Flame Jazz - Jazzia meren päällä

Väkeä on tungokseen asti Viking Linen terminaalissa. Kymmenes Flame Jazz-risteily alkaa näillä näppäimillä, ja ihmiset odottavat laivaan pääsyä. Oma teinini jäkättää koko ajan korvani juuressa, ja kaikki on huonosti. Vähän matkan päässä on suurperhe ties kuinka monen alle kouluikäisen huutavan, kirkuvan ja juoksevan hellanteltun kanssa. Hermoni ovat menneet jo aika päiviä sitten. Seuraavalla kerralla lähden senioriristeilylle, ettei tarvitse kuunnella yhdenkään kakaran kitinää, ja jätän teinin kotiin, ettei tarvitse kuunnella sitä, miten kaikki on huonosti. Laivan ovet aukeavat. Ehkäpä fiilis paranee, kun pääsen laivaan.

Stressiviiniä

Meille on varattu illallinen heti lähdön jälkeen. Ravintola on täynnä ihmisiä, ja meteli on hirveä. Tarvitsen pari lasia viiniä, että pystyn ylipäätänsä olemaan. Kuuloyliherkän ihmisen stressitaso hipoo taivaita tällaisessa ympäristössä, mutta olo alkaa helpottaa sen parin viinilasin jälkeen. Saamme tilattua ruuatkin, vaikka palvelussa onkin ruuhkaa. Ja kala on erinomaista! Samoin jälkiruuaksi tarjottu suklaa-mustikka-juttu.

Katson esiintyjälistaa, ja ehdotan, että menemme hiljaiseen ja rauhalliseen kahvilaan, missä on eräs esiintyjistä. Musiikki on melkeinpä nukuttavaa, ihmisiä ei juuri ole ja alan rentoutua. Kunnes teinini aloittaa narinansa uudestaan. Kaikki on taas huonosti. Jossain vaiheessa hermo menee niin totaalisesti, että lähetän hänet hyttiin.

Romanttista harakanvirttä

Siirrymme sulhaseni kanssa laivan yökerhoon. Edellinen esiintyjä on juuri lopettanut ja nyt siellä on vuorossa DJ.n soittolista. Kamalaa ysäripoppia. Meillä on drinkit, mitkä päätämme tuhota pois, ja lähteä sitten sen jälkeen nukkumaan. Huomenna on päivä uus.

Tulee hidas… Richard Marxin Right here waiting. Nolottaa myöntää, mutta osaan sen sanat ulkoa, ja alan laulaa. En osaa laulaa, en sitten yhtään, mutta onneksi kukaan ei kuule sitä hälyisessä yökerhossa. Paitsi tietenkin sulhaseni, joka istuu vieressäni. Hänestä se on romanttista, että laulan. Minusta sulhaseni on kummallinen mies, jos minun harakan äänellä laulettu versioni tuosta biisistä on romanttinen.

Jästipää tält pualt jokke

En saa nukutuksi laivan kovalla sängyssä. Herään jo yhdeksältä, enkä saa enää unta. Sulhaseni kuorsaa vielä, joten päätämme antaa hänelle rauhan. Lähden teinin kanssa shoppailemaan. Samppanjaa pitää tietenkin ostaa, samoin suklaata. Yritän etsiä Kaunolle jotain tuliaislelua, mutten löydä mitään lemmikeille. Ehkä en katsonut tarpeeksi hyvin, mutta neuvoa en kysy. Olen jästipäinen ja vielä turkulainen.

Samaisessa kahvilassa alkaa eräs keikka, mitä haluan mennä katsomaan. Teini narisee taas ja kiukuttelee. Pakotan hänet katsomaan keikan kanssani. Keikan jälkeen viemme tavarat hyttiin. Sulhaseni on jo herännyt. Teini jatkaa narinaansa, ja sanon, että saa luvan jäädä hyttiin vaikka koko loppuristeilyksi, mutta me lähdemme katsomaan erästä keikkaa nyt. Teini ei tule mukaan. Hyvä niin: Ei tarvitse kuunnella narinaa.

