Vittuunnu rauhassa, rakkaani mun

Päätin karistaa kaupungin pölyt hetkeksi jaloistani ja tulla saariston rauhaan nauttimaan mökkielämästä. Minähän olen kesälomalla, joten voin tehdä ihan mitä haluan! Ja koska meidän mökillä on "ylämökki" ja "alamökki", saan nauttia "alamökin" rauhasta aivan kaikessa rauhassa, ihan yksin. Tai no, tuleehan koira tänne välillä minulle seuraa pitämään ja vaatimaan rapsutuksia.

Kun tänä aamuna istuin "ylämökissä" nauttimassa terveellistä (?) aamiaista, äitini katsoi ties mitä ohjelmaa ties miltä kanavalta. Ohjelmassa haastateltiin jotain itselleni tuntematonta mukamas asiantuntijaihmistä, joka sirkutti hunajaisella äänellä kameralle, miten elämänlaatu paranee välittömästi, kun muistaa joka aamu ajatella positiivisesti ja kiittää kaikesta siitä, mitä on saanut. 

Kuva: Nina Garman, Pixabay

Melkein tukehduin teeheni, kun kuuntelin tuota yltiöpositiivisen täti-ihmisen sirkuttelua. En väitä, etteikö hän olisi omalta osaltaan oikeassa ja positiivinen ajattelu aivan varmasti tekee aina välillä hyvää itse kullekin. Mutta perusnegatiivisena ihmisenä en vain voi olla ajattelematta, että tämä positiivisuuden tuputtaminen joka saakelin tuutista alkaa todella ottaa jo aivoon. Mihin on viety ihmisten oikeus vittuuntua? Pitääkö sitä olla ihan aina yhtä hymyä?

Olisihan se mukavaa, jos jokainen elämän päivä menisi hyvin ja kaikki sujuisi aina kuin tanssi. Mutta kun ikävä fakta on se, että elämään mahtuu kaikenlaista. Myös sitä vittumaista paskaa. 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Heräät aamulla huonosti nukkuneena. Herätys ei ole soittanut ja olet myöhässä töistä. Koira on ripuloinut matolle, kissa oksentanut karvapalloja lempikirjasi päälle ja kahvinkeitin ei suostu toimimaan. Kakarat tappelevat, koska eivät halua nousta, eivät pukeutua, eivät halua syödä aamiaista eivätkä halua yhtään mitään. Haukkuvat sinua täyspaskaksi vanhemmaksi ja leikkivät ruokasotaa aamupalapöydässä. Puolisosi tulee piereskellen kysymään, miksei kahvi ole jo valmista eikä tee kiukutteleville kakaroille mitään.

Kun aamu on tällainen, voitko lähteä töihin ajatellen, miten kiitollinen sinä olet kaikesta, mitä sinulle on suotu? Vai vituttaako sinua? Jos olen täysin rehellinen, tällaisessa tilanteessa minä olisin kiitollinen ainostaan siitä, että pääsen kotoa pois ja saan kokonaisen päivän ilman kiukuttelevia kakaroita, piereskelevää puolisoa, oksentavaa kissaa ja ripuloivaa koiraa. Paitsi aina on olemassa se mahdollisuus, että töissäkin on vittumainen päivä. Silloin ei auta sekään ajatus, että kotiarkea pääsee töihin hetkeksi pakoon.

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Kaikki ei ole aina hyvin ja se nyt vain on näin. Kaikesta ei tarvitse aina ajatella, miten ihanan positiivista se on. Joka ikisestä asiasta ei tarvitse pitää eikä kaikesta tarvitse aina olla niin pirun kiitollinen. Jos on syytä olla vittuuntunut, se on täysin sallittua. Se, että antaa vitutuksen tunteen tulla, voi jopa helpottaa oloa sen sijaan, että yrittää väkisin keksiä niitä asioita, mistä juuri tällä hetkellä on onnellinen. Silloin, kun vituttaa niin, ettei veri kunnolla kierrä, ei niitä positiivisia ajatuksia vain tule! Ja se on ihan täysin sallittua.

