Pätevä voi päteä

Tänään oli nepsy-valmennuksen viimeinen päivä. Vaikka olenkin positiivisin mielin, olo on silti haikea. Koulutus on ollut antoisa ja mielenkiintoinen, ja olisin vielä halunnut jatkaa tätä matkaani valmentaja-opiskelijana. Nyt en ole enää opiskelija, vaan valmis valmentaja.

Päivän aiheena oli opinnäytetyöt ja niiden esittely. Jokainen kävi vuorollaan esittelemässä oman työnsä ja kertoi, miten päätyi juuri tämän aiheen valintaan. Työt olivat monipuolisia ja vaihtelevia aiheiltaan, ja muiden tekemistä töistä sai hyviä vinkkejä sekä omaan erityiseen arkeen että myös nepsy-valmennukseen.

Esitysten jälkeen oli todistusten jako ja kakkukahvit. Minun todistuksessani oli, tietenkin, painovirhepaholainen syntymäajan kohdalla, joten joudun nyt sitten odottamaan uutta todistusta. Onneksi ei ole pitkä odotus, sillä valmistun myöhemmin tällä viikolla eläinavusteiseksi valmentajaksi, ja saan uuden todistuksen siinä samalla kera oikean syntymäajan.

Nyt sitten seuraavaksi etsimään erilaisia vaihtoehtoja, mitä tuolla hienolla todistuksella ja neuropsykiatrisen valmentajan pätevyydellä voi tehdä, muutakin kuin päteä. Vaihtoehtoja on, onneksi, monia. Ensin kuitenkin vietän pitkän kesäloman ja pohdin asiaa tarkemmin sen jälkeen.

Facesta bongattua

Facebook on täynnä kaikenlaista. On hyviä ystäviä, on typeriä ihmisiä, on vertaistukea, on tappelua ja riitaa mitä typerimmistä asioista, on uskomattoman hyviä ideoita, on naurettavan huonoja vitsejä. Facebook on kaikkea!

Tänään, surffatessani pitkin Facen ihmeellistä maailmaa, törmäsin tällaiseen hienoon ideaan:

Pidin viime syksynä kiitollisuusvihkoa, mihin kirjoitin joka ilta niistä asioista, mistä olin kyseisen päivän aikana ollut kiitollinen. Tämä kiitollisuuspurkki toimii muuten samalla idealla, mutta purkkiin pudotetaan lappu asiasta, mistä ollaan kiitollisia, viikoittain.

Voisin kuvitella kiitollisuuspurkin olevan siinä mielessä vihkoa helpompi, ettei jokaisesta paskasta ja pieleen menneestä päivästä tarvitse väkisin keksiä jotain hyvää. Harvoin koko viikko kuitenkaan menee niin täysin päin persettä, ettei yhdessäkään päivässä olisi mitään sellaista, mistä voisi olla kiitollinen.

Toisaalta taas, vihon tarkoitus on muistuttaa huonoina päivinä siitä, että elämässä on paljon hyvää. Vihkoa on helpompi, ja huomattavasti siistimpi, lukea kuin purkkia, missä on 30 paperiliuskaa.

Tässä vaiheessa on tietenkin hyvä muistaa se, että missä yksi sopii yhdelle, se sama ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan! Toinen tykkää vihosta, toiselle purkki on parempi vaihtoehto. Ehkä otan myös tämän purkin valmennusrepertoaariini, sillä eihän sitä koskaan tiedä, kuka haluaisi alkaa tehdä nimenomaan kiitollisuuspurkkia.

Oravan arkipäivä

Juhlallinen joulu. Se aika vuodesta, jolloin tarvitsisin itse nepsy-valmentajaa. Tai ellen valmentajaa, niin ainakin perseellepotkijaa. Perkele! Tuntuu siltä, etten saa taaskaan mitään aikaiseksi, unohdan puolet asioista ja olen aivan satavarma, että jossain vaiheessa huomaan unohtaneeni jotain todella tärkeää.

Olen, itse asiassa, saanut nepsy-valmennusta. Kauan, kauan sitten. Valmennus päättyi siihen, kun huomasin, että minä aloin valmentaa valmentajaa, sillä tiesin ADHD:sta ja kaikesta muusta aiheeseen liittyvästä paljon enemmän kuin mitä valmentaja itse tiesi. Siksi ehkä se perseellepotkija voisi olla parempi vaihtoehto.