Muurahaisaivojen vapaapäivä

Vilkaisen Facebookia. Yksityisviestiloota huutaa hoosiannaa. En näemmä saisi olla yhtäkään vuorokautta missään. Yhdistysasioita on useampi hoidettavana. Laivalta käsin en hoida mitään. Samoin minulta kysytään neuvoa ties mihin. En myöskään ala laivalta käsin neuvomaan ketään. Saavat luvan odottaa. Minulla on nyt vapaapäivä.

Sulhaseni kysyy, onko minulla hauskaa. Vastaan, että on. Olisi hauskempaa, elleivät aivot kävisi koko ajan ylikierroksella. Olen kyllä ottanut Concertan aamulla, mutta tähän aikaan päivästä se ei tunnu enää vaikuttavan ihan täydellä teholla. Ja olisi hieman nälkäkin. ADHD:n kauneus ja kirous on siinä, että meillä oravilla on minuutissa enemmän ajatuksia kuin mitä nenteillä on kokonaisen vuorokauden aikana. Joskus vain toivoisin, että voisin sammuttaa aivoni edes hetkeksi, ettei siellä koko ajan kävisi niin jumalaton kuhina. Päässäni on pieni muurahaispesä, missä ei koskaan nukuta.

Whatsapp-risteily

Vaikka ADHD:lle emme voikaan antaa kyytiä, nälälle voimme, ja menemme syömään. Minä otan pizzan, sulhaseni tonnikalasalaatin. Ruoka on hyvää, ja se täyttää. Kotona ei sitten tarvitsekaan syödä.

Virtani vain alkaa loppua, sillä vain muutaman tunnin heikkojen yöunien jälkeen olen todella väsynyt. Päätämme mennä katsomaan, onko kiukutteleva teini vielä hytissä. On hän. Hänellä on ollut omaa kivaa kännykkänsä kanssa koko tämän ajan. Tulimme siis laivalle olemaan Whatsappissa.

Menen pitkäkseni ja yritän ottaa torkut. Muurahaispesä päässäni alkaa taas kuhista, enkä saa rentouduttua. Yritän kuitenkin. Joskus sekin auttaa, että vain on hetken paikoillaan. Tällä kertaa se ei auta, mutta eihän sitä yrittänyttä kuitenkaan laiteta.

Harvinaista herkkua

Laiva saapuu satamaan. Kamat kasaan, hanuri ulos paatista, taksiin ja kotiin. Saan jopa purettua matkalaukkuni heti! Harvinaista. Tämä tapahtuu niin harvoin, että tästä on pakko kertoa eräässä ADHD-vertaistukiryhmässä Facebookissa. Olen melkein ylpeä itsestäni.

Vielä, kun jaksaisi suunnitella huomisen päivän tunnit, niin sen jälkeen voisikin painua suoraan pehkuihin. Reissu oli hauska, esiintyjät olivat loistavia ja ruoka oli hyvää. Väsymys vain on sen verran kova, että silmät eivät enää pysy auki, edes väkisin.

Nollausta

Miksi ihmeessä kerron jostain risteilystä oppimispäiväkirjablogissa, kun se ei selkeästikään liity mitenkään opiskeluuni? Ei liitykään, mutta oma hyvinvointi liittyy! Olen opintojeni aika ymmärtänyt sen, miten valmentajan hyvinvointi vaikuttaa myös asiakkaaseen. Hyvä valmentaja pitää myös itsestään huolta, ja varmistaa, että saa riittävästi vapaa-aikaa työstä. Aivot pitää saada nollata, jos nämä muurahaispesäaivot nyt joskus mukamas nollaantuisivat.

Olen myös ymmärtänyt sen, miten suuri merkitys hyvinvoinnille on sillä, että on edes hetken “tavoittamattomissa”. Nykyajan kulttuuri vaatii sen, että ihminen on jatkuvasti tavoitettavissa ja vastaa heti viesteihin, mitä lähetetään. Eihän se mitään lomaa ole, jos on koko ajan tavoitettavissa! Puhelin on osattava sulkea, samoin Facebook ja sähköposti. Eikä niitä tarvitse edes avata. Jokaisella on oikeus lomaan ja siihen, ettei ole juuri nyt tavoitettavissa. Miten helposti tämä unohtuukaan nykyään!

