Erinomaista sonninsontaa

Bling, sanoo sähköposti. Tuntematon lähettäjä. Hän kuitenkin aloittaa postin tuttavallisesti: “Hei, Satu!” Sen jälkeen hän jatkaa olevansa Jyväskylän avoimesta yliopistosta, ja hän ottaa minuun yhteyttä, sillä haluaa antaa palautetta neuropsykologian essestäni. Palautin esseen Koppaan viime sunnuntaina, joten erittäin nopeasti tuli palaute! Olen erittäin yllättynyt ja hämmentynyt, toki pelkästään positiivisella tavalla. Nopeus on aina valttia.

Olen kuulemma kirjoittanut hyvän ja selkeän esseen, vastannut kaikkiin kysymyksiin monipuolisesti, käyttänyt kaikkia vaadittuja lähteitä myös monipuolisesti ja tehnyt tiedeyhteisön kaikkein pyhimmän, eli lähdeviittaukset, oppiaineen vaatimalla tavalla. Sain erityismaininnan siitä, että olin tehnyt yhteenvedon. Ja minä kun luulin, että yhteenveto kuuluu olennaisena osana esseetä! Ilmeisesti avoimessa yliopistossa opettajat saavat lukea jos jonkinmoista sonninsontaa, mitä heille tarjotaan muka-esseiden muodossa, jos esseeni tarkistanut henkilö oli näin onnellinen siitä, että olin todellakin kirjoittanut sen yhteenvedon. Onneksi en ole avoimessa yliopistossa töissä. Minulta ehkä saattaisi mennä hermot, aika montakin kertaa.

Arvosana erinomainen, ja vielä erikseen kehut siitä, että olen taitava kirjoittaja. Voi kiitos! Tulipa hyvä mieli näin mukavasta palautteesta. En, omasta mielestäni, ihan näin vuolaita kehuja olisi ansainnut, mutta onhan niitä aina mukava ottaa vastaan. Tietenkin.

Tämä erinomainen neuropsykologian arvosana sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pitämäni pieni psykologia-tauko on ohitse. Seuraavaksi olisi vuorossa kliinistä psykologiaa. Kolmen oppimistehtävän sarjasta voin aloittaa toista ja viimeistä: Ensimmäinen tehtävä vaatii sellaisen lähdekirjan, mitä ei ole saatavissa mistään. Paitsi kirjastosta. Ja minä pelkään kirjastoja! Kiitos ADHD:n, unohdan aina palauttaa kirjat. Unohdan jopa uusia kirjojen lainat, vaikka se onkin tehty niin äärimmäisen helpoksi, kun sen voi nykyään tehdä netin kautta. En vain saa palautettua enkä uusittua mitään, koska se himputin ADHD. Siksi ostan aina kaikki tarvitsemani kirjat, niin ei tarvitse murehtia palautuksista.

Kolmannesta, ja samalla viimeisestä, oppimistehtävästä on hyvä aloittaa. Soili Poijulan kirjoittama Lapsi ja kriisi on minulla valmiiksi kirjahyllyssä, joten pääsen aloittamaan heti. Tutustun kirjaan hetken, ja pääsen kirjoittamaan jo ensimmäisen kokonaisen luvun resilienssistä. Helppoa kuin heinänteko, ja vielä hauskaa!

Mitä enemmän tutustun psykologian maailmaan ja mitä syvemmälle pääsen siinä, sitä enemmän ihmettelen, miksen ole aikaisemmin lähtenyt lukemaan sitä. Olen aina halunnut lukea, ja olen aina ollut kiinnostunut. Ehkä minun vain piti käydä jokin elämänkoulun tapainen polku, ennen kuin olin täysin valmis. En koe tehneeni vääriä valintoja, sillä jokainen valinta on antanut minulle jotain hyvää. Mutta tulevaisuudessa voin tehdä taas uusia valintoja, ja ehkäpä psykologian opintojen jatkaminen, tavalla tai toisella, voisi olla yksi niistä valinnoista. Koen saavani tästä hyvin paljon.

Vielä, kun saisin sen yhden puuttuvan kirjan, olisin saanut melkein kaiken sen, mitä tällä hetkellä tarvitsen.

PS. Sain kehityspsykologian kurssista arvosanaksi erinomainen, vaikka se menikin, omasta mielestäni, täysin penkin alle.

PPS. Jos joku ihmettelee, mitä helvetin Koppa, niin se on Jyväskylän avoimen yliopiston käyttämä oppimisalusta.