Tänään olen epäonnistunut oikeastaan kaikessa. Olen hävittänyt tärkeän laskun ja Tupperwaren uunivuoan. Olen varmasti hävittänyt jotain muutakin, mutta näitä kahta asiaa olen tänään etsinyt kissojen ja koirien kanssa. Kaupan kassalla, maksamisen jälkeen, tajusin ostaneeni sekä väärää röökiä että väärää limpparia. Ystävällinen kassaneiti kävi vaihtamassa limpparipullon puolestani oikeanlaiseen. Olen unohtanut syödä, ja minulla on karmea nälkä, mutta koska kaapissa ei ole valmista ruokaa, vaan minun pitäisi valmistaa se, niin olen sitten nälissäni. Pyykkiä piti pestä, mutta unohdin senkin. Piti mennä tyttären saksofonimatineaan kukkakaupan kautta, mutta koska unohdin sen päivällä, oli lähin kukkakauppa ehtinyt mennä jo kiinni, eikä siinä vaiheessa ollut enää aikaa lähteä etsimään uutta kukkakauppaa.

Huomenna pitäisi muistaa hakea sulhanen bussiasemalta. En kyllä muista yhtään, mihin kellonaikaan hänet pitäisi noutaa, mutta luotan siihen, että hän soittaa minulle viimeistään siinä vaiheessa, kun hän on kolme tuntia värjötellyt pakkasessa ja odottanut, että tulisin. Pitäisi muistaa soittaa yksi tärkeä puhelu tyttären asioissa, pitäisi muistaa käydä siellä helvetin kukkakaupassa (tällä kertaa mieluiten aukioloaikojen puitteissa), pitäisi käydä Mustissa ja Mirrissä ja pitäisi kirjoittaa lehtiartikkeli. Ai niin, siivotakin pitäisi, koska kämppä on edelleen kaaoksessa, mutta en tiedä, kykenenkö juuri nyt ottamaan niin ison askeleen kuin siivoaminen.

Ja tämä on vielä ihan normaalia ADHD-aikuisen arkea. Tässä ei ole vielä edes mitään kummallista! Jos olet lukenut tätä tekstiä silmiäsi pyöritellen, ja ihmetellyt, miten kummassa näin pihalla oleva henkilö voi olla erityisopettaja ja vielä opiskelemassa nepsy-valmentajaksi, niin olet aivan selkeästi nentti, etkä ymmärrä oravan aivoista mitään.

Hei, sain juuri tällä sekunnilla aivan nerokkaan idean! Mitä, jos perustettaisiinkin sellainen opintolinja kuin nentti-valmennus? Tarkoituksena opettaa nenteille, miten käyttäytyä enemmän kuin addit. Aivan nerokas idea! Lähden viemään heti ajatusta eteenpäin. Paitsi että taisin hukata sen ajatuksen jo jonnekin. Ehkä se on siellä Varmassa Tallessa, missä ovat minun tärkeät laskuni sekä Tupperwaren uunivuoat.

Kauno askarteli. Enkä minä ole saanut siivottua Kaunon jälkiä.

Karvaiset iltatoimet

Pikku-Kauno nukkuu parvekkeen oven vieressä. Runsaan aterian ja lenkin jälkeen pikkuista väsyttää. Eikä ihme: Saimme kuulla, että Kaunolla on kyynärpäissä kasvuhäiriö, minkä vuoksi kävely on ollut viime aikoina vaikeaa. Maanantaina rakas hauvelimme joutuu tähystysleikkaukseen, jotta saataisiin pienet tassut taas kuntoon. Itselläni olisi kauhea hinku päästä tekemään eläinavusteisia valmennustöitä Kaunon kanssa, mutta Kaunon kunto on tärkein: Ensin parannamme pikkuisen kokonaan, ja sen jälkeen vasta ryhdymme hommiin. Terveyden kanssa ei leikitä.

Kaunon tämänhetkinen tila ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi suunnitella tulevia harjoitteita! Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja koska Kaunolle tulee, olettaisin ainakin, suhteellisen pitkä toipilasaika, saan suunniteltua hyvin monipuolisia harjoituksia ja myös hankittua harjoituksiin tarvittavat välineet. Aion siis käyttää tämän ajan hyödykseni, vaikken itse harjoituksia pääsekään tekemään Kaunon kanssa.

