Luonnon "rauhaa"

Olen asunut Turun keskustan laitamilla, ripulinruskean Aurajoen rannalla jo reilut 16 vuotta. Välillä on osoite vaihtunut, mutta asuinalue pysynyt koko ajan samana. Enkä varmaan enää osaisi muualla edes asua.

Vaikka nykyinen kotikatuni onkin suhteellisen rauhallinen, se huono puoli tuossa sijainnissa on, että kaikki mahdollinen kaupungin häly kuuluu parvekkeelleni. Jos läheisessä jokilaivassa on joku pumppu esiintymässä, kuulen musiikin erittäin hyvin lähtemättä kotoani tasan mihinkään. Välillä saa kuunnella piipaa-autojen ulvomista, välillä taas naapurien tappelemista. Ja kaikki tämä kuuluu kerrostaloasumiseen kaupungissa. Tällaista se nyt vain on.

Mökkiranta auringonlaskussa.

Joskus sitä ajattelee, että maaseudulla elämä on niin paljon rauhallisempaa. Ei ole piipaa-autojen ulvontaa, ei ole jokilaivoja eikä niiden terasseilla esiintyviä pumppuja, ei ole tappelevia naapureita (ainakaan kovin lähellä) eikä kaupungin asfalttipölyä. On vain luonnon rauha ja hiljaisuus.

Tämä luonnon rauha ja hiljaisuus mielessäni siintäen pakkasin koirani ja kamppeeni. Päätin, että tämä kesänä vietän mahdollisimman paljon aikaa mökillä nauttien hiljaisuudesta, luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Äärimmäisen vilkkaan ja rankan koronakevään jälkeen tuo rauha ja hiljaisuus kuulostivat musiikilta korvilleni. En välittänyt siitä, että Paraisten saaristo on punkkien saartama ja todennäköisesti saisin vähintään borrelioosin, ellen peräti kaksi. Kunhan vain pääsisin nauttimaan luonnon rauhasta ja olemaan hiljaisuuden keskellä.

Heti ensimmäisenä bongasin alamökin vieressä olevassa pihapuussa käpytikan pesän. Eipä siinä, eläinvauvat ovat parhautta tiettyyn pisteeseen asti. Mutta siinä vaiheessa, kun olet kuunnellut monta tuntia niiden böördikersojen kiekumista ja tajuat, etteivät ne hiljene siellä kolossaan hetkeksikään, alkaa pikkuhiljaa todellisuus hahmottua: ei se elämä luonnon keskellä ole todellakaan mitään hiljaista! Se on ihan kaikkea muuta.

Mökkielämää parhaimmillaan? Jos vain saisi lukurauhan!

Ensimmäisenä yönä siis nukahdin käpytikkavauvojen suloiseen nälkälauluun.

Seuraavana aamuna olin valmis kaivamaan ilmapyssyn mistä tahansa kolosta ihan vain siksi, että saisin edes hetken hiljaisuutta. Sitähän minä tältä saarelta olin alun perin tullut hakemaan! Ja nyt nuo saakelin nälkäänsä kirkuvat kakarat olivat hyvää vauhtia pilaamassa minun lomafiilistäni.

Eivätkä käpytikkakersat todellakaan olleet ainoita, jotka päättivät ihastuttaa minua sulosävelillään. Tuntui siltä, että kaikki linnut malliin ja merkkiin katsomatta olivat tulleet täysin hulluiksi. Lintujen välisiä kiistoja oli lähestulkoon koko ajan ja mökin pihalla käytiin paljon pahempia ja huomattavasti äänekkäämpiä tappeluita kuin mitä kerrostalonaapureiden asunnossa on ikinä käyty. Öisin, kun pahimmat kiistat olivat rauhoittuneet, kukkui käki koko hemmetin ajan eikä antanut pahaakaan rauhaa.

Joutsenia olisi meidänkin rannassa sähisemässä, ellei olisi vahtikoiraa.

Illan viiletessä hyttyset tietenkin tulivat inisemään korvan juureen haluten maistaa vertani. No, ei muuta kuin Thermacell päälle. Eli kun vietät illan siinä Thermacellin höyryissä, on olo kuin olisit sittenkin kaupungissa pakokaasuja haistelemassa.

Kärpästen surinaa oli myös mukava kuunnella sekä päivin että öin. Aina niitä saatanan siivekkäitä pirulaisia löytää jostain kolosta mökkiin sisään ja sitten ne pitävät sinut hereillä koko yön.

