Näytetään tekstit, joissa on tunniste verkosto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste verkosto. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Vatsakipuhelvetistä, päivää!

Olen kärsinyt koko armaan illan jäätävistä vatsakivuista. Siis sellaisista, että käperryn kolminkerroin, huudan, itken ja potkin. Mikään ei auta. Kipu ei mene pois. Välillä se helpottaa hetkeksi aikaa, mutta palaa taas uudestaan. Näitä vatsakipuja on ollut jo jonkin aikaa, mutta ne ovat pahentuneet. Kivun taso alkaa vastata sitä luokkaa, mikä yleensä koetaan synnytyssalissa.

Avomieheni kysyy, haluanko lähteä hänen kanssaan viemään koiraa. Toki haluaisin lähteä, mutta näissä kivuissa en kykene liikkumaan kuin kierien. Parempi, etten lähde. Kysymyshetkellä olen sen verran tolkuissani, että pystyn jopa istumaan sohvalla, mutta on vain ajan kysymys, milloin kipu äityy taas niin kovaksi, että alan huutaa ja itkeä.

Konttaan kirjahyllylle ja kaivan sieltä ajanvietettä siksi aikaa, kun elämäni miehet ovat ulkona. Juuri sellaisella korkeudella, mihin konttausasennosta yletän, on Tammenterhon tarinoita. En ole lukenut niitä vähään aikaan. Otan kummatkin työkirjat käteeni, ja konttaan takaisin sohvalle.

Perhevalmentajan työkirja. Olen kyllä tutustunut tähän kirjaan, mutten ajatuksella. En ole harkinnut perhevalmennusta kovinkaan vakavasti. Päätän tutustua kirjaan hieman paremmin. Eihän sitä koskaan tiedä; ehkä minustakin voisi kuoriutua ihan kelpo perhevalmentaja! Taisin joskus sanoa, ettei minusta tule ikinä opettajaa, saati sitten erityisopettajaa, ja katsokaapa vain, missä minä nyt olen. Never say never.


Kirjan ensimmäiset osat ovat taustateoriaa sekä neuropsykiatriselle että perhevalmennukselle. Skippaan ne. Kyllä minä nämä teoriat jo tiedän. Hyppään suoraan osioon, missä aletaan puhua käytännön työstä ja harjoitteista.

Vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä. Jaha. Kyllähän minä sen jo tiesin, että toistamme omassa vanhemmuudessamme sen, mitä olemme saaneet omassa kodissamme. Ensimmäisenä on omien kasvupolkujen tunnistamisen harjoitus. Tarkoituksena on tulla tietoisiksi siitä, toimimmeko me samalla tavalla kuin mitä omat vanhempamme ovat toimineet, vai olemmeko tietoisesti valinneet täysin toisen toimintamallin.

Harjoituksessa käydään läpi omat lapsuuden maisemat aina hajuja ja värejä myöten. Muistellaan sitä, kuka oli vastassa, kun itse menimme päiväkotiin pieninä lapsina, millaista oli kouluruokailu ala-asteella ja missä notkuimme teini-ikäisinä. Harjoituksen lopussa sanotaan, että perhevalmentajan tulisi myös itse tiedostaa omat kasvupolkunsa.

Alan kivun keskellä miettiä laiskasti omaa lapsuuttani. Saan muutaman hataran kuvan mieleeni. Kun siirryn mielikuvissani viidenteen luokkaan, en halua jatkaa enää. Kuvista tulee liian epämiellyttäviä. En halua muistella. Minulla on jo järkyttävät vatsakivut, se riittää. En halua olla myös henkisissä kivuissa. Jätän harjoituksen teon siihen.