Aloitin sillä, että tilasin Berrasta fuksian värisiä treenikartioita jo jokin aika sitten. Ne ovat hinnaltaan huokeita ja niiden kanssa voi tehdä melkeinpä mitä vain! Kartioita voi käyttää sekä koulutukseen että valmennukseen, joten kartiot pääsevät erittäin hyvään käyttöön.

Voimatassun nettisivuilta löysin kätevän toimintamaton, minkä laitoin tilaukseen. Keksin heti ainakin sata asiaa, mihin toimintamattoa voi hyödyntää! Matto on kallis investointi, mutta se on suomalaista käsityötä, suunniteltu nimenomaan koira-avusteiseen valmennukseen, joten uskon sen kestävän kovassa käytössä. Samasta paikasta tilasin myös TunneTassu-kortit, mitä voin hyödyntää valmennuksen lisäksi opetustyössäni. Korttien avulla voin tehdä valmennusta myös ilman Kaunoa sillä aikaa, kun Kauno toipuu leikkauksesta.

Papunetistä löysin toista sataa erilaista koira-aiheista toiminnanohjauskuvaa. Ne saa tulostettua ilmaiseksi (tai no, melkein ilmaiseksi, sillä paperi ja muste maksavat kuitenkin rahaa). Laminointikoneemme (toisin sanoen sulhaseni kone) on Jyväskylässä, mutta kuvia voi kyllä käyttää ilman laminointiakin. Uudet kuvat saa tulostettua ja laminoitua sitten, kun saamme raahattua laminointikoneen Turkuun. Ja myös näillä kuvilla pystyn tekemään valmennustyötä ilman Kaunoa!

Yritin etsiä agilitytunnelia, mutten löytänyt mielestäni. Joko tunnelit oli tarkoitettu pienille koirille tai sitten ne olivat valtavan pitkiä. Tarvitsisin lyhyen, isolle koiralle tarkoitetun tunnelin, mutta ainakaan käyttämilläni hakusanoilla en sellaista löytänyt. Annan siis tunnelin olla, tällä kertaa, ja jatkan etsintöjäni.

Katselen myös rengasesteitä, mutta ne ovat kalliita. Enkä tarvitse ehtaa ja aitoa agilityrengasta, koska Kauno tuskin tulee koskaan agilityä harrastamaan maanantaisen leikkauksen jälkeen. Todennäköisesti pääsen halvemmalla ja helpommalla, kun käyn ostamassa lelukaupasta hulavanteen.

Näiden ostosten lisäksi minulla on paljon askarreltavaa, mutta onneksi varastossa on vielä pahvia jäljellä, joten ei tarvitse lähteä askartelutarvikeostoksille. Pitää askarrella nuolia ja “liikenneopasteita”. Lisäksi pitää askarrella vessapaperirullista erilaisia toimintajuttuja. On siis paljon askarreltavaa!

Työtä siis riittää, jopa Kaunon toipilasajalle.

Kauno on herännyt ja hän haluaa huomiota. Koska tänään ei kuitenkaan enää mitään tapahdu, päätän unohtaa loppuillaksi eläinavusteisen valmennuksen, ja siirtyä sohvalta lattiatasolle leikkimään koiran kanssa. Hän on kuitenkin meidän kaikkein rakkain karvakuono.

Täysin turhaa fantasiaa

Olen suhteellisen itsevarma ihminen. Siksi ihmettelenkin tätä tunnetta, mikä minulle on tullut liittyen opinnäytetöihini: Epävarmuus ja pelko. En oikein itsekään tiedä, mistä ihmeestä tällaiset tunteet kumpuavat.

Olen aivan varma siitä, että itse kirjoitusprosessi onnistuu ja sujuu, mutta pelkään lähestyä niitä ihmisiä, ketä minun tarvitsisi lähestyä. Entä, jos he kieltäytyvät? Mitä sitten? Ketä otan tilalle? Entä, jos “varasijalaisetkin” kieltäytyvät? En haluaisi turvautua poikaystävääni tai tyttäreeni, sillä silloin päästäisin itseni liian helpolla enkä olisi tyytyväinen. Haluan tehdä kunnon asiakastyöt.

Mitä, jos henkilöt, joita olen ajatellut, suostuvat, mutta kaikki muu meneekin pieleen? Entä, jos aikataulut menevät pieleen? Mitä sitten, ellen onnistukaan tavoitteissani, ja valmennustyö jää kesken? Mitä, jos en onnistukaan ollenkaan, teenkin kaiken ihan väärin?