Eikä pidä unohtaa sitä luontokappaleista hiljaisinta, eli suomenlapinkoiraa, jolla on isot pallit ja vielä isompi ego. Hänet kun on jalostettu vahtikoiraksi, niin sitähän hän sitten tekee. Pihalle tulee pörriäinen: se haukutaan hemmettiin. Kaukana merellä näkyy joutsen: sitä haukutaan ihan varmuuden vuoksi, ettei se vain kuvittelisi itsestään liikoja ja nousisi rantaan. Yhtä haukkumista koko loma!

Kauno, suuripallinen suomenlapinkoira, pitämässä vahtia mökkirannassa.

En tiedä, kenen keksintöä se on alun perin ollut, että luonnossa muka olisi hiljaista ja rauhallista. Täällä meidän mökillä ei ainakaan ole! Meidän pihassa on pahempi meteli kuin kaupungin keskustakerrostalossa konsanaan ja kaiken sen metelin tuottaa juurikin se luonto. Eli luonnossako muka mieli lepää kaikessa siinä hiljaisuudessa? Paskan marjat!

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että Tuska-festareillakin on huomattavasti vähemmän meteliä kuin mitä täällä meidän pihalla on tähän mennessä ollut. Ehkä pitäisi vain viettää koko kesä kaupungissa, niellen asfalttipölyä. Saisi sentään olla rauhassa kaikelta luonnon meteliltä.

Hämähäkeistä ei sentään lähde meteliä...

Vittuunnu rauhassa, rakkaani mun

Päätin karistaa kaupungin pölyt hetkeksi jaloistani ja tulla saariston rauhaan nauttimaan mökkielämästä. Minähän olen kesälomalla, joten voin tehdä ihan mitä haluan! Ja koska meidän mökillä on "ylämökki" ja "alamökki", saan nauttia "alamökin" rauhasta aivan kaikessa rauhassa, ihan yksin. Tai no, tuleehan koira tänne välillä minulle seuraa pitämään ja vaatimaan rapsutuksia.

Kun tänä aamuna istuin "ylämökissä" nauttimassa terveellistä (?) aamiaista, äitini katsoi ties mitä ohjelmaa ties miltä kanavalta. Ohjelmassa haastateltiin jotain itselleni tuntematonta mukamas asiantuntijaihmistä, joka sirkutti hunajaisella äänellä kameralle, miten elämänlaatu paranee välittömästi, kun muistaa joka aamu ajatella positiivisesti ja kiittää kaikesta siitä, mitä on saanut. 

Kuva: Nina Garman, Pixabay

Melkein tukehduin teeheni, kun kuuntelin tuota yltiöpositiivisen täti-ihmisen sirkuttelua. En väitä, etteikö hän olisi omalta osaltaan oikeassa ja positiivinen ajattelu aivan varmasti tekee aina välillä hyvää itse kullekin. Mutta perusnegatiivisena ihmisenä en vain voi olla ajattelematta, että tämä positiivisuuden tuputtaminen joka saakelin tuutista alkaa todella ottaa jo aivoon. Mihin on viety ihmisten oikeus vittuuntua? Pitääkö sitä olla ihan aina yhtä hymyä?

Olisihan se mukavaa, jos jokainen elämän päivä menisi hyvin ja kaikki sujuisi aina kuin tanssi. Mutta kun ikävä fakta on se, että elämään mahtuu kaikenlaista. Myös sitä vittumaista paskaa. 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Heräät aamulla huonosti nukkuneena. Herätys ei ole soittanut ja olet myöhässä töistä. Koira on ripuloinut matolle, kissa oksentanut karvapalloja lempikirjasi päälle ja kahvinkeitin ei suostu toimimaan. Kakarat tappelevat, koska eivät halua nousta, eivät pukeutua, eivät halua syödä aamiaista eivätkä halua yhtään mitään. Haukkuvat sinua täyspaskaksi vanhemmaksi ja leikkivät ruokasotaa aamupalapöydässä. Puolisosi tulee piereskellen kysymään, miksei kahvi ole jo valmista eikä tee kiukutteleville kakaroille mitään.

Kun aamu on tällainen, voitko lähteä töihin ajatellen, miten kiitollinen sinä olet kaikesta, mitä sinulle on suotu? Vai vituttaako sinua? Jos olen täysin rehellinen, tällaisessa tilanteessa minä olisin kiitollinen ainostaan siitä, että pääsen kotoa pois ja saan kokonaisen päivän ilman kiukuttelevia kakaroita, piereskelevää puolisoa, oksentavaa kissaa ja ripuloivaa koiraa. Paitsi aina on olemassa se mahdollisuus, että töissäkin on vittumainen päivä. Silloin ei auta sekään ajatus, että kotiarkea pääsee töihin hetkeksi pakoon.

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Kaikki ei ole aina hyvin ja se nyt vain on näin. Kaikesta ei tarvitse aina ajatella, miten ihanan positiivista se on. Joka ikisestä asiasta ei tarvitse pitää eikä kaikesta tarvitse aina olla niin pirun kiitollinen. Jos on syytä olla vittuuntunut, se on täysin sallittua. Se, että antaa vitutuksen tunteen tulla, voi jopa helpottaa oloa sen sijaan, että yrittää väkisin keksiä niitä asioita, mistä juuri tällä hetkellä on onnellinen. Silloin, kun vituttaa niin, ettei veri kunnolla kierrä, ei niitä positiivisia ajatuksia vain tule! Ja se on ihan täysin sallittua.

Tämän yltiöpositiivisuuden imapiirissä minusta melkein tuntuu, että pitäisi alkaa enemmän korostaa ihmisten oikeutta vittuuntumiseen. Väkisin ei tarvitse esittää jotain hymypatsasta, vaan jokaisella on oikeus olla naama norsunvitulla.

Onneksi Ismo Alanko on kehittänyt aiheesta viisun jo kauan aikaa sitten. Kuunnelkaamme hänen sanojaan ja olkaamme kaikessa rauhassa vittuuntuneita.

Pikkarainen opiskelupäivä

Kello on 20.30, kun avaan kotioven. Vihdoin ja viimein! Olen sulkenut sen takanani klo 8.30 tänä aamuna, ja nyt vasta pääsen avaamaan sen uudestaan. Takana on todella pitkä, mutta onneksi sitäkin antoisampi koulutuspäivä!

Aamupäivän nepsy-koulutuksen anti

Päivän ensimmäinen koulutusosuus kuuluu nepsy-valmentajan koulutukseen. Tämän päivän aiheena on aikuisen toiminta tukea tarvitsevan lapsen ja nuoren kanssa. Mullistavana ajatuksena on se, että lapsen toiminnan muuttamisen sijaan myös ympäristön - erityisesti aikuisten - pitäisi muuttua, jotta lasta voidaan tukea. Tämä on aihe, mistä puhutaan aivan liian vähän, mutta mikä olisi sitäkin tärkeämpi: Miksi me aikuiset vaadimme lapsia ja nuoria sopeutumaan ja muuttumaan, ellemme itse ole valmiita siihen?

Luennoitsija on innostava, ja häntä on mukava kuunnella. Hän liikkuu paljon, puhuu käsillään, käyttää erilaisia äänensävyjä ja -painoja. Paljon mielenkiintoisempaa kuunnella tällaista luentoa kuin sellaista, missä monotonisella äänellä päpätetään asia paperista lukien.

Puhumme erilaisista vuorovaikutustavoista ja niiden vaikutuksista lapseen ja haastaviin tilanteisiin. Alan väkisinkin miettiä omaa toimintaani sekä erityisopettajana että haastavan erityislapsen äitinä: Olenko joka tilanteessa toiminut oikealla tavalla? Olenko ollut tarpeeksi vuorovaikutteinen, vastaanottavainen ja lämmin? Voin sanoa täysin rehellisesti, etten todellakaan ole! Mutta onneksi saan synninpäästön, sillä luennoitsija sanoo, ettei kukaan aikuinen pysty siihen. Joskus vain on itse niin väsynyt, ettei pysty olemaan täydellisessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja se on elämää ja täysin inhimmillistä. Ja vaikka minäkin haluaisin olla yli-ihminen, super-nainen ja jumalatar, niin en ole. Olen vain ihminen.

Alan myös miettiä sitä, miten minut on lapsena kohdattu. Ollaanko minut kohdattu sillä lämpimällä vuorovaikutustavalla? Ei ole. Kun katsoo niitä aikuisia, joita itse sain kohdata lapsuudessani, olen saanut kohdata suurelta osin ihmishirviöitä, jotka ovat saaneet aikaan paljon pahaa ja suuria traumoja, mitä joudun työstämään edelleenkin. Eivät toki kaikki aikuiset ole tällaisia olleet, mutta sen jälkeen, kun muutimme kaupungista maaseudulle, elämästäni katosivat kaikki hyvät ja turvalliset aikuiset, enkä saanut tilalle mitään. Olen edelleenkin sitä mieltä, että suurin mahdollinen trauma, minkä voit lapsellesi aiheuttaa, on se, että pakotat hänet asumaan maaseudulla, pienessä tuppukylässä: Kaupunki on ainoa oikea paikka lapselle kasvaa.

Illan stressi-, kriisi- ja trauma-anti

Erittäin antoisan ja mielenkiintoisen päiväluennon jälkeen minulla on tasan 50 minuuttia aikaa siirtyä ensimmäisestä koulutuspaikasta toiseen. Ajan ruuhkaisen keskustan läpi, ja pysähdyn Heselle. Söin kyllä lounaan Ennin lounaskahvilassa, ja vielä leivoksenkin jälkiruuaksi, mutta siitä on jo monta tuntia, ja tässä on vielä monta tuntia edessä, ennen kuin pääsen kotiin. Saan koko ruokaympyrän täyteen Hesburgerin pikaruokamätöstä. Tai sitten en.

Yliopistolla mässytän ranskalaisia ja kasvishampurilaistani käytävällä. Opiskeluporukkaa alkaa valua sisään. Myös eräällä toisella on pikaruokamättöä mukanaan, tosin Mäkkärin mättöä. Olen isänmaallisempi, koska minulla on Hesemättöä. Ihan kuin tässä nyt joku isänmaallisuuskilpailu olisi käynnissä.

Tänään on aiheena psyykkiset ja traumaattiset kriisit. Puhumme erilaisista kriisityypeistä ja siitä, miten ne pystytään ratkaisemaan, jos pystytään. Ja ellei pystytä, mitä tapahtuu. Käymme läpi myös pitkän listan erilaisia esimerkkejä siitä, mitkä voivat olla elämäntapahtumiin liittyviä kriisitilanteita. Tässä kohden korostuu myös yksilöllisyys ja se, miten eri tilanteet näyttäytyvät eri ihmisille erilaisina. Esim. vanhempien avioero voi jollekin lapselle olla maailman suurin katastrofi, kun taas toiselle se on huojennus ja askel kohti parempaa elämää. Myöskin tilanteet, mitkä yleensä koetaan positiivisina, voivat aiheuttaa stressiä ja kriisiä, kuten esim. pikkusisaruksen syntyminen perheeseen. Vanhemmille iloinen asia saattaakin olla isommalle sisarukselle kova paikka.

Moottoriturpa jäkättää taas omiaan, eikä luennoitsija puutu tarpeeksi napakasti. Jäkätys antaa minulla aikaa pohtia. Huomaan, että olen tämän syksyn aikana alkanut pohtia omaa lapsuuttani ja nuoruuttani erityisen paljon. En ole aikaisemmin tuhlannut sen ajatteluun paljonkaan aikaa ja energiaa, mutta nyt tuhlaan siihen sitä energiaa sitäkin enemmän. Ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen myös alkanut puhua äidilleni siitä, miten hän on osasyyllinen oikeastaan kaikkeen: Hän ei tukenut, hän ei auttanut, hän ei kuunnellut, hänelle ei voinut puhua eikä kertoa, hän ei suojellut, hän ei puuttunut mihinkään (esim. todella vakavaan ja pahaan koulutilanteeseen), hän ei ollut se turvallinen aikuinen, kenen puoleen kääntyä. Minulla ei ollut yhtään suojaavaa tekijää, ei yhtään turvalllista aikuista. Minulla oli vain masentunut äiti, joka ei jaksanut välittää lapsistaan eikä huolehtia heistä.

Ymmärrän kyllä, ettei masentunut ja väsynyt ihminen jaksa, eikä myöskään huomaa ympärillään tapahtuvia asioita. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että huonon kotitilanteen takia kaikilta perheemme lapsilta jäivät kaikki kehitystehtävät täyttämättä, eikä meillä ollut turvallista aikuista, keneen tukeutua. Joudumme nyt maksamaan siitä kovan hinnan.

Huomenna on päivä uus

Stressitilanteet ovat osaltani ohi, tältä päivää. Huomenna on uusi päivä ja uudet stressi- ja kriisitilanteet tiedossa. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että tapaamme huomenna ensimmäistä kertaa hääsuunnittelijamme, ja olen niin stressinä koko tapaamisesta, että melkein pissin housuuni. Olenko todellakin menossa naimisiin? Olenko hullu? Kyllä, olen hullu. Onko naimisiinmeno hulluin tekoni? Se onkin sitten täysin toinen kysymys.

Nyt saan loppuillan viettää rakkaan pikkuisen Kaunoni vieressä, rapsutella ja hoivata pientä potilasta, jolla on jalka leikkauksen jäljiltä paketissa. Kaunolla on ollut kova ikävä äitiä, kun äiti oli pitkän päivän pois. Ja äidilläkin oli kova ikävä omaa pikkuista Kaunoa tämän pikkaraisen pitkän koulutuspäivän aikana.