Itsekkään ihmisen itsearviointia

Matkani kohti valmista valmentajaa on nyt puolessa välissä. Ensi toukokuussa minun pitäisi valmistua sekä neuropsykiatriseksi että eläinavusteiseksi valmentajaksi. Nyt on aika tehdä puolivälin itsearviointi. Mitä olen oppinut? Olenko oppinut mitään? Mitä pitäisi vielä oppia? Olenko kasvanut ihmisenä? Olenko saavuttanut tavoitteeni?

Olen jo syksyn aikana saanut tehtyä molempien valmentaja-opintojen kirjalliset työt, opinnäytetyötä lukuun ottamatta. Keväälle ei ole jäänyt mitään etätehtäviä, vaan kaikki on jo palautettu ja hyväksytty. Olen siis saavuttanut tavoitteeni etätehtävien tekemisestä, ja taisin saavuttaa sen jo syyskuussa. Saan siis olla tyytyväinen itseeni, koska kaikki on jo valmista (paitsi se opinnäytetyö, ja viisi lähipäivääkin uupuu vielä).

Opinnäytetyössä olen saanut aiheen kasaan, olen saanut hankittua kirjallisuutta ja tiedän tasan tarkkaan, mitä olen tekemässä. Se on jo iso tavoite saavutettuna! Monet vielä miettivät, mistä ihmeestä voisivat tehdä koko työn, mutta minulla suunnitelmat ovat selkeät. Itse työ vain puuttuu. Mutta koska olen orava, ja ylpeä siitä, tiedän saavani opinnäytetyön tehtyä yhdessä hujauksessa sen jälkeen, kun pääsen tositoimiin ja todella vauhtiin. Hyperfokusaatiotilassa kykenen ihmeisiin.

Ainakin Kaunon mielestä olen hyvä tyyppi,
vaikken kenenkään muun mielestä olisikaan!

Olen oppinut syksyn aikana paljonkin. Erityisesti itsestäni. Olen toki saanut ihan uutta tietoa ratkaisukeskeisyydestä ja eläinavusteisuudesta, mutta syksyn suurin anti ehkä liittyy oman itsen kasvamiseen sekä valmentajana että ihmisenä. Ja olen myös oppinut katsomaan asioita uusista näkökulmista, mikä on myös suuri edistysaskel.

Paljon on saavutettu, mutta paljon on vielä opittavaa. En usko, että ihminen on koskaan täysin valmis, ja opittavaa on aina. Uskon kuitenkin, että toukokuussa, kun saan valmiin valmentajan paperit kouraan, olen valmis kohtaamaan valmentajan haasteet. Ja valmis oppimaan lisää.

Yök! Nyt minulla on likainen olo, koska olen kehunut itseäni. Tunnen itseni itsekkääksi. Suorastaan hävettää, miten tyypillistä suomalaista häpeä- ja nöyryysmeininkiä pääkoppani sisällä liikkuu. Haluan päästä tällaisesta typerästä ajattelutavasta eroon! Tiedän sen olevan typerää, mutta se on, valitettavasti, myös suurelta osin automaattista, äidinmaidosta ja kasvatuksen myötä tullutta. Ja täysin turhaa! Saan olla ylpeä saavutuksistani ilman, että tunnen itseni itsekkääksi.