampaa kuin lähteä örinähevit huutaen kuulokkeissa samoamaan pitkin metsiköitä kamera kourassa hyviä kuvauskohteita etsien. Se on minun keinoni paeta tätä maailmaa. Olen myös huomannut sen, että valokuvausharrastukseni läpi välittyvät tunnetilani. Kun olen väsynyt, masentunut tai uupunut, lopetan valokuvaamisen. Palaan sen pariin kyllä uudestaan sen jälkeen, kun voin taas paremmin. Tunnetilat näkyvät myös kuvankäsittelyssä. Jos minulla on ollut huono päivä, tai oloni on muuten vain surumielinen, sen kyllä huomaa.

Lapsuudessani otetuissa valokuvissa ei ole mielestäni ilmettä. Ne ovat perinteisiä pönötyskuvia, mitä en voi sietää. Joka hemmetin kuvassa, mikä meistä on otettu, kaikki seisovat suorina ja pönöttävät. Miksi pitää pönöttää? En halua, että minusta otetaan hääpäivänäni tasan yhtään pönötyskuvaa. Muut saavat kyllä pönöttää niin paljon kuin haluavat, mutta minä en aio tehdä sitä enää yhtään.

Saamme kuulla voimauttavan valokuvan perusteista sekä perhekuvauksesta. Mietin koko ajan omia kuvia lapsuudestani. Niitä väkinäisiä hymyjä ja tyhjiä katseita silmissä. Saamme tehtäväksi koota seuraavaa kertaa varten kuvakollaasin oman elämän valokuvista. Miten ihmeessä minä voin luoda kollaasin kuvista, mitkä eivät kerro ollenkaan sitä, kuka minä olen? Se pönöttävä tyttö saparot päässä, joka hymyilee pakon edessä, en ole minä. Minä olen syntynyt monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin nuo valokuvat on otettu.

Joudumme valitsemaan myös parin. Sellaisen henkilön, kenen kanssa teemme tiivistä yhteistyötä tämän tulevan opiskeluvuoden aikana. Minä olen aina ollut se, joka jää viimeiseksi. Tällä kertaa minua kuitenkin lähestyy eräs kurssikaverini: “Me tunnutaan olevan aika samanhenkisiä. Oltaisko me pari?” Oho! Minut valittiinkin ensimmäisenä! Minun piti elää 37½ vuotta, jotta voisin kokea sen, miltä tuntuu tulla valituksi ensimmäisenä. Ja voin sanoa, että se tuntuu aivan mahtavalta.

Kotona menen kellariin kaivamaan paperisia valokuvia. Kaikki valokuva-albumini ovat kellarissa, monen banaanilaatikon alla. Miksi ihmeessä minä säilytän paperisia valokuvia kellarissa? Koska en halua katsoa niitä. En halua muistella niitä aikoja. Noissa kuvissa en ole minä. Se henkilö siinä kuvassa ehkä näyttää minulta, mutta minä siinä en ole. Se on joku toinen. Sellainen ihminen, jota ei ole enää olemassa.

Samalla löydän laatikon, missä on vanhoja päiväkirjojani. Laitan laatikon syrjään edes avaamatta sitä. En halua avata menneisyyttä. Haluan elää nykyisyydessä. Nuo kymmenet päiväkirjat ovat jonkun sellaisen ihmisen käsialaa, jota ei enää ole. Tekstit on kirjoitettu aikana, mihin en halua palata.

Ne katseet, mitä se tyttö noiden päiväkirjatekstien takana sai, ovat jättäneet häneen omat jälkensä. Syvät arvet, mitkä eivät ole ikinä parantuneet. Miksi herättää se päiväkirjatyttö takaisin henkiin? Minä olen tässä ja nyt. En tarvitse noiden valokuvien päiväkirjatyttöä enää. En halua häntä enää elämääni.

Seuraavalla tapaamisella pidämme valokuvauskerran. Minun pitää valita, miten haluan, että minut nähdään. Pitää valita vaatetus ja se paikka, missä minä haluan olla kuvattavana. Tiedän jo se, millaisessa vaatetuksessa haluan olla. Missä haluan olla, sitä en vielä tiedä. Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä asiaa. Haluan olla valokuvissa oma itseni. Haluan, että muutkin näkevät, kuka minä oikeasti olen. Enkä minä ole mikään pönöttävä tatti, joka hymyilee väkinäistä hymyä siksi, ettei saa muuten tikkaria, ellei hymyile.