Seuraavaksi tulee sukupuu ja verkostokartan luominen. En kykene nousemaan sohvalta, jotta hakisin eteisestä kynää ja paperia verkostokarttaa varten. Alan pohtia sitä pienessä mielessäni. Näen mielessäni verkostokartan, mikä on suhteellisen laaja. Se kuitenkin sisältää suurimmaksi osaksi pelkästään ystäviä. Suku pitäisi myös liittää karttaan. Koen lievän masennuskohtauksen, enkä halua jatkaa tätäkään harjoitusta. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minun on mahdollista luoda laajahko verkostokartta, vaikka siinä onkin lähinnä pelkkiä ystäviä.

Hyppään suosiolla seuraavaan. Perheen rakenne ja ihmissuhteet. Perhesysteemi ja perheen sisäiset prosessit. Voi luoja! Liian paljon ja liian vaikeita kysymyksiä. Seuraava!

Vanhemmuuden roolikartta. Tuijotan sitä hetken lasittunein silmin ja mietin, pitäisikö sitä kontata hakemaan ämpäri, sillä huono oloni on pahentunut. Päätän pidättää oksennusta.

Roolikartan tarkoitus on toimia oman vanhemmuuden arvioinnin välineenä. Pitäisikö minun nyt alkaa arvioida omaa vanhemmuuttani? Riittäisikö vain se, että sanon olevani paska mutsi?

Suljen kirjan. En ole saanut ensimmäistäkään harjoitusta tehtyä itse loppuun. Mitä se kertoo minusta? Ehkä se kertoo sen, etten ole paras mahdollinen ihminen nimenomaan perhevalmennusta tekemään. Ellen pysty kohtaamaan omaa elämääni ja elämänhistoriaani perhenäkökulmasta, miten pystyisin auttamaan toisia heidän perheongelmissaan? Sovellun ehkä paremmin yksilövalmennukseen, ilman mitään perherasitteita taustalla.

Ovi käy ja molemmat mieheni tulevat sisään. Se tosi karvainen ja se vähemmän karvainen. Koira ryntää heti luokseni. Raukka on ollut minusta huolissaan koko illan. Se on tullut heti luokseni, kun olen alkanut tuskahuutokonserttini. Nyt karvainen kipuhoitajani tulee tarkistamaan, onko minulla kaikki hyvin. Ei ole vielä. Hirveää kouristusta ei ole hetkeen tullut, mutten ole kokonaan kivuton.

Laitan kirjan pois. En halua miettiä perhehistoriaani sen enempää. Koiralleni tiedän olevan paras mahdollinen ihmisäiti. Ja aloitan kivunlievityshoidon rapsutusterapialla.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Kovaa osaamista

Satuinpa ihan vahingossa törmäämään #kovaaosaamista-kampanjaan. Tämän kampanjan idea iski minuun kuin nyrkki Rocky Balboan silmään. Siksi haluankin kertoa teille kampanjasta, haastaa teidät osallistumaan sekä kertoa itse, mitä olen oppinut.

Suomessa tehdään vapaaehtoistyötä väkilukuun nähden todella paljon. Vapaaehtoistyötä voidaan tehdä harrastustoiminnassa, mutta myös yhdistyksissä ja järjestöissä. Itse teen tärkeää vapaaehtoistyötä Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistys Aisti ry:lle sekä hallituksen jäsenenä että vertaistukiohjaajana.

Työnantajat eivät kuitenkaan ymmärrä hyödyntää vapaaehtoistoimijoiden tietotaitoa, eikä vapaaehtoistyön tekemistä arvosteta. Vaikka vapaaehtoistyö lukisikin ansioluettelossa, sen merkitystä ei ymmärretä. Myös vapaaehtoistyö kartuttaa osaamista, sen ohessa pääsee verkostoitumaan ja luomaan suhteita, ja mikä parasta, se auttaa pitämään mielen virkeänä. Esim. pitkän työttömyyskauden aikana vapaaehtoistyö pitää ihmisen aktiivisena.

Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä yhteiskunnallista merkitystä, mikä vapaaehtoistoiminnalla on! Vaikka omakehu tässä nyt vahvasti haiseekin, väitän kuitenkin, että ilman Aistia ja meidän erittäin aktiivista toimintaamme Turun seudulla ei olisi läheskään tätä määrää erityislapsille ja heidän perheilleen suunnattua toimintaa kuin mitä nyt on. Ja kaikki kiitos kuuluu tietenkin vapaaehtoisille toimijoille!