Elämää aistiyliherkkyyksien kanssa

“OLKAA NYT SAATANA KAIKKI HILJAA!!!!!!!!!”

Karjaisuni hiljentää olohuoneen. Kaksi silmäparia tuijottaa. Toinen silmäpari hämillään, toinen vihaisena. Karjaisuuni vastataan huudolla:

“MIKS SÄ AINA KOMENNAT JA HUUDAT MULLE? SÄ ET TEE MITÄÄN MUUTA KUIN KOMENNAT! HYVÄ ÄITI EI KOMENNA LASTAAN! SÄ OOT IHAN PASKA ÄITI!”

Varsinaisesti olohuoneessa ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Sulhaseni ja tyttäreni sanailivat leikkimielisesti, ja ylimääräistä älämölöä kesti tuon sanailun takia niin kauan, että kuppini meni nurin. Ei, en ole tiukkapipo natsi, vaikka tyttäreni niin väittääkin. Hänen mielestään jopa Pol Pot oli minuun verrattuna reilu ja mukava ihminen. Kuppi kaatui, koska aistikuormitukseni tuli täyteen tältä päivältä.

Neuropsykiatriset haasteet tulevat harvoin yksin. Mukana tulee, ihmisestä riippuen, joka kerta kaikenlaisia kivoja kavereita. Se kaveri, mikä tänään kaatoi minun kuppini, on kuuloaistin yliherkkyys. Tietynlaiset äänet rasittavat minua normaalia ihmistä enemmän, ja kun joudun olemaan hälinässä liian kauan, saamatta hetken hiljaisuutta, raja ylittyy. Ihan tavallinen puheäänikin voi ylittää sen rajan silloin, kun aistit ovat ennestään jo tarpeeksi kuormittuneet.

Jotta ymmärtäisit paremmin, miltä minusta tuntuu olla yliherkkä, annan esimerkin. Kuvittele tilanne, missä kuuntelet tööttäävää auton torvea. Tööttäämiseen sekoittuu poran ääni, minkä jälkeen siihen yhdistyy nalkuttava anoppi, joka kaiken hyvän päälle vielä sattuu olemaan Päivi Räsänen. Näiden kolmen yhtäaikaisen äänen lisäksi joku vielä päättää alkaa soittaa trumpettia. Ja sen jälkeen Johanna Rusanen-Kartano vielä alkaa laulaa korvasi juuressa. Tätä äänten harmoniaa jatkuu nonstoppina sellaiset 10 tuntia putkeen. Kestäisikö kanttisi?

Aistiyliherkkyys tarkoittaa sitä, että joka ikinen kerta, kun astun ovesta ulos, kohtaan tällaisen yllä kuvatun äänimaailman. Tietyt äänet ovat pahempia kuin toiset: Omalla kohdallani kaikista pahimpia ääniä ovat yhtäkkiset, kovat pamahdukset sekä kirkuminen (erityisesti lasten). Jokainen kauppareissu tuntuu siltä kuin rouvat Räsänen ja Rusanen olisivat molemmat kaakattamassa korvani juuressa samalla, kun joku vetää iltavesperiä selkäni takana. Yhden vielä kestää, mutta jos tällaisia tilanteita on päivässä monta, enkä pääse kotonakaan rauhoittamaan ylikuormittuneita aistejani, kuppi menee nurin. Aistit kokevat eräänlaisen burnoutin.

En voisi ikinä elämässäni kuvitella uraa päiväkodissa. Vihaan erityisesti pienten lasten pitämää meteliä, sillä juuri sellainen meteli rasittaa kaikkein eniten. Myöskään ura ala-asteella ei houkuttele; vaikka alakouluikäiset eivät ole ihan samaa ääniluokkaa pikkulasten kanssa, sitä ääntä ja sähläystä on kuitenkin enemmän kuin aistini kestävät.

Ja ei, tämä ei ole oma valintani. En pysty siedättymään aistiyliherkkyydestä. Olen syntynyt tämän kanssa, ja tulen aina olemaankin tällainen. Ainoa asia, mitä voin tehdä, on yrittää välttää tilanteita, missä tiedän aistieni ylikuormittuvan, Tai vaihtoehtoisesti kävellä joka päivä peltorit päässä.