Toinen niistä ihmisistä, ketä olen ajatellut, on alaikäinen vielä hetken aikaa (ei tosin kauaa). Entä, jos hänen huoltajansa ovat vastaan? Teen opinnäytetyöni pro bono, joten maksaa ei tietenkään tarvitsisi, mikä on useimmiten syy siihen, että kieltäydytään. Ihmiset eivät halua maksaa ylimääräistä mistään. Entä, jos raha ei olekaan se kynnyskysymys, vaan ihan joku toinen asia?

Ja miksi edes mietin tällaisia kysymyksiä? Miksen voisi vain rentoutua, ottaa itseäni niskasta kiinni (miten vihaankaan tuota sanontaa), lähestyä näitä ihmisiä, kysyä rohkeasti sen, mitä kysyttävää on. Ellei onnistu, niin sitten miettiä vaihtoehtoja tilalle. Kyllä ihmisiä maailmasta löytyy! Miksi vellon tällaisissa, periaatteessa ihan turhissa tunteissa, ja vaivaan itseäni fantasioilla, mitkä eivät välttämättä edes toteudu?

Miten pääsisin eroon tällaisista itseä turhaan kuormittavista ajatuksista? Sen voin sanoa, että se ei onnistu sillä, että otan itseäni niskasta kiinni. Niskasta on helppoa ottaa kiinni: Senkun nostaa kättä ja tarttuu niskaan. Se nyt vain ei, valitettavasti, auta.

Uskallanko kulkea portista vai jäänkö portin taakse?

Tavoitteena elämä täynnä stressiä

Olen ihminen, joka kasaa itselleen hirveästi tekemistä. Aloitan sitä kurssia, tätä kurssia, lupaudun siihen ja tuohon projektiin mukaan, tungen kalenterini niin täyteen asioita, ettei siinä ole yhtään vapaata tuntia. Tällainen olen ollut aina! Sitten ihmettelen, kun jossain vaiheessa voimat loppuvat. Olen saanut kaksi burnouttia, ja voisin olettaa, että saan varmaan joskus vielä kolmannenkin. Olen luullut, ettei minua stressaantuneempaa ihmistä olekaan. Tänään huomasin olevani väärässä, sillä tapasin Justiinan.

Justiina, 31 vuotta, diagnosoimaton ADHD ja ahdistuneisuushäiriö

Aktiivista elämää viettävä Justiina ei paljoa kotona homehdu. Hänellä on työn lisäksi joka ilta joku harrastus, mihin hän menee. On tanssia, on toisenlaista tanssia, on pilatesta, on kuntosalia, on luistelua talvisin ja kesäisin rullaluistelua… Tätäkin tapaamista saimme asetella kalenteriin monta viikkoa.

Justiinalla on nytkin kiire, sillä hänellä on tanssiesitys tulossa ja treenit alkavat pian. Teen Justiinalle tavoitehaastattelun, ja koska aikaa ei ole paljon, ehdimme pohtia vain yhtä tavoitetta. Justiina nimeää yhdeksi tärkeäksi tavoitteekseen lisäkoulutuksen, mikä mahdollistaa pääsyn esimiesasemaan hänen nykyisessä työssään. Työssään Justiina viihtyy eikä halua vaihtaa alaa, mutta hän haluaisi päästä kuitenkin uralla eteenpäin. Mielestäni tavoite kuulostaa järkevältä.

Justiina lentää koko ajan paikasta toiseen, siivet levällään, hetkeksikään pysähtymättä.

Unelma stressistä

Kun kysyn Justiinalta, mitä tämän tavoitteen toteutuminen tarkoittaisi hänen elämässään ja miten hänen jokapäiväinen elämänsä muuttuisi sen jälkeen, Justiina alkaa selittää kädet heiluen: Työ vaatisi huomattavasti enemmän sitoutumista kuin mitä ennen, ja se muuttuisi aika lailla 24/7 työksi. Suunnittelutyö lisääntyisi ja jatkuva kouluttautumisen tarve kasvaisi.

Entä sitten aamut. Mikä olisi Justiinan ensimmäinen ajatus, kun hän herää aamulla tavoitteen toteutumisen jälkeen? “Toivon, ettei kukaan alaisistani ole sairastunut, sillä joutuisin hommaamaan kaikille sairastelijoille sijaiset.” Hän kertoo, miten hänen vastuullaan olisi tiimien hallinnointi ja kaikkien lankojen pitäminen käsissään. Sivulauseessa hän mainitsee sen, miten jokaiseen tiimiläiseen pitäisi luottaa ja miten jotkut asiat pitäisi myös osata delegoida, ettei itse huku työn alle.

