Luonnon "rauhaa"

Olen asunut Turun keskustan laitamilla, ripulinruskean Aurajoen rannalla jo reilut 16 vuotta. Välillä on osoite vaihtunut, mutta asuinalue pysynyt koko ajan samana. Enkä varmaan enää osaisi muualla edes asua.

Vaikka nykyinen kotikatuni onkin suhteellisen rauhallinen, se huono puoli tuossa sijainnissa on, että kaikki mahdollinen kaupungin häly kuuluu parvekkeelleni. Jos läheisessä jokilaivassa on joku pumppu esiintymässä, kuulen musiikin erittäin hyvin lähtemättä kotoani tasan mihinkään. Välillä saa kuunnella piipaa-autojen ulvomista, välillä taas naapurien tappelemista. Ja kaikki tämä kuuluu kerrostaloasumiseen kaupungissa. Tällaista se nyt vain on.

Mökkiranta auringonlaskussa.

Joskus sitä ajattelee, että maaseudulla elämä on niin paljon rauhallisempaa. Ei ole piipaa-autojen ulvontaa, ei ole jokilaivoja eikä niiden terasseilla esiintyviä pumppuja, ei ole tappelevia naapureita (ainakaan kovin lähellä) eikä kaupungin asfalttipölyä. On vain luonnon rauha ja hiljaisuus.

Tämä luonnon rauha ja hiljaisuus mielessäni siintäen pakkasin koirani ja kamppeeni. Päätin, että tämä kesänä vietän mahdollisimman paljon aikaa mökillä nauttien hiljaisuudesta, luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Äärimmäisen vilkkaan ja rankan koronakevään jälkeen tuo rauha ja hiljaisuus kuulostivat musiikilta korvilleni. En välittänyt siitä, että Paraisten saaristo on punkkien saartama ja todennäköisesti saisin vähintään borrelioosin, ellen peräti kaksi. Kunhan vain pääsisin nauttimaan luonnon rauhasta ja olemaan hiljaisuuden keskellä.

Heti ensimmäisenä bongasin alamökin vieressä olevassa pihapuussa käpytikan pesän. Eipä siinä, eläinvauvat ovat parhautta tiettyyn pisteeseen asti. Mutta siinä vaiheessa, kun olet kuunnellut monta tuntia niiden böördikersojen kiekumista ja tajuat, etteivät ne hiljene siellä kolossaan hetkeksikään, alkaa pikkuhiljaa todellisuus hahmottua: ei se elämä luonnon keskellä ole todellakaan mitään hiljaista! Se on ihan kaikkea muuta.

Mökkielämää parhaimmillaan? Jos vain saisi lukurauhan!

Ensimmäisenä yönä siis nukahdin käpytikkavauvojen suloiseen nälkälauluun.

Seuraavana aamuna olin valmis kaivamaan ilmapyssyn mistä tahansa kolosta ihan vain siksi, että saisin edes hetken hiljaisuutta. Sitähän minä tältä saarelta olin alun perin tullut hakemaan! Ja nyt nuo saakelin nälkäänsä kirkuvat kakarat olivat hyvää vauhtia pilaamassa minun lomafiilistäni.

Eivätkä käpytikkakersat todellakaan olleet ainoita, jotka päättivät ihastuttaa minua sulosävelillään. Tuntui siltä, että kaikki linnut malliin ja merkkiin katsomatta olivat tulleet täysin hulluiksi. Lintujen välisiä kiistoja oli lähestulkoon koko ajan ja mökin pihalla käytiin paljon pahempia ja huomattavasti äänekkäämpiä tappeluita kuin mitä kerrostalonaapureiden asunnossa on ikinä käyty. Öisin, kun pahimmat kiistat olivat rauhoittuneet, kukkui käki koko hemmetin ajan eikä antanut pahaakaan rauhaa.

Joutsenia olisi meidänkin rannassa sähisemässä, ellei olisi vahtikoiraa.

Illan viiletessä hyttyset tietenkin tulivat inisemään korvan juureen haluten maistaa vertani. No, ei muuta kuin Thermacell päälle. Eli kun vietät illan siinä Thermacellin höyryissä, on olo kuin olisit sittenkin kaupungissa pakokaasuja haistelemassa.