PS. Minä ja sulhaseni EMME ole hankkimassa yhteisiä lapsia.

Kuvittele, että soittotaidoton ihminen soittaisi tätä haitaria korvasi juuressa 10 tuntia putkeen. Sen jälkeen tiedät,
miltä minusta tuntuu jokaisen kauppareissun jälkeen.

Haluatko Windowsin, Macin vai Aspergerin?

Töissä on kahden tunnin hyppäri. Eräs opiskelijaryhmä on tänään pois. Olisin voinut mennä kotiin, mutta koska autoni on, taas vaihteeksi, korjattavana, niin kodin sijaan istun, taas vaihteeksi, tyhjässä luokassa, yksinäni, ja kuuntelen Kaija Ikäheimon nettiluentoa. Olen tällä hetkellä neljännessä ja viidennessä luennossa. Aihe on vaihtunut ADHD:sta autismin kirjoon.

Heti alussa Ikäheimo korostaa autismispektrin laajuutta: Einsteineista aina vaikeaan kehitysvammaan. Autismi voi olla jompaakumpaa ääripäätä tai jotain siltä väliltä. Ei ole olemassa kahta samanlaista autistia. Autismispektriin kuuluu myös Aspergerin oireyhtymä.

Ikäheimo puhuu ensimmäiset 20 minuuttia aivojen neurobiologiasta ja siitä, mitkä kaikki syyt ovat mahdollisesti autismin oireiden takana. Syitä on miljoona, eikä yksikään niistä ole väärä eikä juuri se oikea. Siinäpä tutkijoille pähkinää purtavaksi!

Selittääkseen, miten autismin kirjo toimii, Ikäheimo vertaa Aspergeria ja autismia käyttöjärjestelmiin. Mielestäni vertaus on todella selkeä ja erinomainen! Maailmassa on monenlaisia käyttöjärjestelmiä. Windows on todella yleinen, mutta Macia käytetään myös paljon. Linux on ehkä vähän harvinaisempi, mutta hyvä käyttöjärjestelmä, jos ymmärrät sen käytön. Näiden lisäksi on useita hyvin pieniä käyttöjärjestelmiä, mitä käyttävät vain harvat ihmiset, ehkä vain yksi ihminen. Ne käyttöjärjestelmät, mitä käytetään vain vähän, eivät ole huonoja, mutta koska niitä käytetään vain vähän, niitä varten ei kehitetä juuri mitään. Kaikki ohjelmat, mitä kehitetään, kehitetään vain Windowsia tai Macia varten, ja muiden käyttöjärjestelmien joko pitää jäädä ilman näitä kivoja ohjelmia, tai sitten sopeutua Windowsiin tai Maciin. Vaikka itse käyttäisit Windowsia, voit opetella Linuxin käytön! Ei se ehkä helppoa ole, mutta sen jälkeen ymmärrät Linux-tietokoneita, jos joskus tulee vastaan tilanne, että sellaista pitäisi käyttää. Näitä pieniä käyttöjärjestelmiä varten kehitetään apuohjelmia, jotta ne voisivat kommunikoida näiden isompien käyttöjärjestelmien kanssa. Ja juuri tätä on autismi ja Asperger. Ja myös ADHD. Sekä monet muutkin oireyhtymät: Vain erilaisia käyttöjärjestelmiä! Täysin toimivia ja sellaisenaan hyviä, mutta koska ne ovat erilaisia kuin vallalla olevat, ne jätetään kokonaan huomiotta ja niiden kanssa yhteydenpito on hankalaa. Tarvitaan apuohjelmia väliin, jotta kommunikointi pelaisi. Voin rehellisesti sanoa, että olen kuullut monenlaisia vertauskuvia, mutten ikinä mitään näin selkeää ja hienoa. Otan tämän vertauskuvan käyttööni!

Puheenaiheina ovat myös aistiyliherkkyydet. Se, miten vaatteista pitää leikata laput pois, ja miten tiettyä materiaalia olevat vaatteet tuntuvat pahoilta päällä. Ja se, miten suihku voi tuntua maailman kamalimmalta asialta. Ruoassa pitää olla tietty koostumus, maku ja ehkä myös väri, tai muuten ruoka ei mene alas. Tässä olisi paljon opittavaa kouluissa ja päiväkodeissa, missä lapset pakotetaan syömään ruokaa, mitä he eivät pysty syömään. Monelle Aspergerille tomaatin syöminen voi olla sama asia kuin neuronormaalille ihmiselle karjun kivesten syöminen: Ällöttävä kokemus.

Myös aistiärsykkeiden tulva on autisteille haastava asia, sillä he rekisteröivät kaikki ympärillä tapahtuvat asiat. Tästä tulvasta saattaa olla hirveän hankala poimia se olennainen asia, ja harvoin autistit tähän pystyvätkään. Siksi nenteistä tuntuu usein siltä, että autistit kiinnittävät huomion pelkkään epäolennaiseen. Jos näin on, niin kerro, mikä on juuri tässä tilanteessa se olennainen, mihin huomio pitäisi kiinnittää!

Rutiinit ovat äärimmäisen tärkeitä autisteille, eikä niistä saa poiketa. Jos poiketa täytyy, pitää asia valmistella. Henkilöstä riippuen asia pitää valmistella hyvissä ajoin, tai vaihtoehtoisesti vasta vähän ennen tapahtumaa. Jos henkilö on sellainen, että stressaa aikataulun ja rutiinin muutosta viikon verran, asiasta tuskin kannattaa mainita aikaisemmin kuin edellisenä iltana. Muuten koko viikko menee pilalle.

Ikäheimo kertoo tarinan Asperger-professorista, joka luennoi Turun yliopistossa. Hän piti niin loistavia luentoja, että ihmiset jättivät ruokatuntinsa kesken tullakseen kuuntelemaan häntä. Mutta kaiken tämän nerouden taustalla oli myös ongelmia: Hän tarvitsi kotiinsa avustajaa. Hän ei tiennyt, miten pukeutua sään mukaan. Hän ei osannut pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa. Yliopistolla hän eksyi, ja tarvitsi luentosaliin saattajan. Saattajan lisäksi hänelle piti ennen saliin astumista kertoa, mistä aiheesta tämän päivän luento pidetään. Sen jälkeen hän astui saliin ja piti luennon. Ihminen, jota pidettiin nerona, mutta joka ei osannut laittaa sukkia jalkaansa. Näin monipuolisia ihmisiä voi löytyä vain assien keskuudesta.

Välissä luennoitsija antaa erään kuulijan yleisössä pitää pitkän monologin jostain tuttavastaan. Minua alkaa ärsyttää! Tämä on LUENTO, minkä pitää Kaija Ikäheimo. Tämä ei ole mikään keskustelutilaisuus, vaan LUENTO. Etenkin, kun kertomus jatkuu, jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Ikäheimon olisi ehdottomasti pitänyt keskeyttää tämä kertomus. Kysymyksien esittäminen on täysin eri asia kuin se, että joku vaihtaa kokonaan aihetta ja kiinnittää huomion itseensä ja omaan tarinaansa. Se ei ole LUENNON tarkoitus. Tätä samaa paskaa tapahtuu usein myös kesäyliopiston luennoilla: Luennoitsijan ei anneta puhua rauhassa. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Olisivat hiljaa luennon aikana, kun muut haluavat kuunnella asiaa.

Pääsen luennon loppuun. Vaikka aihe on ollut minulle hyvin tuttu, asioita on käsitelty mielenkiintoisesta näkökulmasta, ja olen saanut myös paljon uusia ajatuksia luennon pohjalta. Maailma tarvitsee lisää hyviä luentoja, ja vähemmän jatkuvasti keskeyttäviä kuulijoita.

Vapaapäivä valmennuksesta? Katinpaskat!

Eilisen psykologiapäivän jälkeen päätin, etten tee tänään mitään muuta kuin käyn töissä ja istun loppuillan kankkujeni päällä sohvalla. Käsi pystyyn, kuka uskoi, että kykenen siihen! No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin enpä uskonut minäkään. Eikä niin sitten käynytkään. Päädyin kuin päädyinkin tekemään eläinavusteisen valmennustuokion.