Katson Justiinaa silmiin ja kysyn häneltä: “Huomasitko itse, että kuvasit juuri tavoitteesi ja unelmasi pelkkänä stressitekijänä?” Hän katsoo minua silmät suurina ja hiljentyy. Ei hän ollut huomannut. Yleensä ihmiset eivät unelmoi stressistä. Eipä siinä, Justiina todennäköisesti kuvasi esimiestyön siinä mielessä realistisena, että siinä tulisi enemmän vastuuta ja hänellä olisi esimiehenä enemmän lankoja pideltävä käsissään. Myös delegoinnin merkitys oli tärkeä huomio, vaikkei hän siihen hirveästi syventynytkään pohdinnoissaan.

Justiina alkaa toden teolla miettiä. Ei hän näe nykyisessä elämässään mitään vikaa: Hänellä on kaikki ihan hyvin. Työ, missä hän viihtyy ja onnellinen parisuhde, vaikkei hän aviomiestään kovin paljoa harrastuksiltaan näekään. “Eipähän tule riitoja”, hän naurahtaa. Huumori on hyvästä, myös valmennuksessa!

Mikä neuvoksi?

Mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä. Eivät unelmat voi olla mitään stressitekijöitä, mitkä syöksevät ihmiset ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Justiina hoksaa: Ehkä vika ei olekaan nykyisessä elämässä, vaan menneisyydessä. Ehkä menneisyyden haamut, mitä hän ei ole koskaan käsitellyt missään, ajavat hänet jatkuvaan stressiin. Puhumme asiasta pitkään ja pohdimme, mikä olisi paras ratkaisu lähestyä asiaa. Mielestäni ensimmäinen askel, mikä Justiinan pitäisi ottaa, olisi psykoterapia, mitä minä en voi antaa pätevyyksien puutteessa. Suosittelen hänelle myös ADHD-diagnoosin hankkimista, sillä diagnoosin kanssa hän saa Kelalta huomattavasti helpommin maksusitoumuksen minkäänlaiseen kuntoutukseen kuin ilman sitä. Ja pitkä kuntoutus tulee kukkarolle kalliiksi, jos kaikki pitää maksaa omasta pussista.

Justiina on kerran yrittänyt julkisen terveydenhuollon kautta saada ADHD-diagnoosia, mutta neuropsykiatrisista ongelmista tietämätön terveyskeskuslääkäri oli torpannut Justiinan yritykset siihen paikkaan sanomalla, ettei Justiinalla voi mitään olla, sillä se on “poikien sairaus” ja yksikään ADHD-ihminen ei pysty suorittamaan yhtäkään tutkintoa, ja tutkintoja Justiinalla on kuitenkin kaksi. Lupaan hänelle, että autan häntä diagnoosin hankkimisessa. Valmentajan tehtäviin kuuluu tarvittaessa esim. Mennä mukaan lääkärikäynneille. Voin ottaa mukaan 30 cm paksun pinkan, mikä koostuu suoritetuista tutkinto- ja kurssitodistuksistani, lyödä lääkärille diagnoosipaperini kouraan ja kysyä häneltä, että vieläkö hän on sitä mieltä, että ADHD on poikien juttu eikä yksikään addi voi opiskella mitään. Lisäksi voin suositella hänelle yksityistä neurologia, mikäli julkisen kautta ei onnistu tai tie on liian hidas.

Justiinan on pakko lähteä, sillä tanssitreenit kutsuvat. Palaamme asiaan pian!

Ja vielä se diskleimeri, eli asiakas on lukenut tämän tekstin ennen julkaisua ja antanut luvan sen julkaisuun. Hänen tietonsa on muutettu niin, ettei häntä voi tunnistaa.

Kiitollisuusvihko - Avaa silmät hyville asioille?

Valmennusopintoihin kuuluu - luonnollisestikin - ratkaisukeskeisten harjoitteiden tekeminen asiakkaiden kanssa. Sitä varten olemme istuneet kuuden tunnin mittaisen luennon ratkaisukeskeisyydestä ja ratkaisukeskeisistä menetelmistä, jotta pystymme tekemään näitä harjoitteita.

Löydän luentodioista mielenkiintoisen harjoituksen: Kiitollisuusvihon. Vihon tarkoituksena on kirjoittaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa ylös ne asiat, mistä on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen. Vaikka päivä olisikin ollut huono, siinä on varmasti ollut jotain hyvääkin; tarkoitus on tuoda nämä hyvät asiat näkyville. Kun vihkoon tulee enemmän sivuja, sitä voi lukea ennen nukkumaanmenoa ja huonoina hetkinä, jotta hyvät asiat muistuisivat mieleen. Ja ennen kuin menee nukkumaan, on hyvä ajatella positiivisia asioita ja rauhoittua.

Mieleeni tulee sata ihmistä, kenelle voisin suositella kiitollisuusvihon käyttöönottoa. Päätän kuitenkin aloittaa itselleni kaikkein läheisimmästä ihmisestä, eli itsestäni. Haluan testata tämän vihon ja nähdä, auttaako se todella. Pystynkö tämän vihon avulla näkemään helpommin elämässäni olevat hyvät asiat?

Kaivan kovakantisen vihon ja tarroja. Koristelen vihon söpöillä siilitarroilla, jotta siitä tulisi värikkäämpi ja ilmeikkäämpi. Vaikka sisältö onkin visuaalisuutta tärkempää, olen kuitenkin sen verran visuaalinen ihminen, että haluan asioiden myös näyttävän hyvältä. Kirjoitan vihon ensimmäiselle sivulle päivämäärän ja ranskalaisilla viivoilla ne asiat, mistä olen juuri tänään kiitollinen. Viivoja ei tule montaa, mutta ei tarvitsekaan tulla. Riittää, että on kiitollinen pienistä asioista, kuten vaikkapa siitä, että tekemästäni munakkaasta tuli erityisen maittavaa.

Vihko saa paikan yöpöydältäni. Yritän muistaa kirjoittaa siihen joka ilta. Ja yritän myös muistaa jossain vaiheessa raportoida, toimiiko vihko.

Karvapallero koulunpenkillä

Tein tänään eläinavusteisen valmennusharjoituksen ja otin Kaunon mukaan kouluun. Kävin hakemassa hänet ruokatunnilla kotoa ja toin kahdelle viimeiselle tunnille.

Kun selitin päivän teeman ja avasin tehtävää, Kaunolla oli herkkuluu, mitä hän sai jyystää. Näin hän pysyi paikoillaan, ja opiskelijat keskittyivät ohjeistukseen eikä koiraan. Ryhmä, minkä tunnilla Kauno oli, on normaalisti aikamoinen rämäryhmä, mutta Kaunon läsnäolo rauhoitti kummasti meininkiä, vaikka meillä oli kaikkien “lempiainetta”, eli ruotsia. Ei yhtään vastaansanomista, ei yhtään valittamista, ei yhtään ylimääräistä häslinkiä. Kauno kierteli opiskelijoiden pöytien ympärillä, sai rapsutuksia ja häntä leikitettiin. Silti tehtävien teko sujui hyvin. Jopa niin hyvin, että kaikki ryhmän jäsenet tekivät suhteellisen isohkon tehtäväpaketin ennätysnopeassa ajassa! Vastausten laatu ei silti heikentynyt, eivätkä opiskelijat yrittäneet tehdä tehtäviä nopeammin vain siksi, että pääsisivät leikittämään koiraa: Tehtävät olivat huolellisesti tehtyjä ja vastaukset opiskelijoiden oman tason mukaisia.

Ryhmän suupaltein opiskelija, joka yleensä aiheuttaa eniten häiriötä, ei tällä tunnilla aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia. Muiden naurattamisen sijaan hän keskittyi ensin tehtäviin ja sen jälkeen koiraan. Työrauha pysyi myös niillä, jotka vielä tekivät tehtävää.

Opin myös sen, että ennen valmennushetkeä on hyvä tehdä hieman pidempi lenkki koiran kanssa. Tänään minulla ei ollut siihen aikaa eikä mahdollisuutta, mutta tulevaisuutta ajatellen. Ihan vain vahinkojen välttämiseksi.

Kauno mutustaa keräyspaperilaatikkoa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 6

Eilen illalla tarkastelin uutta kirjaani, Eläinavusteinen interventio. Olin innoissani kirjasta, ja suunnittelin pää höyryten, millaisia kaikkia harjoitteita voisin tehdä.

Ei varmasti mitenkään yllättävää, että näin unta siitä, miten olin koirani kanssa erään tuttavani luona, ja teimme erilaisia eläinavusteisia harjoituksia hänen poikansa kanssa. Unessa kaikki tekemämme harjoitukset onnistuvat todella hyvin ja kaikki olivat lopputulokseen tyytyväisiä.

