Olen ihminen, joka kasaa itselleen hirveästi tekemistä. Aloitan sitä kurssia, tätä kurssia, lupaudun siihen ja tuohon projektiin mukaan, tungen kalenterini niin täyteen asioita, ettei siinä ole yhtään vapaata tuntia. Tällainen olen ollut aina! Sitten ihmettelen, kun jossain vaiheessa voimat loppuvat. Olen saanut kaksi burnouttia, ja voisin olettaa, että saan varmaan joskus vielä kolmannenkin. Olen luullut, ettei minua stressaantuneempaa ihmistä olekaan. Tänään huomasin olevani väärässä, sillä tapasin Justiinan.
Justiina, 31 vuotta, diagnosoimaton ADHD ja ahdistuneisuushäiriö
Aktiivista elämää viettävä Justiina ei paljoa kotona homehdu. Hänellä on työn lisäksi joka ilta joku harrastus, mihin hän menee. On tanssia, on toisenlaista tanssia, on pilatesta, on kuntosalia, on luistelua talvisin ja kesäisin rullaluistelua… Tätäkin tapaamista saimme asetella kalenteriin monta viikkoa.
Justiinalla on nytkin kiire, sillä hänellä on tanssiesitys tulossa ja treenit alkavat pian. Teen Justiinalle tavoitehaastattelun, ja koska aikaa ei ole paljon, ehdimme pohtia vain yhtä tavoitetta. Justiina nimeää yhdeksi tärkeäksi tavoitteekseen lisäkoulutuksen, mikä mahdollistaa pääsyn esimiesasemaan hänen nykyisessä työssään. Työssään Justiina viihtyy eikä halua vaihtaa alaa, mutta hän haluaisi päästä kuitenkin uralla eteenpäin. Mielestäni tavoite kuulostaa järkevältä.
 |
| Justiina lentää koko ajan paikasta toiseen, siivet levällään, hetkeksikään pysähtymättä. |
Unelma stressistä
Kun kysyn Justiinalta, mitä tämän tavoitteen toteutuminen tarkoittaisi hänen elämässään ja miten hänen jokapäiväinen elämänsä muuttuisi sen jälkeen, Justiina alkaa selittää kädet heiluen: Työ vaatisi huomattavasti enemmän sitoutumista kuin mitä ennen, ja se muuttuisi aika lailla 24/7 työksi. Suunnittelutyö lisääntyisi ja jatkuva kouluttautumisen tarve kasvaisi.
Entä sitten aamut. Mikä olisi Justiinan ensimmäinen ajatus, kun hän herää aamulla tavoitteen toteutumisen jälkeen? “Toivon, ettei kukaan alaisistani ole sairastunut, sillä joutuisin hommaamaan kaikille sairastelijoille sijaiset.” Hän kertoo, miten hänen vastuullaan olisi tiimien hallinnointi ja kaikkien lankojen pitäminen käsissään. Sivulauseessa hän mainitsee sen, miten jokaiseen tiimiläiseen pitäisi luottaa ja miten jotkut asiat pitäisi myös osata delegoida, ettei itse huku työn alle.
Katson Justiinaa silmiin ja kysyn häneltä: “Huomasitko itse, että kuvasit juuri tavoitteesi ja unelmasi pelkkänä stressitekijänä?” Hän katsoo minua silmät suurina ja hiljentyy. Ei hän ollut huomannut. Yleensä ihmiset eivät unelmoi stressistä. Eipä siinä, Justiina todennäköisesti kuvasi esimiestyön siinä mielessä realistisena, että siinä tulisi enemmän vastuuta ja hänellä olisi esimiehenä enemmän lankoja pideltävä käsissään. Myös delegoinnin merkitys oli tärkeä huomio, vaikkei hän siihen hirveästi syventynytkään pohdinnoissaan.
Justiina alkaa toden teolla miettiä. Ei hän näe nykyisessä elämässään mitään vikaa: Hänellä on kaikki ihan hyvin. Työ, missä hän viihtyy ja onnellinen parisuhde, vaikkei hän aviomiestään kovin paljoa harrastuksiltaan näekään. “Eipähän tule riitoja”, hän naurahtaa. Huumori on hyvästä, myös valmennuksessa!
Mikä neuvoksi?
Mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä. Eivät unelmat voi olla mitään stressitekijöitä, mitkä syöksevät ihmiset ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Justiina hoksaa: Ehkä vika ei olekaan nykyisessä elämässä, vaan menneisyydessä. Ehkä menneisyyden haamut, mitä hän ei ole koskaan käsitellyt missään, ajavat hänet jatkuvaan stressiin. Puhumme asiasta pitkään ja pohdimme, mikä olisi paras ratkaisu lähestyä asiaa. Mielestäni ensimmäinen askel, mikä Justiinan pitäisi ottaa, olisi psykoterapia, mitä minä en voi antaa pätevyyksien puutteessa. Suosittelen hänelle myös ADHD-diagnoosin hankkimista, sillä diagnoosin kanssa hän saa Kelalta huomattavasti helpommin maksusitoumuksen minkäänlaiseen kuntoutukseen kuin ilman sitä. Ja pitkä kuntoutus tulee kukkarolle kalliiksi, jos kaikki pitää maksaa omasta pussista.
Justiina on kerran yrittänyt julkisen terveydenhuollon kautta saada ADHD-diagnoosia, mutta neuropsykiatrisista ongelmista tietämätön terveyskeskuslääkäri oli torpannut Justiinan yritykset siihen paikkaan sanomalla, ettei Justiinalla voi mitään olla, sillä se on “poikien sairaus” ja yksikään ADHD-ihminen ei pysty suorittamaan yhtäkään tutkintoa, ja tutkintoja Justiinalla on kuitenkin kaksi. Lupaan hänelle, että autan häntä diagnoosin hankkimisessa. Valmentajan tehtäviin kuuluu tarvittaessa esim. Mennä mukaan lääkärikäynneille. Voin ottaa mukaan 30 cm paksun pinkan, mikä koostuu suoritetuista tutkinto- ja kurssitodistuksistani, lyödä lääkärille diagnoosipaperini kouraan ja kysyä häneltä, että vieläkö hän on sitä mieltä, että ADHD on poikien juttu eikä yksikään addi voi opiskella mitään. Lisäksi voin suositella hänelle yksityistä neurologia, mikäli julkisen kautta ei onnistu tai tie on liian hidas.
Justiinan on pakko lähteä, sillä tanssitreenit kutsuvat. Palaamme asiaan pian!
Ja vielä se diskleimeri, eli asiakas on lukenut tämän tekstin ennen julkaisua ja antanut luvan sen julkaisuun. Hänen tietonsa on muutettu niin, ettei häntä voi tunnistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti