Viime yönä nukuin taas pätkissä, ja olin pitkiä jaksoja hereillä yön aikana. Vaikka näin jokaisen unijakson aikana erikseen unia, vain yksi niistä jäi mieleen.
Olin Turkissa vaihto-opiskelijana. Olen ollut useammassakin maassa opiskelemassa, mutta en ikinä Turkissa, eikä moinen vaihtoehto olisi ikinä tullut oikeassa elämässä edes mieleeni. Unessa olin yökerhossa juhlistamassa vaihtojakson päättymistä. Ympärilläni pyöri turkkilaisia miehiä vaikka miten, ja he olivat kaikki peräni kimpussa. Minulla oli tukala ja epämukava olo, ja yritin häätää miehiä kimpustani koko ajan.
Mietin, miksi hemmetissä olin edes lähtenyt vaihtoon jonnekin Turkkiin, kun paljon parempia ja mielenkiintoisempia vaihtoehtoja on olemassa.
Meille tuli paperinen kysely siitä, haluaisimmeko jatkaa vaihtoamme vielä toisen jakson ajan. En halunnut palata takaisin Suomeen, mutta en, todellakaan, halunnut jäädä Turkkiin. Vain yksi siitä porukasta, joka oli kanssani suorittamassa vaihtoa, halusi jäädä ja jatkaa. Tuijotin askeettisen asuntolamme nurkasta tuota yli-innokasta tyttöä, joka silmät kiiluen täytteli jatkolappua.
Uni hyppäsi siihen, että istuin pienellä parvekkeella, Hollannissa, ja join kahvia posliinisesta kupista (minä en edes juo kahvia!). Katselin ympärilleni hymy kasvoillani ja ajattelin, että nyt on kaikki hyvin. Olen päässyt pois Turkista, minun ei tarvinnut palata Suomeen, saan jatkaa elämääni toisessa kodissani, Hollannissa. Olin tyytyväinen.
Heräsin, ja päässäni soi Shania Twainin That Don’t Impress Me Much. En taaskaan ymmärrä, miksi ihmeessä minulla soi päässäni joku typerä biisi, mitä en ole kuullut varmaan sen julkaisuvuoden jälkeen, koska en kuuntele tuollaista musiikkia. Se nyt vain soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti