Helmikuinen ilta on pimeä. Martinkirkon tornin yllä paistaa kalpea kuu. Vilkkilänmäen puisto on peittynyt paksuun lumeen. On ilta, on kylmä. Puistossa ei ole ketään, kun me saavumme sinne.
Kauno nuuskii ympäriinsä ja kierii lumessa. Hän rakastaa talvea ja lunta. Minulla jäätyvät varpaat hyisessä illassa, mutta Kaunokaiseni nauttii. Talvi on lapinkoiran kulta-aikaa, ja paksu lumipeite on hänen kukkaketonsa.
Katson lumessa telmivää, kaunista ja koiraani ja mietin, miten viaton hän onkaan. Hänessä on kaikki hyvyys, puhtaus ja viattomuus. Vaikka olen aina ollut eläinrakas ja rakastanut erityisesti koiria, eläinavusteisen valmentajan opinnot ovat avanneet silmiäni eläinten mieleen, kieleen ja maailmaan enemmän ja eri tavalla kuin olisin koskaan voinut itse uskoakaan.
Meille ihmisille on annettu erilainen ymmärrys ympäröivää maailmaa kohtaan kuin mitä muille eläinlajeille. Tämän ymmärryksen pitäisi olla siunaus; meidän pitäisi käyttää etuoikeutettua asemaamme siihen, että edistäisimme yhteistä hyvää. Meidän ihmisten pitäisi käyttää voimavaramme siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka kaikille eläimille.
Mitä me teemme?
Me kidutamme eläimiä. Suljemme niitä pieniin häkkeihin. Tapamme niitä ihan vain tappamisen ilosta. Me emme arvosta toisenlaisen lajin elämää, kun hädin tuskin arvostamme omankaan lajimme kaikkia edustajia. Me kuvittelemme, että meillä on oikeus ottaa, ja eläimillä on velvollisuus antaa ilman, että saavat mitään takaisin. Meillä on harhakäsitys siitä, että voimme tuhota vapaasti eläinten kodit, kuten esimerkiksi meren, mikä on lukemattomien eläinlajien koti.
Me emme kunnioita elämää, mutta silti odotamme kunnioitusta eläimiltä. Kuvittelemme, että luonto taipuu meidän tahtoomme. Ahneus, vallanhimo ja kullan kiilto silmissä pohdimme, mitä tässä maailmassa on vielä sellaista jäljellä, mitä voisimme riistää. Emme pysähdy ajattelemaan, mitä teemme sen jälkeen, kun riistettävää ei enää ole.
Minun kaunis Kaunoni elää elämää, jollaista jokaisen meidän pitäisi elää: Tässä hetkessä, nauttien pienistä asioista. Minun rakas koirani ei riistä ketään, se ei tahdo kenellekään mitään pahaa, se ei tuhoa ympäristöään, ei ahnehdi (paitsi Trick & Treatin jäniksenmaksanameja), ei käytä hyväksi, ei orjuuta. Minun Kaunoni, kuten muutkin eläimet, on täysin viaton.
Kylmä ilta tuntuu korvissa, varpaissa, sormissa ja koko kehossa. Vislaan Kaunolle lähdön merkiksi. Kauno lähtee perääni, vaikkakin selvästi harmitellen. Hän olisi vielä jatkanut leikkiään lumihangessa. Kotimatkalla ajattelen vain yhtä asiaa: Maailmassa on vain yhtä eläinlajia aivan liikaa, ja se laji on ihminen.