Tämän yltiöpositiivisuuden imapiirissä minusta melkein tuntuu, että pitäisi alkaa enemmän korostaa ihmisten oikeutta vittuuntumiseen. Väkisin ei tarvitse esittää jotain hymypatsasta, vaan jokaisella on oikeus olla naama norsunvitulla.

Onneksi Ismo Alanko on kehittänyt aiheesta viisun jo kauan aikaa sitten. Kuunnelkaamme hänen sanojaan ja olkaamme kaikessa rauhassa vittuuntuneita.

Helle - Mikä ihana tekosyy!

Ellet ole vielä huomannut, meitä suomalaisia on tässä muutaman viikon ajan hellinyt aivan jumalaton helle. Tai no, toisia hellinyt, toisia taas piinannut. Jokainen saa itse päättää, onko tämä järjetön helle hyvä vai paha asia.

Koska minä aloin valmentaja-opintojeni aikaan harrastaa positiivista ajattelua (mikä oli silloin aivan täysin uusi ilmiö minulle), päätin jatkaa samalla linjalla, ja harrastaa sitä myös nyt. Helle on nimittäin mitä parhain tekosyy olla tekemättä tasan mitään!

Mieti nyt, miten ihanaa onkaan, kun saa jättää kaiken itseä rasittavan välistä ihan vain siksi, että hellettä voi syyttää tällä hetkellä melkein kaikesta.

"En voi juuri nyt imuroida, aivan liian kuuma moiseen aktiviteettiin!"

"Eijjei, emme me tänään mitään ruokaa tee. Sitä paitsi, uunin tai hellan käyttö tekee kämpästä vielä kuumemman, ja koiralla on nyt jo tarpeeksi tuskaa. Tilataan ennemmin ruoka Pizza Onlinesta. Ja huomenna sama juttu! Vaihtelun vuoksi eri pizzeria ja eri pizzat."

"Mutta emmehän voi lähteä ajamaan siskosi ja hänen viiden ADHD-tenavansa luokse juuri tänään. Hehän asuvat niin kaukana eikä autossa ole ilmastointia! Ei koirakaan kestä olla niin kauaa autossa. Joku toinen kerta. Ja terveisiä siskollesi!"

"Ei, nyt ei vain kertakaikkisesti maistu mikään lämmin ruoka! Liian kuuma. Pakko saada jotain kylmää ruokaa. Miten olisi suklaajäätelö?"

Ja sitten on vielä tämä tekosyy, mitä ainakin naiset voivat käyttää:

"Mutta KULTAAAAAAA! Kun tämä helle on saanut minut hikoilemaan, ja kainalohikeni on polttanut kaikki vaatteeni ihan kamalan näköisiksi. Minun TÄYTYY saada ostaa uusia vaatteita töihin!!!!!"

Näiden hellepäivien aikana minä olen siis maannut sohvalla, vaihtanut välillä asentoa ja sen verran noussut ylös, että olen käynyt vessassa ja vaihtanut DVD-levyä. En ole stressannut tasan mistään enkä tehnyt tasan mitään, mikä olisi ollut itselle vähänkin epämiellyttävää.

Kuulun näihin ihmisiin, jotka eivät pahemmin helteistä välitä, joten helteen olen pitänyt pois useamman tuulettimet ja jääpalojen avulla, sekä päivällä pitämällä kaikki ovet ja ikkunat tiukasti kiinni, ettei aurinko pääse sisään. Yöllä taas laitan kämppään läpivedon, niin saamme olla melkeinpä koko ajan suhteellisen sopivassa asunnossa. Ja ai että, kun olen nauttinut!

Kyllä, kämppä on siivoamatta ja nurkat alkavat olla täynnä tyhjiä pizzalaatikoita, mutta minä olen ainakin saanut rentoutua. Se, kuinka paljon olen sitten saanut shoppailtua uusia vaatteita, onkin sitten eri asia...