Voisin soittaa tuttavalleni, jos hän haluaisi meidät ihan oikeasti käymään: Opintoihin kuuluu kuitenkin käytännön valmennustyötä, joten sellaista on hyvä saada mahdollisimman paljon. Eri asia vain on se, onnistuuko kyseinen valmennustuokio yhtä hyvin kuin unessa.

Älä tallaa sielua

Eilisen parisuhdekurssin innostamana päätin ottaa selvää, mitä kaikkea valmentaja voi tuoda parisuhteeseen, vai voiko valmentaja tuoda mitään. Onko se edes valmentajan tehtävä puuttua toisten parisuhteeseen? Kaivan hyllystäni Tammenterhon tarinoita-teoriakirjan sekä perhevalmennuksen työkirjan. En pääse lukemisessa kovinkaan pitkälle, kun törmään teoriakirjassa Tommy Tabermannin runoon, ja jään ajattelemaan runon sanomaa.

Kaikkea saa tehdä

Kaikkea pitää tehdä

Kaikkia ovia täytyy tempoa

Kaikkia kuita kurkotella

On vain yksi ehto, elinehto:

Värisevää sielua ei saa tallata

Valmentajan tehtävä on auttaa. Auttaa valmennettavaa, ja ehkä myös hänen perhettään, löytämään uusi, parempi elämä. Auttaa luomaan struktuureita strukturoimattomaan elämään, auttaa löytämään kauan kadoksissa ollut itsetunto, auttaa löytämään elämän suunta ja tuoda selkeyttä arkeen. Tätä kaikkea minun kuuluu valmentajana tehdä, ja vähän muutakin vielä päälle.

Entä, ellen onnistukaan? Aina ei voi onnistua eikä valmennus aina tuota tavoiteltua lopputulosta. Se tuskin tappaa ketään, jos asiakas huomaa, ettei valmennus ollutkaan hänen juttunsa eikä hän jaksakaan keskittyä valmennukseen. Mutta entä, jos lopputuloksena onkin tallottu ja traumatisoitunut sielu? Voiko valmentaja tehdä myös tämän? Miksei voisi? Sielun tallominen on niin kovin helppoa. Tiedän sen kokemuksesta. Minunkin sieluni tallottiin ala-asteen kuudennen luokan opettajani johdosta (kiitti vain vitusti!) ja se johti traumoihin, mistä en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Aivan kuten opettajakin, valmentaja tai terapeutti voi onnistua tallomaan sielun, itsetunnon ja koko elämän maanrakoon. Miten? Helpommin kuin voisi kuvitella! Sanomalla väärät sanat väärään aikaan, olemalla kärsimätön, antamalla vääränlaista palautetta, sulkemalla korvansa, väittämällä olevansa oikeassa ja luovuttamalla asiakkaan suhteen, jos ensimmäisenä kokeiltu asia ei toimikaan.

Luulisi, että olisi helppoa vain päättää: Harkitsen sanani tarkkaan, olen kärsivällinen, kuuntelen ja otan huomioon asiakkaan mielipiteen. Käytännössä se ei kuitenkaan ole yhtä helposti tehty. Me ihmiset olemme erilaisia ja ymmärrämme viestit eri tavalla. Vaikka ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, voi toinen silti loukkaantua ymmärtäessään viestin väärin. Kuinka tarkkaan valmentajan täytyy miettiä sanojaan, mitä voi sanoa?

Ja entä, jos vastaan tulee tilanne, missä olisi pakko sanoa asia rehellisesti tietäen, että asiakas tulee loukkaantumaan. Mitä pitäisi silloin tehdä? Loukata asiakasta sanomalla asia rehellisesti, vai olla vain hiljaa, missä tapauksessa asiakkaan elämä saattaa myöhemmässä vaiheessa heittää häränpyllyä? Kumpi on parempi vaihtoehto?

Missä menee valmennuksen ja henkilökohtaiseen elämään puuttumisen raja? Valmennuksen tehtävä on ohjata oikeaan suuntaan, ei puuttua elämään. Milloin asiakas kokee valmentajan puuttuvan hänen elämäänsä auttamisen ja ohjaamisen sijaan? Olettaisin, että ainakin silloin, kun valmentaja tyrkyttää omia näkemyksiään asioista, mutta onko muita tilanteita?