Kaunon hoitovälineitä.

Kaikki tämä lähti viattomasta Facebook-keskustelusta: Tuttavani kertoi miehensä olevan työmatkalla, ja minähän täräytin heti, että voisinpa tulla iltasella käymään Kaunon kanssa, kun ei ole muutakaan tekemistä. Voisinpa samalla hieman valmentaa hänen tytärtään, Juttaa, jolla on kielellinen erityisvaikeus. Ja koska Jutta ei ole pahemmin ollut koirien kanssa tekemisissä, eikä eläinten hoito ei ole tytölle muutenkaan tuttua, tulisi samalla hieman tutustuttua koiriinkin. Pakkaan kimpsut ja kampsut autoon, nakkaan koiran takapenkille ja ei kun menoksi!

Jutta, 7 vuotta, kielellinen erityisvaikeus

Reipas ekaluokkalainen asuu teini-ikäisen isoveljensä ja vauvaikäisen pikkusiskonsa kanssa. Neuronormaali 9-luokkalainen isoveli osoittaa merkittäviä teini-iän merkkejä: Ajattelin, että voisin ottaa isoveljenkin mukaan valmennustuokioon, mutta astuessani ovesta sisään veljen huoneesta kuuluu kova karjaisu: “Jumalauta, se mun huoneen ovi kiinni!” Ehkä emme ota isoveljeä mukaan.

Mitä harjoitteita Jutalle?

Olen käyttänyt apunani Eeva Kahilaniemen kirjaa Eläinavusteinen interventio valmennustuokion suunnittelussa. Koska päätän sekunnin sadasosan varoitusajalla lähteä valmentamaan, aikaa valmistautumiseen ei pahemmin jää. Onneksi olen ehtinyt jo tutustua kirjaan, joten kaivan sieltä pari hyvin muistamaani ja mielestäni ekaluokkalaiselle erinomaisesti sopivaa harjoitusta. Tungen laukkuuni Kaunon hoitovälineitä, pari lelua, vesikupin sekä koulutusnamit. Seuraavaksi kaadan isoon, laakeaan, kannelliseen muoviastiaan riisiä, mihin piilotan kuusi paperilappua. Lappuihin olen kirjoittanut tussilla erilaisia tehtäviä, mitä Jutan pitää tehdä koiran kanssa.

Riisien tarkoitus on toimia aistiyliherkälle lapselle eräänlaisena tuntoaistikokemuksena. En ole laisinkaan varma, onko Jutalla aistiyliherkkyyksiä vai ei, mutta jos on, niin tuleepahan siihenkin samalla harjoitusta.

Kuis sujui? Kysyi turkulaine

Meitä selkeästi odotettiin jännittyneesti, sillä Jutta istui nenä kiinni olohuoneen ikkunassa, kun kurvasimme autolla talon pihaan. Saimme innostuneen, mutta myös hieman aran vastaanoton. Ja isoveljen osalta välinpitämättömän. Annan Jutan ensin tutustua Kaunoon rauhassa, ennen kuin aloitamme mitään. Jutta on utelias ja innostunut, mutta koska hänellä ei ole aikaisempaa kokemusta koirista, häntä hieman jännittää. Samalla, kun Jutta tutustuu Kaunoon, minä pääsen nuuskuttamaan perheen pientä tyttövauvaa. Vauvan iho on pehmeä ja se tuoksuu ihan ihmisvauvalle. “Yllättävää”, vauva tuoksuu vauvalle! Kuka olisi uskonut? Omat äidinvaistoni heräävät ja minulle iskee aivan hirveän vauvakuume. Tekisi mieli mennä avaamaan isoveljen huoneen ovi, jotta muistaisin sen 12-vuotiaan oman teinini kotosalla. Vauva katsoo minua suoraan silmiin ja nauraa vielä hampaatonta vauvahymyään. Ei, en halua omaa vauvaa. Päätän, etten halua. Meillä on hauvavauva, ja se riittää.