Kärpästen surinaa oli myös mukava kuunnella sekä päivin että öin. Aina niitä saatanan siivekkäitä pirulaisia löytää jostain kolosta mökkiin sisään ja sitten ne pitävät sinut hereillä koko yön.

Eikä pidä unohtaa sitä luontokappaleista hiljaisinta, eli suomenlapinkoiraa, jolla on isot pallit ja vielä isompi ego. Hänet kun on jalostettu vahtikoiraksi, niin sitähän hän sitten tekee. Pihalle tulee pörriäinen: se haukutaan hemmettiin. Kaukana merellä näkyy joutsen: sitä haukutaan ihan varmuuden vuoksi, ettei se vain kuvittelisi itsestään liikoja ja nousisi rantaan. Yhtä haukkumista koko loma!

Kauno, suuripallinen suomenlapinkoira, pitämässä vahtia mökkirannassa.

En tiedä, kenen keksintöä se on alun perin ollut, että luonnossa muka olisi hiljaista ja rauhallista. Täällä meidän mökillä ei ainakaan ole! Meidän pihassa on pahempi meteli kuin kaupungin keskustakerrostalossa konsanaan ja kaiken sen metelin tuottaa juurikin se luonto. Eli luonnossako muka mieli lepää kaikessa siinä hiljaisuudessa? Paskan marjat!

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että Tuska-festareillakin on huomattavasti vähemmän meteliä kuin mitä täällä meidän pihalla on tähän mennessä ollut. Ehkä pitäisi vain viettää koko kesä kaupungissa, niellen asfalttipölyä. Saisi sentään olla rauhassa kaikelta luonnon meteliltä.

Hämähäkeistä ei sentään lähde meteliä...

Iso sydän isoille ammattilaisille

Tänään, kun suhailin taksilla pitkin sateista Tamperetta ruuhka-aikaan, minulla oli paljon aikaa ajatella. Ja aloin miettiä, missä ammateissa olevat ihmiset ansaitsevat kaikkein eniten kunnioitusta. Sellaisen oikein helvetin korkean hatunnoston. Tulin seuraavanlaiseen tulokseen:

1. Tampereen taksikuskit

Siis onko vittumaisempaa ammattia kuin ajaa taksia Tampereella? Ratikkatyömaata siellä, ratikkatyömaata täällä. Huomenna eri reitit kuin tänään. Navigaattori on yhtä hyödyllinen kapistus kuin venäläinen perseensuristin. Ikinä ei tiedä, mistä kohti pääsee ajamaan. Ja siihen päälle vielä vittumaiset asiakkaat. Ihan valtavan iso hatunnosto Tampereen taksikuskeille! Olette kovia. 

2. R-kioskin työntekijät

Suomen pätevimmät työntekijät ovat Ärrällä. Pitää hallita oman puodin tuotevalikoima ja kassa, Veikkauksen tuotteet ja laitteet, postin tuotteet ja laitteet, Matkahuollon tuotteet ja laitteet, Schenkerin tuotteet ja laitteet, passin luovutus, tuntea kaikki mahdolliset liittymät, pitää osata keittää hyvää kahvia ja vielä osata palvella asiakkaita hymyssä suin. Eipä olisi minusta naista moiseen hommaan!

3. Työterveyslääkärit

Pitää päivästä toiseen kuunnella tylsistyneiden työntekijöiden ruikutuksia ja yrityksiä saada sairauslomaa siksi, että varpaasta katkesi kynsi. Ei helvetti! Minulta hajoaisi kuuppa alta aikayksikön moisessa hommassa. Suuri sydän työterveyslääkäreille.

4. Minun psykiatrini

Tarvitseeko tätä edes selittää? Minun psykiatrini tarvitsee minun takiani oman psykiatrinsa. Toisaalta, minun takiani häneltä eivät ihan heti lopu työt, ja minun ansiostani hän pääsee kesällä matkustamaan Bora Boralle!

5. Oikojat

Siis kuka jumalauta haluaa ylipäätänsä edes hammaslääkäriksi? En voi ymmärtää, millaisen ihmisen unelma-ammatti on tuijottaa toisten hammaskalustoa. Hyi saatana. Mutta että vielä erikoistua oikomiseen! Juuri siihen, mitä kaikki inhoavat. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että oikomishoito on kiva asia, ja suorastaan odottaa oikojalla käyntiä.

6. Laivasiivoojat

Millaista olisi siivota ihmisten oksennuksia vuorokaudesta toiseen? Ja vielä nälkäpalkalla. En halua edes kuvitella. Silti olen aina päässyt siistiin hyttiin, kun olen laivaan mennyt. Eli hattua ylös laivasiivoojille!

7. Pa... Eipäs muuten olekaan!

Meinasin ensin kirjoittaa tähän patologi, mutta sen jälkeen tajusin, että eihän se patologin ammatti niin kamala ja vaativa olekaan! Hänen asiakkaansa ovat kuolleita!!! Kukaan ei valita eikä narise mistään, eikä tarvitse miettiä asiakastyytyväisyyttä. Ainoana haasteena on se, ettet sekoita ruumiita keskenään. Jumalauta, mikä ihana autuus, olla töissä ruumishuoneen hiljaisuudessa! Hei, minä haluan patologiksi!

8. Club Marilynin järjestyksenvalvojat

Jos olet ikinä asunut Turussa, niin tiedät, mistä puhun. Se paikka on teinihelvetti suoraan pahimmista painajaisistasi. Edes Freddie Krueger ei suostuisi menemään sinne! En voi kuin ihailla niitä ihmisiä, jotka jaksavat viikosta ja vuodesta toiseen katsoa kännissä örveltäviä 18-vuotiaita. Voi helvetti, mikä duuni!

9. Muumimaailman näyttelijät

Kuvittele viime kesää. 35 astetta hellettä, ja sinun pitää pukeutua Muumipeikoksi. Tunkea hikinen ja nihkeä ruhosi sellaiseen jumalattomaan vaatteeseen. Sen jälkeen kävelet siinä tuskakuumassa puvussa tuntikausia ympäri Kailoa, ja kuuntelet pikkukakaroiden huutoa ja kitinää. Seisot siinä puvussasi miljoonan ihmisen valokuvattavana. Ja pissahädän iskiessä pääsetkin ihan helposti vessaan sen mahtipontisen pukusi kanssa. En tekisi tuota hommaa! Iso peukku niille, jotka olitte viime kesänä Muumimaailmassa muumeja esittämässä.

Ja sitten viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä

10. Kasvatusalalla työskentelevät ihmiset

Me yritämme kasvattaa ja kouluttaa teidän räkänokkianne! Otamme vastaan huudot, haukut ja joskus jopa lyönnit. Käytämme kaiken vapaa-aikamme suunnitellen heille toimintaa. Yritämme jatkuvasti kasvavien ryhmäkokojen ja vähenevien resurssien kanssa taata heille laadukasta kasvatusta ja opetusta. Tappelemme teidän vanhempien kanssa ties mistä asioista, ja yritämme parhaamme mukaan pysyä kärryillä jatkuvasti vaihtuvista opseista. Ja ei, palkka ei todellakaan vastaa sitä työmäärää ja vastuuta, mikä meille kuuluu joka ikinen päivä. Opettajat alkavat kesäloman viimeisellä viikolla vasta palautua siitä stressistä, minkä he ovat keränneet kroppaansa kuluneen vuoden aikana.

Opekorkeakoulussa opiskelevat: Oletteko nyt ihan varma siitä, mitä teette? Olisiko vaikkapa hevostenhoitaja parempi ammatti? Hoidettavat ainakin ovat helpompia ja valittavat vähemmän.

PS. Kuvat teille tarjoaa Pixabay.

Plikka puussa - Minun voimakuvani

Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutuksessa pitäisi valita oma voimakuva niistä kuvista, mitkä otimme maanantaina. Tehtävä on vaikea. Minulla on kaksi kuvaa, enkä osaa päättää, kumpi niistä on minun voimakuvani. Ensimmäisessä hymyilen kahden kallion välissä. Toisessa kuvassa istun onton puun sisällä, kynttilä kädessäni. Kumpikin kuva puhuttelee minua omalla tavallaan. Kummassakin on “sitä jotain”.

Ensimmäisessä kuvassa on iloa ja väriä. Se kertoo siitä, kuka minä olen nyt. Toisessa kuvassa on surua ja hiljaisuutta, mutta myös toivoa. Se kertoo kasvutarinani.

Vaikka tavallaan pidän enemmän kuvasta, missä hymyilen, en siltikään voi irrottaa katsettani tuosta kuvasta, missä istun puun sisällä. Tuijotan sitä pitkään ja hartaasti. Tuijotan sitä kauemmin kuin mitä tuijotan hymykuvaa. Se saa enemmän tunteita aikaiseksi sisälläni. Enkä olisi minä, ellen olisi käynyt läpi välillä kipeääkin kasvutarinaani.

Valitsen voimakuvakseni tuon puunrunkokuvan. Näen siinä sen pienen tytön, joka joutui yksin kohtaamaan liian julman maailman, joka sulkeutui kuoreensa välttääkseen suurimman iskut ja joka jaksoi kaikki ne pitkät vuodet kuitenkin pitää liekkiä elossa, antamatta sen sammua. Toivoen, että tulisi se päivä, joka muuttaisi kaiken.

Voimakuvatehtävään kuuluu, että kuvasta pitää kirjoittaa teksti. Minulta lähtee tällaisia sanoja tällä kertaa:

“Hämärä metsä ei ollut hänestä laisinkaan pelottava. Se tarjosi turvan ja suojan. Lehtipeiton, mihin kääriytyä. Sammaltyynyn, mihin painaa päänsä. Tähtikaton, minkä alla nukahtaa ja nähdä unta maailmasta ilman kipua. Hän tuijotti pienen kynttilän valoa ja tunsi, miten valo tunkeutui hänen sisimpäänsä, hyväili ja helli rikkinäistä sielua. Hymyillen hän painoi päänsä sammaltyynylle, ja nosti katseensa kohti tähtikattoa. Hän tunsi sielunsa sirpaleissa, että huomenna tuuli kääntyy. Ja niin hän nukahti onnelliseen uneen.”

Aamuvirkkujen tyrannia

“Herää! Nouse ylös, senkin laiska paska! Makaat vain siinä ketarat ojossa. Nouse!”

Yritän avata silmiäni. Ne muljahtelevat eri suuntiin, enkä saa kohdistettua katsettani mihinkään.

“Herää, saatana!”

Yöpöydälläni on kännykkä. Saan sen verran käännettyä ruhoani, että pysty katsomaan, mitä se näyttää. 13.11. Olen nukkunut yli 12 tuntia, kiitos vahvan unilääkityksen. Ja kiitos tämän samaisen lääkityksen, olen edelleen ihan tokkurainen.

Avomieheni tulee makuuhuoneeseen, ja toivottaa hyvät huomenet. Hän kysyy, jaksanko nousta jo ylös. Mutisen, etten jaksaisi millään, mutta kun on pakko. “Onks sulla jotain tekemistä, vai?”, hän kysyy. Ei, ei minulla ole mitään tekemistä. Tämän päivän kalenteri on täysin tyhjä, niin kuin sen kuuluukin sairauslomalaisella olla. Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä minun pidä olla missään.

“No, miks sun sit pitäis herätä ja nousta, ellei sun tartte missään olla eikä mitään tehdä?”

Hyvä kysymys! Eihän minun tarvitse nousta. Minä voisin jäädä makaamaan sänkyyn vaikka elokuuhun asti, jos siltä tuntuu. Ääni pääni sisällä on kuitenkin armoton, ja se jatkaa möykkäämistään:

“Herää! Nouse ylös! Tee! Suorita! Makaat vain siinä, etkä saa mitään aikaiseksi. Laiska paska!”

Mieleeni muistui kuva eräästä lastenkirjasta. Miksi juuri tuo kuva on syöpynyt mieleeni, en osaa sanoa. Mutta muistan tuon kuvan hyvin terävästi. Kuvassa lapsi nukkuu sängyssä, ja makuuhuoneen ikkunasta näkyy, miten lauma lapsia leikkii ulkona aurinkoisena päivänä. Runomuodossa kirjoitettu teksti sanoi, että jos ei herää aikaisin, menettää kaiken kivan. Pitäisi siis nousta ylös aikaisin joka aamu.

Tokkuraisissa aivoissani aivosolu huutaa toista. Sen verran ne taitavat nähdä toisensa sankan aivosumun keskeltä, että pystyn juuri ja juuri pohtimaan tätä lastenkirjan kuvaa.

Meille jankutetaan lapsesta asti, että aamuvirkkuus on hyve. Meitä suorastaan pelotellaan sillä, miten kaikki kiva jää tekemättä ja koko elämä elämättä, jos nukumme myöhään. Jopa nyt, sairauslomalla, joka on kirjoitettu minulle nimenomaan siksi, että saisin nukkua, aivoissani huutaa ääni, joka on sitä mieltä, että minun pitää nousta ylös ja toimia. En saa nukkua enempää, vaikka sitä lääkäri minun juuri käski tehdä: Nukkua, ja nimenomaan silloin, kun nukuttaa, kelloon katsomatta.

Tässä aamuvirkkujen tyranniassa unohdetaan se, että ihmiset ovat myös nukkumisen suhteen erilaisia. Iltavirkkuudelle ei juurikaan anneta kiitosta, yökukkumisesta puhumattakaan. Oletetaan, että kaikki ihmiset ovat virkeinä ponkaisemassa sängystä ylös jo ennen kuin naapurin kukko päästää ensimmäisen pieraisunsa. Kuitenkin tässä maailmassa hyvin moni ammatti vaatii illalla ja myös yöllä tehtävää työtä: Missä on se lastenkirjan sivu, missä on heitä varten tehty piirros ja runo?

Minä ja aivosoluni olemme yhtä mieltä siitä, että iltavirkkuutta pitäisi arvostaa paljon enemmän tässä yhteiskunnassa. Päätän myös sen, että jos minusta ikinä tulee valokuvaaja, teen valokuvasarjan yötyötä tekevistä ihmisistä.

“Herää! Nouse ylös! Laiska paska!”

Ääni ei ole vieläkään hiljentynyt. Kysyn, hiljentyisikö ääni, jos nousisin sen verran, että siirryn sängyltä sohvalle. Ääni ei vastaa. Se on hiljaa. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Kerään siis runsaan ruhoni, nousen ja siirryn sohvalle. Olen edelleen ihan tokkurassa, en pysty tekemään tai suorittamaan mitään. Mutta olen noussut sängystä ylös! Ja ääni päässäni on hiljaa. Luulen sen olevan tyytyväinen tähän pieneen kompromissiin.

Toffeeaivot

Koiran kuorsaus. Astianpesukoneen hurina. Vielä vartti tätä autuasta hiljaisuutta, kunnes tytär tulee kotiin treeneistä. Paljon olisi työtä tehtävänä. Palkkatyötä sekä vapaaehtoistyötä. Pitäisi laittaa monta sähköpostia, pitäisi organisoida, pitäisi sitä, pitäisi tätä, pitäisi tota. Pitäisi! Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. En jaksa, vaikka pitäisi.

Loman jälkeinen arki. Se ensimmäinen päivä on kaikkein vaikein. Sulhanen on tekemässä muuttoa omassa, nykyisessä asunnossaan, joten olen yksin. Työt, kodinhoito, koiranhoito, vapaaehtoistyö, kiukkuinen teini… Kaikki on seuraavan viikon minun niskassani. Apua ei tule.

Nälkä kurnii. Laitanko ruuan nyt, vai odotanko siihen hetkeen, kun teini tulee ovesta sisään ja iltakaaos alkaa? Jos laitan nyt, saan laittaa rauhassa, mutta menetän hiljaisen hetken. Yritän nostaa persettäni sohvalta. Se ei nouse, vaan painaa kuin seitsemän huoran synnit. En siis laita ruokaa nyt, vaan odotan.