Valmis, vaikka paskaa tulikin

Sain jotenkuten selätettyä osan päivällä tuntemastani väsymyksestä. Löysin sen verran energiaa jostain aivojeni uumenista, että pystyin myöhemmin illalla tekemään loppuun sen, minkä olin aloittanut, eli kehityspsykologian vertaisarvioinnin. Kirjoitettavaa oli todellakin sen yhden A4:n verran, ei sen enempää, mutta väsyneenä yksi rivi saattaa olla liikaa vaadittu.

Kuten olette varmasti huomanneet, olen erinomainen oman itseni ja oman osaamiseni dissaaja. Ajattelen aina kirjoittaneeni paskan esseen enkä ole ikinä mihinkään tyytyväinen. Silti minulla komeilee Itä-Suomen yliopiston Weboodissa komea rivi erinomaisia arvosanoja (ellei oteta lukuun sitä yhtä typerää tenttiä, mistä sain arvosanaksi pelkän hyvän). Tämä kehityspsykologian kurssi meni kuitenkin niin älyttömän huonosti, että tästä kurssista tulee kaikkien osien kokonaisarvosanaksi taatusti korkeintaan se hyvä. Ihan turha edes odottaa erinomaista! Sen verran meni penkin alle.

Kurssiin kuului yksi, ainoa essee, ja se meni, omasta mielestäni, ihan hyvin. Myöskin tekemäni videoesitelmä oli ihan jees, vaikka se olisi voinut mennä paremmin. Suurimmat ongelmat tulivat vastaan siinä, että esitelmä sai olla vain tietyn pituinen, enkä minä osaa tiivistää. Uskoin kuitenkin saaneeni tärkeimmät asiat videolle.

Tämä vertaisarviointi oli tehtävänä niin käsittämättömän outo, että toivon todellakin opettajan luopuvan siitä. En tajunnut tehtävän ideaa alkuunkaan! Sain minä sinne tekstiä ja vielä jopa enemmän kuin mitä vaadittiin, mutta tekstin laatuun en ole erityisen tyytyväinen.

Vaikka en ole erityisen kiinnostunut kehityspsykologiasta enkä koe sen olevan ominta alaani, olisin silti halunnut suorittaa kurssin hyvin ja saada siitä hyvän arvosanan. Nyt en ole laisinkaan varma, tulenko pääsemään edes koko himputin kurssia läpi! Olen suhteellisen pettynyt, en pelkästään itseeni ja omaan suoritukseeni, mutta myös kurssiin ja sen suoritustapaan.

Nyt se on kuitenkin valmis!

PS. Sain, vihdoin ja viimein, tilaamani kirjan, Biological Psychology. Pääsen tekemään iki-ihanaa neuropsykologian kurssia! En malta odottaa.

Samppanja - Tuo ihana ihmelääke

Kehityspsykologian kurssi vetää viimeisiään. Videoesitelmän tein eilen (tukka pystyssä, umpiväsyneenä, suoraan töistä tulleena; onneksi en ole opiskelemassa missikisoja varten), aloitin vertaisarviointia antamalla palautteen ensimmäisestä esimerkkitehtävästä ja kirjoitin vielä samaan tiedostoon itsearvioinnin ja kurssipalautteenkin. Nyt puuttuu vielä palaute toisesta esimerkkitehtävästä. Yksi A4 tekstiä, eli paljoa ei puutu!

Loppuilta olisi aikaa. Ei ole menoa ennen huomista, kun lähdemme koko perheen voimin Flame Jazz-risteilylle (ja koira pääsee mummin luokse hemmotteluhoitoon). Ehtisin hyvin tehdä tuon tehtävän loppuun, palauttaa sen ja jäädä odottamaan arvosanaa. Sen sijaan, että tekisin mitään tehtävän eteen, istun sohvalla, tyhjä katse silmissäni ja selaan Facebookia lukematta mitään tai katsomatta mitään. En jaksa, olen aivan totaalisen väsynyt.

Paluu työelämään joululoman jälkeen on vaatinut veronsa. Se on vaatinut muiltakin, sillä iso osa työkavereistani on ihan yhtä väsyneitä kuin minäkin. Tänään olisi ollut vapaapäivä, mutta olin mennyt jo viime kesänä buukkaamaan tälle päivälle tatuointiajan, eikä sitä tietenkään voinut perua pelkän pienen väsymyksen takia, koska uutta aikaa ei olisi saanut.