Tutustuminen on sujunut alun arkuudesta huolimatta nopeasti. Vauva pääsee sitteriin ja minä pääsen töihin Jutan kanssa. Kaivan esille Kaunon harjan, kynsisakset ja sormihammasharjan. Keskustelemme hieman hygieniasta ja siitä, miten koiran hygienia eroaa ihmisen hygienista. Jutta on jo koululainen, joten hän kyllä tietää nämä asiat! Sormiharja häntä kummastuttaa, sillä se ei näytä yhtään hammasharjalta. Näytän, miten se toimii.

Hygieniakeskustelun jälkeen kaivan esille kipon, missä on riisiä, ja kerron, mitä pitää tehdä. Riisin sekaan on piilotettu tehtävälappuja, ja Jutan pitää kaivaa ne esiin. Sen jälkeen tehdään lapussa lukeva tehtävä. Jutta kaivaa ensimmäisen lapun: Harjaa koiraa. Hän ottaa käteensä harjan hieman pelokkaasti. Syötän Kaunolle koko ajan nameja, jotta Kauno pysyy paikoillaan. Jutta alkaa harjata, ja aika pian harjaaminen sujuu jo todella hyvin! Jutta on itse tyytyväinen tulokseensa.

Seuraavaksi riisikiposta nousee esiin tehtävä, missä pitää rapsuttaa koiraa vatsasta. Se on helppo tehtävä. Jutta rapsuttaa todella varovasti, mutta kun näytän, että koiraa voi rapsuttaa hieman kovemminkin, ja koira vain tykkää siitä, hän uskaltaa rapsuttaa kunnolla. Kysyn, huomaako hän, miten koirasta on kivaa, kun rapsutetaan. Kyllä hän huomaa.

Kolmantena tehtävänä on pallonheitto. Tämän tehtävän aikana jää murtuu, ja Jutta innostuu. Kauno on sen verran vielä pentu, ettei osaa antaa palloa takaisin sen jälkeen, kun on noutanut sen. Muutaman kerran harjoittelun jälkeen Jutta uskaltaa ottaa pallon Kaunon suusta pois, vaikka aluksi hän pelkäsi tehdä niin. Palloleikki voisi jatkua ikuisuuksiin, mutta menemme eteenpäin.

Jutasta on tylsää, ettei
ihmisten kouluissa palkita
lapsia nameilla, kuten koirakouluissa.

Neljäntenä on namin antaminen. Jutasta tuntuu hieman epämiellyttävältä, kun Kauno nuolaisi samalla hänen kättään ja se tuli märäksi.

Viidentenä on veden kaataminen kuppiin. Jutta tietää, millaista vettä koira tarvitsee. Hän ottaa vesikupin ja menee antamaan Kaunolle vettä. Ongelmaksi muodostuu se, mihin ylimääräinen vesi kaadetaan. Lopulta Jutta hoksaa sen, ja homma hoituu.

Viimeisenä tehtävänä on koiran rapsutus leuan alta. Ja sehän onnistuu tässä vaiheessa jo todella helposti! Jutta on rentoutunut ja tottunut Kaunoon. Uskaltaa koskea reilusti eikä ujostele ja arastele enää.

Miten meni niinku omasta mielestä?

Itse olen tyytyväinen päivän loppusaldoon, etenkin, kun lähdin sekunnin varoitusajalla, huonosti valmistautuneena ja huonosti varustautuneena. Hutaisin äkkiä laput ja riisikipon, sekä heitin “vain jotain” Kaunon tavaroita muovipussiin. Sain kuitenkin Jutan rentoutumaan valmennustuokion aikana, jää murtui, Jutta otti kontaktia koiraan erittäin hyvin ja lopussa vaikutti siltä kuin Jutta olisi vanha tekijä koirien kanssa! Hän uskalsi ottaa pallon koiran suusta pois, mikä oli valtava askel hieman aralle tytölle. Myös äiti vaikutti tyytyväiseltä.

Nyt voin mennä hyvillä mielin nukkumaan hyvän päivän jälkeen. Kunhan vain ensin saan tämän pienen vauvan tuoksun pois vaatteistani ja lakkaan ajattelemasta sitä, miten mukavaa olisi, jos meilläkin olisi vauva…

PS. Joo, olen antanut tämän tekstin Jutan huoltajille luettavaksi. Joo, suostumus julkaisuun on annettu. Ja joo, asiakkaan tiedot on muutettu niin, ettei häntä pystytä tunnistamaan!

Lasten kielellä, lapsille - Silti hyvää faktaa

Rufus on 9-vuotias poika. Hänellä on maailman paras bostoninterrieri, Boris. Hänellä on myös maailman paras mummola ja mielikuvituskaveri nimeltä Seppo. Ihmisystäviä Rufuksella ei ole kovinkaan montaa, sillä hän käyttäytyy välillä oudosti, eivätkä toiset lapset ymmärrä, mitä hän tekee. Hän saattaa päästää outoja ääniä sekä tehdä outoja liikkeitä. Tämä johtuu siitä, että Rufuksella on Touretten oireyhtymä.

Postitädille palkankorotus?

Postitäti muisti minua taas, ja toi lisää kirjoja meille! Täti-parka saa selkä vääränä kantaa kirjoja tähän osoitteeseen. Ja Booky vielä ilmoitti, että minulla olisi tulossa kolme uutta kirjaa tässä ihan lähipäivinä! Mahtaakohan se konvehtirasia riittää joulubonukseksi? Olisiko joku tuoksukynttilä siihen kaveriksi hyvä idea? Minun takia meidän postitädillä on kohta selkä siinä kunnossa, että hän joutuu aikaiselle eläkkeelle.

Lastenkirja, silti tietokirja

Koska halusin saada lisätietoa Tourettesta, päätin hankkia kokoelmiini myös hieman erikoisempaa kirjallisuutta. Vaikka Marianne Kulmalan kirjoittama Rufus, spesiaali lapsi olikin hintava teos, päätin antaa yhden rahasumman olla olematta esteenä sille, että saan lisätietoa haluamastani aiheesta. En olisi ikinä arvannut, että tämä lapsille suunnattu kirja olisi niin täydellinen ostos!

Ensinnäkin, kirja on täynnä faktaa. Se kertoo tarkasti siitä, mikä Tourette on, miten se ilmenee, miten tic-oireet tulevat ja mitä kaikkea muuta siihen sisältyy, kuten aistiyliherkkyydet ja ongelmat sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kirja on kirjoitettu selkokielellä, joten se sopii pienellekin lapselle luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä, joten lapset jaksavat kuunnella ne loppuun asti. Lisäksi ne ovat osallistavia, sillä siellä esitetään kysymyksiä, miten lapsi itse toimisi vastaavassa tilanteessa ja miten hän ohjeistaisi Rufusta. Kirja on kovakantinen ja sivut vahvempaa paperia, joten ne kestävät kovaa lukemista ja sivujen kääntämistä.

Kirjassa on myös kakkososa, mikä on Rufuksen äidin kirjoittama. Siinä hän kertoo Rufuksen vauva-ajasta, lapsuudesta, diagnoosin saamisesta, kaikista hankaluuksista, mutta myös kaikista niistä hyvistä asioista, mitä hän kohtaa heidän erityisessä arjessaan. Teksti on kirjoitettu kansankielellä, ilman hienoja sivistyssanoja, ja se toimii vertaistukena vastaavanlaisessa tilanteessa olevalle vanhemmalle.

Valmennuskäyttöön?

Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että en jätä tätä kirjaa hyllyyn pölyttymään. Mahdollisten lapsiasiakkaiden tullessa, otan tämän käyttöön. Kirja toimii tietolähteenä koko perheelle: Vanhemmille, neuronormaaleille sisaruksille sekä erityislapselle itselleen. Tämän kirjan avulla myös sisarukset voivat ymmärtää erityistä sisartaan hieman paremmin.

Saku, toinen spesiaalitapaus

Vastaavanlainen kirja on olemassa Asperger-pojasta. Hän on nimeltään Saku. Tätä kirjaa minulla ei vielä ole hyllyssä, mutta jos se on samanlainen kuin Rufus, niin hankin senkin ja aion ottaa myös sen valmennuskäyttöön.

PS. Lisätietoa kummastakin kirjasta saat täältä: http://www.spesiaalilapsi.fi/