Mitä olen oppinut oman vapaaehtoistyöurani varrella? Mitä olen saanut? Miten vapaaehtoistyö on kehittänyt tietotaitoani? Kampanja pyytää listaamaan seitsemän asiaa. Voisin varmasti listata enemmänkin, sillä olen saanut ja oppinut paljon. Listaan kuitenkin vain ne seitsemän tärkeintä asiaa.

  1. Nepsy-tietous
Olen istunut lukemattomissa koulutuksissa ja tapaan jatkuvasti kaikenlaisia neurokirjon ihmisiä. Väitän, ettei Turusta löydy montaakaan ihmistä, jolla olisi yhtä laaja ja monipuolinen tietämys ADHD-asioissa kuin mitä minulla on (paitsi tietenkin niillä muilla vapaaehtoistoimijoilla, jotka ovat istuneet samoissa koulutuksissa).

  1. Verkostot
Vapaaehtoistoimintani aikana minulle on ehtinyt kehittyä runsas verkosto asiantuntijoita, kokemusosaajia, liittojen ihmisiä ja muiden yhdistysten toimijoita. Jos haluan saada jotain aikaiseksi, jos haluan vaikuttaa, jos haluan tehdä aloitteen, jos haluan saada johonkin asiaan julkisuutta, tiedän heti, keneen ottaa yhteyttä. Eikä se ole Iltalehti.

  1. Lakipykälät
Yhdistystoimintaa säätelevä laki on väkisinkin tullut tutuksi. Tiedän, mitä kaikkea hallitukselta vaaditaan, mitä jäsenet voivat tehdä, millaisia kaikkia papereita vaaditaan jne. Olen oppinut myös käyttämään Finlexiä sujuvasti.

  1. Organisointitaito
Kun järjestää vertaistuki-iltoja, seminaareja, koulutuksia, risteilyjä ja ties mitä muuta, saa kokemusta siitä, miten järjestät tapahtuman muutamalle sadalle hengelle. Organisointitaitoni on kehittynyt huippuunsa, ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että pystyn organisoimaan ihan mitä vain, eikä mikään seminaari tai tapahtuma ole liian suuri, ettenkö pystyisi järjestämään sitä.

  1. IT- ja some-taidot
Koska olen yhdistyksemme tiedotusvastaava ja ylläpidän yhdistyksemme verkkosivuja, hallitsen erittäin todennäköisesti keskimääräistä paremmin erilaiset some-kanavat. Osaan hyödyntää somea monipuolisesti tiedotus- ja mainostusvälineenä. Olen oppinut myös ylläpitämään ihan oikeita verkkosivuja, vaikka alussa ajattelinkin, ettei minusta siihen ole. Olin väärässä! Kyllä minä osaan. Ja harjoittelemalla tulen koko ajan entistä paremmaksi.

  1. Yhteistyötaidot
Tapaan vapaaehtoistyössäni jatkuvasti erilaisia ihmisiä. Kaikkien kanssa minun täytyy löytää se kultainen keskitie. Olen oppinut olemaan joustava ja ajattelemaan asioita myös muiden näkökulmasta.

  1. Ymmärrys
Me olemme kaikki erilaisia, mutta vasta yhdistystoiminnan kautta olen ymmärtänyt, miten erilaisia me kaikki todella olemme. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan, ja jokainen tulee kohdata hänen arvonsa mukaisesti. Vaikka ihmiseltä puuttuisi puhekyky, se ei tee hänestä yhtään sen arvottomampaa: Se vain tekee hänestä erilaisen. Ja erilaisuus on rikkaus! Maailma olisi järjettömän tylsä paikka, jos me kaikki olisimme samanlaisia.

Tässä olivat minun seitsemän asiaani. Mitkä ovat sinun?