Juna sanoo zuguzugu

Juna keikkuu, hyppii ja pomppii. Mietin, onko tämä tuubi jotain sukua kengurulle. Maisemat vilisevät ohitse ja aurinko porottaa ikkunasta suoraan silmiini. Olen äärettömän väsynyt ja mieleni tekisi vain laittaa unimaski naamalle, sulkea silmät ja siirtyä tästä todellisudesta unien Sinimaahan. Sen sijaan päätän käyttää tämän kaksituntisen kengurumatkan hyödykseni ja teen positiivisen psykologian kurssien tehtäviä Courseraan.

Tämä koulutusviikonloppu on ollut aivan ihana. Liian ihana. Minusta on haikea palata takaisin kotiin. Haluan Pipsa-possun luokse Särkänniemeen! Haluan silittää aaseja. Haluan lässyttää siellä asuville koiranpennuille. Ehkä minä haen ensi kesäksi töihin Särkänniemen Koiramäkeen eläintenhoitajaksi.

Tänään emme enää menneet takaisin Särkänniemeen, vaan pidimme tavallisen koulutuspäivän Tampereen yliopiston päärakennuksessa. Siellä vanhassa tutussa luentosalissa, missä olemme olleet aina ennenkin. Aiheena oli etiikka eläinten koulutuksessa. Ja tästä aiheesta minä pidän erityisen paljon! Minusta etiikka ja eläimet ovat erottamaton asia toisistaan, puhutaan sitten tuotantoeläinten hyvinvoinnista tai lemmikkien kouluttamisesta. Eläimiä ei voi kohdata ilman etiikkaa. Tai no, voi, mutta sen jälkeen Satu tulee ja alkaa saarnata. Ja sitä ei halua kuunnella kukaan!

Käymme koulutuspäivän aikana läpi monta hyvää kirjaa aiheesta. Minulla on Adlibriksessä kaksi kilometriä pitkä toivelista niistä kirjoista, mitä haluan ostaa liittyen opintoihini. Siis liittyen kaikkiin niihin opintoihin, mitä minulla on tällä hetkellä meneillään. Etsin myös nämä uudet etiikka-aiheiset kirjat Adlibriksen sivuilta, ja painan sydämen kuvaa kirjan vieressä. "Lisätty toivelistalle". Kiitos! Palaamme asiaan heti, kun saan ylimääräistä rahaa jostain.

Luennoitsija kertoo aiheista, mistä ei ole vielä tehty kunnolla tutkimusta, mutta pitäisi tehdä. Sisäinen tutkija minussa herää heti. MINÄ haluan tehdä tuota tutkimusta! MINÄ teen sen vielä joku päivä! MINÄ! TUTKIMUS! Kysykää nyt vaikka meidän laitoksen proffalta, minä olen ihan mukiin menevä tutkija, kun kerran gradun teoriaosaakin kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjoitan ylös nämä tutkimusaiheet, mitä pitäisi tutkia. Kyllä minä vielä joskus! Ehkä sitten, kun lakkaan opiskelemasta ja minulla on aikaa muille harrastuksille, kuten vaikka sille tutkimuksen tekemiselle.

"Seuraavana Loimaa". Ihanaa, Turku lähestyy! Selkäni on ollut eilisen possupäivän jälkeen niin kipeä, että pystyn tuskin kävelemään. Enää hetken aikaa istumista tässä kuumassa junassa, ja sen jälkeen pääsen halimaan, pusuttamaan ja rapsuttamaan omaa, rakasta Kaunoa. Ai niin, onhan minulla mieskin... No, pääsen pussailemaan MYÖS sen minun mieheni kanssa, vaikka koira nyt yleensä pruukaa olemaan se, ketä pussataan ja tervehditään ensin. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut.

Mutta koska tässä on vielä puolisen tuntia aikaa, ehdin vielä hyvin tehdä jonkun positiivisen itsetutkimustehtävän. Kunhan sävellän jotain kökkökakkaa, mikä menee helposti läpi kenelle tahansa. Siinä minä olen mestari!