Tammenterhon tarinoissa ei käsitellä valmentajan ammattietiikkaa kovinkaan paljon, vaikka mielestäni tämä on iso asia, mitä tulisi jokaisen valmentajaksi opiskelevan pohtia. Ainakin toivon, että jokainen valmentaja haluaa olla eettisesti hyvä valmentaja, kuten jokaisen opettajankin pitäisi olla eettisesti hyvä opettaja. Toisaalta, mätiä omenoita mahtuu aina joukkoon, kuten olen saanut huomata.

Lasten kielellä, lapsille - Silti hyvää faktaa

Rufus on 9-vuotias poika. Hänellä on maailman paras bostoninterrieri, Boris. Hänellä on myös maailman paras mummola ja mielikuvituskaveri nimeltä Seppo. Ihmisystäviä Rufuksella ei ole kovinkaan montaa, sillä hän käyttäytyy välillä oudosti, eivätkä toiset lapset ymmärrä, mitä hän tekee. Hän saattaa päästää outoja ääniä sekä tehdä outoja liikkeitä. Tämä johtuu siitä, että Rufuksella on Touretten oireyhtymä.

Postitädille palkankorotus?

Postitäti muisti minua taas, ja toi lisää kirjoja meille! Täti-parka saa selkä vääränä kantaa kirjoja tähän osoitteeseen. Ja Booky vielä ilmoitti, että minulla olisi tulossa kolme uutta kirjaa tässä ihan lähipäivinä! Mahtaakohan se konvehtirasia riittää joulubonukseksi? Olisiko joku tuoksukynttilä siihen kaveriksi hyvä idea? Minun takia meidän postitädillä on kohta selkä siinä kunnossa, että hän joutuu aikaiselle eläkkeelle.

Lastenkirja, silti tietokirja

Koska halusin saada lisätietoa Tourettesta, päätin hankkia kokoelmiini myös hieman erikoisempaa kirjallisuutta. Vaikka Marianne Kulmalan kirjoittama Rufus, spesiaali lapsi olikin hintava teos, päätin antaa yhden rahasumman olla olematta esteenä sille, että saan lisätietoa haluamastani aiheesta. En olisi ikinä arvannut, että tämä lapsille suunnattu kirja olisi niin täydellinen ostos!

Ensinnäkin, kirja on täynnä faktaa. Se kertoo tarkasti siitä, mikä Tourette on, miten se ilmenee, miten tic-oireet tulevat ja mitä kaikkea muuta siihen sisältyy, kuten aistiyliherkkyydet ja ongelmat sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kirja on kirjoitettu selkokielellä, joten se sopii pienellekin lapselle luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä, joten lapset jaksavat kuunnella ne loppuun asti. Lisäksi ne ovat osallistavia, sillä siellä esitetään kysymyksiä, miten lapsi itse toimisi vastaavassa tilanteessa ja miten hän ohjeistaisi Rufusta. Kirja on kovakantinen ja sivut vahvempaa paperia, joten ne kestävät kovaa lukemista ja sivujen kääntämistä.

Kirjassa on myös kakkososa, mikä on Rufuksen äidin kirjoittama. Siinä hän kertoo Rufuksen vauva-ajasta, lapsuudesta, diagnoosin saamisesta, kaikista hankaluuksista, mutta myös kaikista niistä hyvistä asioista, mitä hän kohtaa heidän erityisessä arjessaan. Teksti on kirjoitettu kansankielellä, ilman hienoja sivistyssanoja, ja se toimii vertaistukena vastaavanlaisessa tilanteessa olevalle vanhemmalle.

Valmennuskäyttöön?

Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että en jätä tätä kirjaa hyllyyn pölyttymään. Mahdollisten lapsiasiakkaiden tullessa, otan tämän käyttöön. Kirja toimii tietolähteenä koko perheelle: Vanhemmille, neuronormaaleille sisaruksille sekä erityislapselle itselleen. Tämän kirjan avulla myös sisarukset voivat ymmärtää erityistä sisartaan hieman paremmin.

Saku, toinen spesiaalitapaus

Vastaavanlainen kirja on olemassa Asperger-pojasta. Hän on nimeltään Saku. Tätä kirjaa minulla ei vielä ole hyllyssä, mutta jos se on samanlainen kuin Rufus, niin hankin senkin ja aion ottaa myös sen valmennuskäyttöön.

PS. Lisätietoa kummastakin kirjasta saat täältä: http://www.spesiaalilapsi.fi/