Käsissäni on tuppo hiuksia. Olen juuri repinyt ne päästäni. Korvistani nousee sauhu ja suustani pääsee painokelvotonta tekstiä. Otsaani kohoaa järjettömän kokoinen sukuelin. Päätän, etten voi juuri nyt olla kotona. Takanani on todella mielenkiintoinen ja hauska koulutuspäivä, mutta kotona minua odottaa pelkkä järjetön kaaos ja jumalaton vitutus. Pakko päästä pois. Aivan pakko. Hyppään autoon ja ajan Prismaan ostoksille. Jospa mieli rauhoittuisi siellä.
Satuilua
Meillä oli tänään nepsy-valmennuksen koulutuspäivä. Aamupäivän piti alkaa lyhyellä vanhempainohjauksen esittelyllä, mutta itselleni jäi hieman avoimeksi, millä tavalla meille esiteltiin nimenomaan VANHEMPAINohjausta. Erilaiset yhteiskunnan tarjoamat tukitoimet herättivät kyllä kiivasta keskustelua, mutta olisin ehkä odottanut hieman jotain muuta. Mielestäni vanhempainohjaukseen kuuluvat muutkin asiat kuin pelkkä lista tukitoimista.
Kun tämä osuus päättyi, siirryimme kokonaan uuteen asiaan, eli narratiivisuuteen. Ja koska minun kohdallani nomen est omen, odotin päivää innokkaana ja suurella mielenkiinnolla. Eikä päivä tuottanut pettymystä! Siis tarkoitan, KOULUTUSpäivä ei tuottanut pettymystä.
Ensimmäisenä meidän piti valita pienistä muovieläimistä yksi, mikä nyt vain sattui iskemään juuri sillä hetkellä. Valitsin rauskun. Sen jälkeen meidän piti kirjoittaa pieni tarina, mihin kouluttaja antoi koko ajan ohjeita. Jokainen luki oman tarinansa, ja sen jälkeen pohdittiin sitä eläintä, mikä valittiin. Mikä siinä kiinnosti ja mitä haluaisin saada itselleni kyseisen eläimen ominaisuuksista. Minullahan oli se rausku. Se on erikoinen ja omituinen, vähän niin kuin minäkin. Lisäksi se lipuu majesteetillisesti ja rauhallisesti meressä. Voisin ottaa rauskusta mallia, ja ottaa itsekin joskus vähän rauhallisemmin.
Saveilua
Tarinoinnin jälkeen piirsimme suurelle paperille paikan, missä eläimemme haluaisivat elää. Tämä paikka piti mainita myös tekstissä. Olin maininnut tarinassa lämpimät vedet jollain vulkaanisella alueella. Olen surkea piirtäjä, siis TODELLA surkea, mutta sain kuitenkin piirrettyä vettä ja tulivuoren. Siellä rauskuni asuu. Sen jälkeen saimme kimpaleen punasavea, mistä muotoilimme sen oman eläimemme. Muotoilun osaan vielä huonommin! Minua nauratti, kun näin lopputuloksen. Savityön teko oli silti ihan mukavaa.
Savityöskentelyn jälkeen kerroimme parillemme pienen tarinan kuvasta ja eläimestä, ja pari kirjoitti sen ylös. Ja päivän päätteeksi vielä teimme pienen sosiodraama-harjoituksen.
Pidin todella paljon “satuilusta”, ja taideterapeuttisen näkökulman tuominen mukaan oli todella virkistävää. Vaikka päivä oli pitkä, se oli silti todella hauska ja mielenkiintoinen. Olin hyvillä mielin, kun astelin autoon ja lähdin kotiin.
Vitutusta
Huomasin heti kotikadulle päästyäni, että talomme edessä odottaa taksi. Erityisteinini on saanut vammaispalvelusta kultaakin kalliimman taksikortin, minkä kanssa hän pystyy käymään itsenäisesti harrastuksissa. Taksikortti mahdollistaa myös minulle vapaa-ajan, sillä teinini ei pysty käyttämään julkisia ja joutuisin kuskaamaan häntä muuten joka paikkaan. Taksikortin avulla hän pystyy kulkemaan ilman minua saattajana.