Päässä on tahmeaa. Ajatus ei kulje. En tiedä, miten terävästi se ajatus kulkee noin yleensäkään, mutta tänään aivosoluni lilluvat toffee-liejussa. Onneksi ei tarvitse opiskella mitään, sillä en saisi tällä ajatuksen juoksuvauhdilla aikaiseksi kovinkaan hyvää tulosta.

Joulukuusikin on vielä paikoillaan. Loppiainen meni jo. Arvasin, etten saa purettua sitä ajoissa! Enkä jaksa tänään, enkä ehdi huomenna. Katsotaan, jos vaikka keskiviikkona. Jos jaksaisi. Ellen jaksa, en tee. Kahden burnoutin jälkeen olen sentään sen jo oppinut, etten tee ylimääräisiä asioita, ellen jaksa. Vanha koira siis voi oppia uusia temppuja.

Kello käy. Kohta ovi avautuu. Kohta loppuu tämä hiljainen hetki. Ehkä nautin tästä vielä sen aikaa, kun sitä kestää.

Joulutunnelmia

En ole jouluihminen. En pidä kiireestä, stressistä, turhasta törsäämisestä enkä edes jouluruuista. Pidän kuitenkin joulun perimmäisestä ideasta (mikä on valitettavan monessa kodissa unohtunut), eli rauhoittumisesta, hiljaisuudesta, yhdessä olemisesta ja siitä, että saa syödä parin päivän ajan, omasta mielestään, hyvää ruokaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jouluna syöty ruokahan ei lihota… Vaimitensenytmeni… Ja vaikkei se lihota, niin silti minulla on olo kuin heliumpallolla.

Tyttäreni pyysi joulupäivänä aamupalaksi suklaaputouskakkua. Annoin luvan. Itse söin ensin närästyslääkkeen ja sen jälkeen perunasalaattia kera kikhernepullien. Ei jouluna niin väliä.

Lahjoihin meni kyllä rahaa, mutta ostin joko aineettomia lahjoja tai sitten tarpeellisia sellaisia. Rahaa ei törsätty turhuuksiin (tarkennan: MINÄ en törsännyt turhuuksiin, mummi kyllä törsäsi). Tyttäreni oli jo pitkään toivonut vara-akkua, jotta saisi ladattua puhelintaan ollessaan ulkona: Puhelimen lataus unohtuu ADHD-teiniltä suhteellisen usein, vaikka puhelin onkin tärkeä kapistus hänen arjessaan. Hän sai sen. Lisäksi hän sai lämpimän hupparin, missä on lapinkoira-printti edessä. Sulhaselleni olin ostanut parit keikkaliput ja myöskin hupparin lapinkoira-printillä. Olin vielä ostanut kaikille liput Flame Jazz-risteilylle. Flame Jazz on ollut perinne saksofonia soittavan tyttäreni kanssa, mutta nyt otamme ensi kertaa jonkun kolmannen osapuolen mukaan. Koiramme menee siksi aikaa mummille hoitoon ja yltiöpäiseen hemmotteluun.

Joulumme oli rauhallinen ja kiireetön. Katsoimme elokuvia, mässäsimme, kirjoitin runoja, luin kirjoja, kävelimme koiran kanssa ulkona. En ajatellutkaan opintoja enkä töitä, paitsi ehkä ihan vähän.

Tässä joulun tunnelmia valokuvina.

Kulttuuriviikonloppu, osa 2 - Kissanleluavusteisesti Heleneä katsomassa

Akka ja kissa

Pyhä tarkoitukseni oli olla tänään mahdollisimman rennosti: Olla lukematta mitään opintoihin liittyvää, olla edes ajattelematta mitään, mikä voisi jollain tapaa pikkuisenkaan hipaista opintoja tai töitä. Arvatkaapas, onnistuinko? No en! Tai no, melkein onnistuin, mutten ihan kuitenkaan.

Turun taidemuseo

Turun taidemuseossa on parhaillaan Helene Schjerfbeckin näyttely. Raahasin poikaystäväni ylös sängystä, ulos aurinkoon ja pakotin hänet kapuamaan ylös taidemuseon mäen päälle. Näyttely oli todella mielenkiintoinen: Erityisesti Toipilas ja Hiljaisuus saivat minut pysähtymään pitkäksi aikaa. Jäin vain tuijottamaan noita vangitsevia tauluja.

Poikaystäväni laahusti perässäni, hiplaten koko ajan jotain käsissään. En sen kummemmin ihmetellyt mitään, vaan siirryin yläkertaan, katsomaan Sadan vuoden kuvia. Jäin taas tuijottamaan. Maria Wiikin Satu oli synkkä ja tummanpuhuva. Samoin Akseli Gallén-Kallelan Akka ja kissa. En tiedä, mikä taulussa viehättää, mutta tuijotan sitä pitkään ja hartaasti. Teos ei ole edes erityisen kaunis, mutta se vangitsee silti katseeni. Se puhuttelee jollain omituisella tavalla, mitä en osaa juuri nyt sanoittaa sen tarkemmin.

Toipilas

Olen jo melkein unohtanut kaiken opiskelun, ja olen suhteellisen rentoutuneessa mielentilassa, kun lähdemme poikaystäväni kanssa kävelemään taidemuseon mäkeä alaspäin. Siinä vaiheessa, kun huomaan poikaystäväni kädessä kaksi pientä kissanlelua, unohtuu koko yritys olla ajattelematta mitään, sen siliän tien. Alan haastatella poikaystävääni kissanleluista.

Kuten minullakin, myös poikaystävälläni on ADHD (en edes tiedä, voisinko enää tässä vaiheessa elämää kuvitellakaan parisuhdetta nentin kanssa). Olen joskus, kauan sitten, ostanut pieniä kissanleluja, joita opiskelijat voisivat hypistellä tehtävien teon aikana, ja keskittyä paremmin tehtäviin. Jotenkin unohdin kuitenkin koko kissanleluvaraston olemassaolon, enkä ikinä vienyt niitä kouluun. Poikaystäväni löysi varaston ja otti pari kissanlelua hyvään käyttöön. Hänellä on aina kaksi kissanlelua taskussaan, jotta voi hypistellä niitä tarpeen tullen.

Koska ADHD:n aivot kiinnittävät huomion aina kaikkeen mahdolliseen ympärillä tapahtuvaan, kissanlelujen hypistely auttaa sulkemaan muun maailman ympäriltä pois. Levottomuuden tunne häviää, kun käsillä on jotain tekemistä koko ajan. Samalla pystyy keskittymään paremmin käsillä olevaan asiaan, kun hypistelee jotain. Poikaystäväni sanoi, että ilman kissanleluja hän olisi vain jäänyt kuuntelemaan museossa olevien ihmisten keskusteluja, eikä olisi ollenkaan pystynyt keskittymään itse tauluihin. Kun hänellä oli jotain hypisteltävää koko ajan, hän ei kiinnittänyt huomiotaan koko ajan epäolennaiseen.

Pienet ja yksinkertaiset kissanlelut voivat auttaa tarkkaavaisuuden suuntaamisessa.

Käyttääkö hän kissanleluja monissa tilanteissa? Käyttää. Kun kävelemme jokirannassa, kun käymme kaupassa, kun olemme koiran kanssa lenkillä, kun hän yrittää tehdä jotain tylsää tehtävää, mikä vaatii keskittymistä… Kissanlelut ovat pieniä, mahtuvat taskuun, ne eivät paina mitään ja niitä on helppo kantaa mukana. Ja ne auttavat tarkkaavaisuuden suuntaamisessa, kun se levoton mieli, sielu ja ruumis saavat sitä addien kaipaamaa tekemistä.

Näin pienestä, helposta ja halvasta asiasta apu arkeen! Mikä sen parempaa, jos sen saa toimimaan omalla kohdalla. Olen iloinen, että poikaystäväni löysi unohtuneista varastoistani asian, mikä auttaa häntä suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan. Toisaalta, minun ei pitänyt tänään ajatella opiskeluasioita eikä välttämättä edes tehdä blogikirjoitusta, joten kissanlelut pilasivat yritykseni pitää täydellinen vapaapäivä kaikesta.

Ehkä nyt tämän jälkeen yritän jatkaa opiskeluvapaata päivää, ja keskittyä ihan johonkin muuhun. Vaikkapa värittämiseen.