Myös eilinen päivä oli valtavan väsyttävä. Samalla se oli aivan hirvittävän antoisa, enkä kadu hetkeäkään, että olin paikalla, mutta pitkä ilta työpäivän jälkeen vei viimeisetkin mehut tästä muutenkin kuivuneesta ihmisraakileesta. Yhdistyksemme, Aisti ry, järjesti yhdessä viittomakielenohjaajaopiskelijoiden ja heidän opettajiensa kanssa “messut”, missä opiskelijat esittelivät itse suunnittelemiaan ja tekemiään puheen ja kommunikaation oppimista tukevia materiaaleja. Valtava määrä kerrassaan upeita ideoita ja ihania materiaaleja! Messut vetivät ihmisiä paikalle kuin magneetti, ja ovi kävi jatkuvalla syötöllä. Keittämäni kahvi hupeni termareista ja pullapitkot kelpasivat messuvieraille.

Olen aivan hirvittävän onnellinen saadessani olla osana tällaista yhdistystä, joka järjestää näin monipuolisia erilaisia tapahtumia nepsy-lasten vanhemmille ja neurokirjolaisille itselleen! Se vain, kun on itse mukana järjestämässä, vapaaehtoisena, omalla ajalla, kaiken muun päälle, laittaa joskus vähän väsyttämään.

Ja ei, en todellakaan aio luopua vapaaehtoistyön tekemisestä! Aion jatkaa sitä, sillä koen sen todella tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Vapaaehtoistyön tekeminen antaa itselleni suunnattoman määrän iloa. Mutta joskus se myös vähän väsyttää. Ja silloin ei jaksa kirjoittaa edes yhtä A4:sta kehityspsykologiaa, vaikka sen jälkeen kurssi olisikin suoritettu.

Vai pitäisikö kokeilla, auttaisiko pullollinen samppanjaa tähän väsymykseen? Vitutukseen se ainakin on erinomainen lääke!

Viittomakielenohjaajaopiskelijoiden tekemiä materiaaleja

Ärsyttävää niinkutusta ja tuskaista odotusta

Ilta on pimentynyt. Vaikka päivä onkin pitkälti mennyt muihin juttuihin, ja häiriötekijöitä on ollut paljon (kuten se hormonimyrskyissään ja panetuksissaan uliseva koira), sain kuin sainkin kehityspsykologian esseen valmiiksi ja palautuslaatikkoon. Huh! Kurssin ensimmäisen osan kaikki tehtävät on suoritettu. Kokonaiset kolme päivää siinä menikin.

Järkyttävän pitkä aika! Saisin hävetä itseäni, kun näin hitaasti suoritan helppoja tehtäviä. Kyllä tämä olisi pitänyt olla vuorokaudessa hoidettu.

Vielä olisi edessä kurssin toinen osuus. Pitäisi tehdä videoesitelmä nuoruusiästä ja kaikista niistä ihanista asioista, mitä nuoren mieli kohtaa. En ole ennen tehnyt videoesitelmää, ja koska olen turkulainen, minulla on tapana “niinkuttaa” todella ärsyttävästi. Ehkä “kuivaharjoittelen” muutamaan otteeseen videon tekemistä, ennen kuin ryhdyn tositoimiin. Ja värjään haalistuneet hiukseni. Ja käyn ostamassa uuden ripsivärin. Täytyyhän minun nyt hyvältä näyttää videossa, minkä näkee kurssista vastaava opettaja, ja ehkä vielä joku toinenkin ihminen.

Videon jälkeen pitäisi tehdä vertaisarviointi, eli arvioida kahta oppimistehtävää aiheesta aikuisuus. Tehtävät ovat muiden opiskelijoiden tekemiä, ja nyt sitten niistä pitäisi osata antaa palautetta. Hieman kummastelen tätä tehtävää ja mietin, mitä tästä nyt sitten pitäisi oppia. Onko tarkoitus oppia aikuisuudesta jotain elämänvaiheena, vai onko tarkoitus oppia antamaan palautetta? Vai onko nämä molemmat tavoitteet ympätty samaan tehtävään, jolloin aikuisuuden vaiheista oppiminen jää ehkä hieman vähäisemmäksi? Tiedä häntä, mutta tehdään nyt nätisti, niin kuin opettaja käskee (onkin muuten sitten ensimmäinen kerta elämässäni, kun näin toimin).

Alkuviikko on kiireinen. En ehdi tutustua kurssin toisen osan kirjallisiin materiaaleihin, en sitten mitenkään! Viikonloppuna lähdemme tyttäreni ja sulhaseni kanssa risteilemään Flame Jazz-risteilylle, joten joudun jättämään opiskelut ainakin yhden kokonaisen vuorokauden ajaksi syrjään. Voipi olla, että joudun siirtämään tämän kurssin toisen osan tehtävien aloittamista ihan kokonaisella viikolla eteenpäin! Ainakin videota varten tarvitsen täydellisen rauhan, enkä tule sitä, erittäin suurella todennäköisyydellä, saamaan ensi viikon aikana mitenkään. Plääh!

Minua ärsyttää myös se, että neuropsykologian kurssia varten ostamani kirja ei ole vielä tullut. Olen käynyt katsomassa Bookysta, ja siellä odotetaan vielä, että kirja saapuisi varastoon. Joudunkohan kuinka kauan vielä odottamaan? Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuudesta puuttuu yksi kurssi suorittamatta. Voisin lähteä sitäkin kurssia suorittamaan, jos vain saisin siihen ohjeistuksen! Sitä ei ole tullut vieläkään Moodleen.

Eihän tässä mikään kiire todellakaan olisi! Minulla on suoritusaikaa molemmissa opinnoissa tämän vuoden joulukuuhun asti. Mutta kun on kerran se ADHD ja kamala kiire koko ajan joka paikkaan, niin eihän sitä nyt opintojenkaan kanssa voi vetelehtiä. Pakko saada suoritettua äkkiä pois.

Jännä juttu, että minulla ei kuitenkaan koskaan ole kiire siivoamaan...

Panetushätä

Kello on 10. Vaikka saisinkin nukkua, en saa enää unta. Nousen ylös, laitan koiralle aamupalan ja lähden aamupalan jälkeen pikaiselle lenkille. Minulla on jalka kipeä, joten en pysty kävelemään kovinkaan pitkää lenkkiä. Kauno on selvästi harmissaan.

Kaunokaisellamme alkavat selkeästi murrosiän merkit näkyä. Tytöt kiinnostavat entistä enemmän, ja tyttöjen perään myös ulistaan epätoivoisen kuuloisesti. Ihan normaalia kehitystä uroskoiralta. Ellei tällaista kehitysvaihetta olisi tullut, olisin ollut huolissani.

En pysty kävelemään pidempään. Palaan sisälle vinkuvan ja ulisevan koiran kanssa, joka olisi halunnut kävellä ainakin neljäkymmentäviisisataatuhatta kilometriä, ja parisataa siihen vielä päälle. Sulhaseni kuorsaa makuuhuoneessa ja tyttäreni on mummin luona. Minulla on aikaa ja rauha! Voin keskittyä keskeneräiseen kehityspsykologian esseeseen.

Avaan tietokoneen ja otan lähdekirjallisuuden eteeni. En ehdi edes avata tiedostoa, kun Kauno ilmoittaa, ettei tämä nyt sovi. Hän vinkuu ja ulisee. Hätä ei ole, sillä kävimme juuri ulkona. Nyt on jokin muu ongelma. Leikin hieman Kaunon kanssa, mutta vinkuminen ei lopu. Se jatkuu. Kauno menee ovelle raapimaan. Jahas. Ongelmana ei olekaan pissa- tai kakkahätä, vaan panetushätä! Pitäisi päästä bylsimään.

Koska meillä ei ole suunnitelmissa saada tänne koiranpentuja, ei ainakaan ihan vielä, minä paskat nakkaan Kaunon panetuksesta, ja alan kirjoitushommiin. Kauno vinkuu, ulisee ja raapii ovea. Huudan hänet luokseni ja rapsutan. Tiedän, ettei se rapsutus ole ihan yhtä tyydyttävää kuin mitä kunnon jyystäminen, mutta saapahan nyt ainakin jotain mukavaa.

Jatkan kirjoittamista. Vinkuminen jatkuu. Keskeytän taas hetkeksi ja leikin. Ei Kaunoa kiinnosta leikkiä, koska panetus. Hän haluaa edelleenkin ulos tyttökoirien hajujen luokse. En suostu. Olen tylsä mutsi.

Uliuliuli. Vinkuvinkuvinku. Ja oven raapimisäänet siihen perään. Alan epäillä, onko Kaunolla sittenkin vielä hätä. Ei ole asiahätä, ainoastaan panetushätä.

En pysty keskittymään kirjoittamiseen, kun toinen ulisee ja vinkuu. Tähänkö on tultu? Minun opintoni ovat vaakalaudalla siksi, että koiraani panettaa?

Päätän, että vielä tämän kevään aikana Kaunokaiseni viedään uudestaan eläinlääkärin veitsen alle. Tosin tällä kertaa kinttu jätetään rauhaan, ja veitsi saa nipsaista jotain muuta kohtaa. Ehkä sen jälkeen loppuu ulina ja vinkuna, eikä Kaunoa paneta enää näin infernaalisesti.

Koiraparka. Ymmärrän häntä kyllä. Olen joskus kokenut samanlaisen panetuksen. Sellaisen, että tekisi ihan mitä vain, kunhan saisi kunnon kyydit. Tiedän, miltä se tuntuu. En vain usko, että naapurustossamme on ketään ystävällistä nartun omistajaa, joka antaisi meidän koiramme tehdä temppujaan hänen narttunsa kanssa, edes kondomin kanssa. Ainoa keino auttaa rakasta Kaunoani hänen panetushädässään on siis pallien poisto.

Kauno alkaa väsyä ja nukahtaa parvekkeen oven eteen. Huhhuh! Saan ehkä vihdoin ja viimein taas kirjoitusrauhan.

Rapsutusterapian tarpeessa

Päätä särkee. Silmiä särkee. Niskaa ja hartioita särkee. Selkää särkee. Olo on stressaantunut. Vituttaakin vähän, ja ahdistaa.

Kaikki lähti siitä, kun sain tänään odottamani kirjan, Atkinson & Hilgard’s Introduction to Psychology. En ole sen jälkeen kyennyt muuhun kuin kehityspsykologian opiskeluun. Minulla on tehtävänä seitsemän erilaista oppimistehtävää liittyen kehityspsykologisiin kysymyksiin, ja näistä seitsemästä olen saanut tähän mennessä kolme kokonaan valmiiksi, ja neljännessä tehtävässä olen edennyt jo hyvää vauhtia. Neljäs tehtävä sisältää paljon kirjallisuutta, mihin tutustuminen vie runsaasti aikaa, mutta olen tutustumisprosessin loppupuolella, ja hetken kuluttua voin aloittaa itse kirjoitusprosessin.

Mikäli siihen kykenen. Alkaa olo olla tässä vaiheessa iltaa jo suhteellisen uupunut ja voimaton. Kurssi, minkä suorittamista odotin suurella innolla, tuntuukin yllättäen hirveän raskaalta. Toisaalta, en pysty lopettamaan kesken. Keskeneräinen työ jää kalvamaan mieltäni, enkä saa siltä rauhaa, ennen kuin olen tehnyt sen loppuun. Nyt vaikuttaa siltä, että koko kurssi on minulle yksi suuri keskeneräinen työ.

Hetki sitten kävin hakemassa eteisen lipaston laatikosta yliviivaustussin. Tarvitsen ihan välttämättä kaiken kirjallisen materiaalin aina paperisena, jotta voin tehdä alle- ja yliviivauksia sekä muistiinpanomerkintöjä tekstiin. Samalla, kun hain tussin, kumarruin rapsuttamaan koiraa. Samalla, kun rapsutin koiraa, tajusin, miten kehoni suorastaan huutaa fyysistä kontaktia sekä rauhoittumista. Halasin Kaunoa ja jatkoin rapsuttamista. Oloni parani välittömästi!

Sovin itseni kanssa, että käyn ihan todella nopeaan läpi tuon viimeisen kirjan, mihin en ole vielä ehtinyt tutustua. Silmäilen tekstin nopeasti, merkitsen tärkeimmät kohdat ja sen jälkeen suljen koko kirjan. Suljen myös koneen. Vietän loppuillan rakkaan Kaunoni kanssa, ja annan itselleni oikein kunnolla rapsutusterapiaa. Koska nukkumaan ei kannata mennä stressaantuneena ja ajatusten juostessa tuhatta ja sataa, hiljennän aivoni ja rauhoitan itseni rapsuttamalla koiraa. Kuten monet tutkimukset ovat todistaneet, suloista koiraa parempaa terapeuttia ei olekaan!

Vielä kun saisin tuon karvaisen terapeuttini parvekkeen oven vierestä kuorsaamasta tänne sohvalle istumaan kanssani…

Kävimme tänään shoppailureissulla Kaunon kanssa.
Mustista ja Mirristä löytyi pikkuherralle mahtava luu!

Verta, viiniä ja kehityspsykologiaa

Puhelimeen tulee tekstari. Viestin lähettäjä on DBSchenker. “Pakettisi on noudettavissa”, ja blaa blaa blaa. Vihdoin ja viimein! Hyllystäni psykologian opintoja varten puuttuva kirja, Atkinson & Hilgard’s Introduction to Psychology, on saapunut. Pääsen aloittamaan opintoni.

En ole aiemmin kirjautunut Optima-verkkoympäristöön. Nyt kirjaudun, ja pääsen tarkastelemaan ensimmäistä kurssia, kehityspsykologiaa, hieman paremmin. Pah! Luulin tämän olevan joku iisipiisi essee-kurssi, mutta tässähän täytyy nähdä oikeasti vaivaa! Kaksi tehtäväkokonaisuutta, ja ne sisältävät monia eri osa-alueita. Äh. Enkö olisi vain voinut kirjoittaa niitä 30 sivun esseitä?

Ensimmäinen tehtävä: Kirjoita HOPS. Okei, no se ei ole paha. Saan kyllä revittyä itselleni HOPSin varttitunnissa, kunhan saan kirjoitusrauhan. Kirjoitusrauha vaatii sen, että tyttäreni on jossain muualla kuin kotona, ja että koirallani Kaunolla on järkyttävän iso naudan nilkka jyystettävänään. Molemmat ovat hoidettavissa olevia asioita.

Toinen tehtävä: Tieteellisen kirjoittamisen harjoitus. Klikkaa oikeaa vaihtoehtoa seuraavista lähdeviitteisiin kertovista väitteistä. Kuka tahansa, joka on käynyt yhden yliopistollisen kurssin, hallitsee lähdeviitteet vaikka unissaan! Päätän tehdä tehtävän heti pois alta. Luen kysymykset huolellisesti, ihan vain siksi, että ADHD-aikuisena teen paljon huolimattomuusvirheitä, myös lukiessani, vaikka minulla ei olekaan lukihäiriötä. Saan heti tuloksen: 9/9. Tietenkin! Kysymykset ovat helppoja. Ensimmäinen tehtävä suoritettu. WOHOO!

Kolmas tehtävä: Psykologisten käsitteiden määrittelyä. Eivät ole pahoja, ihan tuttuja, mutta joudun käyttämään vastauksissa lähteitä. Eli vastaaminen vaatii hieman aikaa. En aloita sitä heti, sillä juuri nyt ei ole optimaalinen hetki, enkä pystyisi keskittymään tehtävään kuitenkaan.

Neljäs tehtävä: Oppimistehtävä. AH! Pääsen, vihdoin ja viimein, kirjoittamaan niitä tieteellisiä esseitä. Ihanaa! Tehtävän laajuus on vaivaiset 4 sivua, mutta minun olisi joka tapauksessa opittava tiivistämisen jalo taito. Parempi oppia se myöhään kuin ei milloinkaan.

Viides tehtävä (eivätkö nämä tehtävät voisi jo loppua?): Esitelmä videotallenteena. Voi luoja! Onneksi esitelmässä saa käyttää vilkasta mielikuvitusta, ja sitähän minulla riittää.

Kuudes tehtävä (vieläkö näitä riittää?): Vertaisarviointi. Minun pitää arvioida muiden tekemiä töitä. Voi nyt perkele. Eikö tätäkin voisi korvata jollain esseellä?

Seitsemäs tehtävä: Itsereflektio. No, tämän osaan vaikka unissani! Olen tehnyt niin monta itsereflektiota opettajaopintojeni aikana, ettei sen tekeminen ihan heti unohdu. Muistan varmaan vielä dementoituneena kiikkustuolissa istuen, miten tehdään itsereflektio.

Huhhuh! Nuo pitäisi kaikki tehdä, ja sen jälkeen kurssi on valmis. Yksi osa on jo tehty, kuusi vielä tekemättä. Olisin ennemmin vain kirjoittanut sen yhden 30 sivun mittaisen esseen, jos ihan rehellisiä ollaan.

Mitä teen seuraavaksi? Haen Alkosta kaksi tonkkaa valkoviiniä (mahtaako edes riittää), nakkaan teinin ulos pakkaseen (tai vaihtoehtoisesti soitan mummille), haen Mustista ja Mirristä kolme kiloa naudan nilkkoja koiralle ja soitan sulhaselleni, että tuleekin vasta seuraavana viikonloppuna. Kun puitteet ovat kunnossa, on tämä työ tehty yhden vuorokauden aikana. Verta, hikeä ja kyyneleitä se vaatii, ja tietenkin sitä viiniä, mutta sen jälkeen on 5 opintopistettä rekisterissä, ja olen taas askeleen lähempänä unelmiani!