Olemme käyneet läpi tuhat kertaa, missä taksikorttia säilytetään ja että se kortti sisältää rahaa. Toki sillä rahalla voi maksaa vain Turun takseissa, mutta rahalla ne taksitkin maksetaan. Korttia EI oteta leikkeihin, sitä EI laiteta mihinkään muualle kuin omalle paikalleen, ja sitä EI oteta pois omalta paikaltaan mistään syystä.
Käyn kysymässä taksikuskilta, eikö tyttäreni ole vielä tullut, kun hakuaika oli jo muutama minuutti sitten, ja laitoin tekstarilla muistutuksen ennen omaan autoon hyppäämistä, että kerää kimpsunsa ja lähtee taksiin. Ei ole tullut, ja kuskilla on kiire. Menen sisälle ja huudan, että taksi on jo pihassa, ja nyt on kiire. Teini valittaa, ettei voi lähteä, sillä kortti on hukassa. Hän on taas ottanut sen, eikä muista, mihin on laittanut.
Silmissä pimenee ja elin nousee otsaan. TAAS! Tätä tapahtuu joka ikinen viikko! Vaikka kuinka monta kertaa sanoisi, niin asia ei mene perille. Jälleen kerran se kortti on otettu johonkin asiaan kuulumattomaan toimintaan mukaan, eikä sitä ole laitettu takaisin. Lähden itse ulos ja selitän tilanteen kuskille. Hän pystyy kyllä viemään ja tehdään lasku sitten myöhemmin. Rakastan tätä taksifirmaa yli kaiken, sillä heidän ymmärryksensä näissä tilanteissa on paljon suurempaa kuin minun oma ymmärrykseni.
Menen sisälle. Kaivan joka helvetin kolon, minkä kämpästäni löydän. Korttia ei löydy. Ei mistään. Etsin ja kaivan. Kaivan ja tongin. Tongin ja pengon. Nada. Ei sitten yhtään mitään! Löydän vain nöyhtää, villakoiria ja likaisia sukkia.
Teini tulee takaisin harrastuksesta kotiin. En ole löytänyt korttia. Ei tiedä hänkään, missä se on. Sanon, että on pare alkaa etsiä. Teini alkaa narista vastaan. Ja minulta menevät lopullisesti hermot. Hän itse on sen ottanut ja hävittänyt, vaikka on kielletty ottamasta. Saa nyt itse etsiä korttinsa, kun on itse mokannut. Minulta palavat käämit niin totaalisesti, että on pakko lähteä pois kotoa. Ellei korttia löydy, se tarkoittaa minulle uuden kortin hakemista ja hirveästi ylimääräistä pikkuhommaa, mihin minulla ei ole aikaa.
Rauhoittumista
Prismassa vireystasoni laskee niin alas, etten jaksa edes olla vittuuntunut. Haahuilen väsyneen näköisenä hyllyjen välissä ja otan “jotain” kärryyni. Kärry on täynnä kaikenlaista, muttei mitään “kunnon ruokaa”. Olen liian väsynyt ja kiukkuinen, että pystyisin edes ajattelemaan “kunnon ruokaa” ja huomista menua. Ajattelen sitä sitten huomenna, kuten Scarlett O’Hara sanoisi.
Tulen kotiin kantaen tuhatta kassia. Kortti on sillä välin löytynyt. Jospa pystyisin nyt loppuillan vaikka jatkamaan rauhoittumista ja unohtamaan sen uskomattoman ja mahtavan kokoisen elimen otsassani. Saattaa olla, että tarvitsen unohtamiseen lasin viiniä, mutta se minulle tämän päivän jälkeen sallittakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti