Olen kärsinyt koko armaan illan jäätävistä vatsakivuista. Siis sellaisista, että käperryn kolminkerroin, huudan, itken ja potkin. Mikään ei auta. Kipu ei mene pois. Välillä se helpottaa hetkeksi aikaa, mutta palaa taas uudestaan. Näitä vatsakipuja on ollut jo jonkin aikaa, mutta ne ovat pahentuneet. Kivun taso alkaa vastata sitä luokkaa, mikä yleensä koetaan synnytyssalissa.
Avomieheni kysyy, haluanko lähteä hänen kanssaan viemään koiraa. Toki haluaisin lähteä, mutta näissä kivuissa en kykene liikkumaan kuin kierien. Parempi, etten lähde. Kysymyshetkellä olen sen verran tolkuissani, että pystyn jopa istumaan sohvalla, mutta on vain ajan kysymys, milloin kipu äityy taas niin kovaksi, että alan huutaa ja itkeä.
Konttaan kirjahyllylle ja kaivan sieltä ajanvietettä siksi aikaa, kun elämäni miehet ovat ulkona. Juuri sellaisella korkeudella, mihin konttausasennosta yletän, on Tammenterhon tarinoita. En ole lukenut niitä vähään aikaan. Otan kummatkin työkirjat käteeni, ja konttaan takaisin sohvalle.
Perhevalmentajan työkirja. Olen kyllä tutustunut tähän kirjaan, mutten ajatuksella. En ole harkinnut perhevalmennusta kovinkaan vakavasti. Päätän tutustua kirjaan hieman paremmin. Eihän sitä koskaan tiedä; ehkä minustakin voisi kuoriutua ihan kelpo perhevalmentaja! Taisin joskus sanoa, ettei minusta tule ikinä opettajaa, saati sitten erityisopettajaa, ja katsokaapa vain, missä minä nyt olen. Never say never.
Kirjan ensimmäiset osat ovat taustateoriaa sekä neuropsykiatriselle että perhevalmennukselle. Skippaan ne. Kyllä minä nämä teoriat jo tiedän. Hyppään suoraan osioon, missä aletaan puhua käytännön työstä ja harjoitteista.
Vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä. Jaha. Kyllähän minä sen jo tiesin, että toistamme omassa vanhemmuudessamme sen, mitä olemme saaneet omassa kodissamme. Ensimmäisenä on omien kasvupolkujen tunnistamisen harjoitus. Tarkoituksena on tulla tietoisiksi siitä, toimimmeko me samalla tavalla kuin mitä omat vanhempamme ovat toimineet, vai olemmeko tietoisesti valinneet täysin toisen toimintamallin.
Harjoituksessa käydään läpi omat lapsuuden maisemat aina hajuja ja värejä myöten. Muistellaan sitä, kuka oli vastassa, kun itse menimme päiväkotiin pieninä lapsina, millaista oli kouluruokailu ala-asteella ja missä notkuimme teini-ikäisinä. Harjoituksen lopussa sanotaan, että perhevalmentajan tulisi myös itse tiedostaa omat kasvupolkunsa.
Alan kivun keskellä miettiä laiskasti omaa lapsuuttani. Saan muutaman hataran kuvan mieleeni. Kun siirryn mielikuvissani viidenteen luokkaan, en halua jatkaa enää. Kuvista tulee liian epämiellyttäviä. En halua muistella. Minulla on jo järkyttävät vatsakivut, se riittää. En halua olla myös henkisissä kivuissa. Jätän harjoituksen teon siihen.
Seuraavaksi tulee sukupuu ja verkostokartan luominen. En kykene nousemaan sohvalta, jotta hakisin eteisestä kynää ja paperia verkostokarttaa varten. Alan pohtia sitä pienessä mielessäni. Näen mielessäni verkostokartan, mikä on suhteellisen laaja. Se kuitenkin sisältää suurimmaksi osaksi pelkästään ystäviä. Suku pitäisi myös liittää karttaan. Koen lievän masennuskohtauksen, enkä halua jatkaa tätäkään harjoitusta. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minun on mahdollista luoda laajahko verkostokartta, vaikka siinä onkin lähinnä pelkkiä ystäviä.
Hyppään suosiolla seuraavaan. Perheen rakenne ja ihmissuhteet. Perhesysteemi ja perheen sisäiset prosessit. Voi luoja! Liian paljon ja liian vaikeita kysymyksiä. Seuraava!
Vanhemmuuden roolikartta. Tuijotan sitä hetken lasittunein silmin ja mietin, pitäisikö sitä kontata hakemaan ämpäri, sillä huono oloni on pahentunut. Päätän pidättää oksennusta.
Roolikartan tarkoitus on toimia oman vanhemmuuden arvioinnin välineenä. Pitäisikö minun nyt alkaa arvioida omaa vanhemmuuttani? Riittäisikö vain se, että sanon olevani paska mutsi?
Suljen kirjan. En ole saanut ensimmäistäkään harjoitusta tehtyä itse loppuun. Mitä se kertoo minusta? Ehkä se kertoo sen, etten ole paras mahdollinen ihminen nimenomaan perhevalmennusta tekemään. Ellen pysty kohtaamaan omaa elämääni ja elämänhistoriaani perhenäkökulmasta, miten pystyisin auttamaan toisia heidän perheongelmissaan? Sovellun ehkä paremmin yksilövalmennukseen, ilman mitään perherasitteita taustalla.
Ovi käy ja molemmat mieheni tulevat sisään. Se tosi karvainen ja se vähemmän karvainen. Koira ryntää heti luokseni. Raukka on ollut minusta huolissaan koko illan. Se on tullut heti luokseni, kun olen alkanut tuskahuutokonserttini. Nyt karvainen kipuhoitajani tulee tarkistamaan, onko minulla kaikki hyvin. Ei ole vielä. Hirveää kouristusta ei ole hetkeen tullut, mutten ole kokonaan kivuton.
Laitan kirjan pois. En halua miettiä perhehistoriaani sen enempää. Koiralleni tiedän olevan paras mahdollinen ihmisäiti. Ja aloitan kivunlievityshoidon rapsutusterapialla.