18 valmista, 16 puolivalmista ja 13 keskeneräistä

Mitäs sinä olet tehnyt kuluneen viikon aikana? Minä olen kouluttanut koiraa (tai pikemminkin yrittänyt, erittäin huonoin lopputuloksin), istunut kokouksissa, tehnyt luennon, sairastanut, tehnyt muutaman valokuvaprojektin ja tehnyt ihan vain pari pikkaraista kurssia Courseraan. Edellisen Coursera-päivitykseni jälkeen on tullut muutama hassu lisäys repertoaariini. Sen edellisen päivityksen voit lukea täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2018/04/coursera-mania-kaksi-tusinaa-kursseja.html

Olen viime kerran jälkeen saanut kokonaisuudessaan valmiiksi seuraavat kurssit:

- Sustainable Food Production Through Livestock Health Management

- Dairy Production and Management

- Philosophy and the Sciences: Introduction to the Philosophy of Cognitive Science

- Words Spun Out of Images: Visual and Literary Culture in Nineteenth Century Japan

- Psychological First Aid

- Positive Psychiatry and Mental Health

- Psychology at Work

- Understanding Memory: Explaining the Psychology of Memory through Movies

- Positive Psychology: Martin E. P. Seligman's Visionary Science

- Camera, Exposure and Photography

Lista olisi huomattavasti pidempi, ellei minulla olisi sellaista piikkiä lihassani kuin vertaisarviointi. Minun on arvioitava tietty määrä muita opiskelijoita päästäkseni kurssi läpi. Ja koska muut ihmiset eivät palauta ajoissa tehtäviään, en pääse arvioimaan niitä! Minun kurssisuoritukseni viivästyvät siis siksi, että muut eivät tee sitä, mitä heidän pitää.

Kaiken lisäksi osa sellaisista tehtävistä, mitkä vaativat vertaisarviointia, ovat olleet "lukkojen takana" ja auenneet vasta tänään. Olen kyllä päässyt kuuntelemaan luennot, mutten tekemään tehtäviä. Hemmetin vertaisarviointi! Ilman sitä olisin saanut paljon enemmän kursseja valmiiksi tähän mennessä.

Kurssit, mitkä odottavat sitä, että muut tekisivät osansa tai "lukot aukeaisivat", ovat seuraavat:

- Positive Psychology: Applications and Interventions

- Positive Psychology: Character, Grit and Research Methods

- Positive Psychology: Resilience Skills

- Positive Psychology: Specialization Project: Design Your Life for Well-being

- Camera Control

- Principles of Photo Composition and Digital Image Post-Production

- Photography Techniques: Light, Content and Sharing

- Photography Capstone Project

- Philosophy, Science and Religion: Religion and Science

- The Arts and Science of Relationships: Understanding Human Needs

- Healing with the Arts

- The Modern and the Postmodern (Part 1)

- The Modern and the Postmodern (Part 2)

- The Horse Course: Introduction to Basic Care and Management

- Seeing Through Photographs

- How Music can Change Your Life

Eli aikamoinen lista kursseja seurattavana ihan vain siksi, että saisi tehtyä puuttuvat vertaisarvioinnit ja pari puuttuvaa projektia. Kaikki luennot on kuunneltu ja tentit tehty. Ainoastaan sitä tässä odotellaan, että muut tekisivät oman osuutensa.

Työn alla olevat kurssit, mitkä ovat vielä kesken, ovat seuraavat:

- Emotions: A Philosophical Introduction

- Introduction to the Arctic: Climate

- Understanding the Brain: The Neurobiology of Everyday Life

- The Changing Arctic

- Psychology of Popularity

- Writing for Young Readers: Opening the Treasure Chest

- Powerful Tools for Teaching and Learning: Digital Storytelling

- Origins - Formation of the Universe, Solar System, Earth and Life

- Advanced Neurobiology I

- Advanced Neurobiology II

- De-Mystifying Mindfulness

- Major Depression in the Population: A Public Health Approach

- Philosophy and the Science: Introduction to the Philosophy of Physical Science

Ainoa huono puoli tässä on se, että Courserasta alkavat kurssit loppua! Mitä minä kesällä oikein teen? Onneksi on edX, mutta pidän Courseran kurssialustasta enemmän. Se on selkeämpi ja mukavampi käyttää. EdX on jotenkin sekava ja liian värikäs. Minun mielestäni. Kurssien laatu on kyllä sielläKIN hyvä, mutta tämä valitukseni koskikin pelkästään kurssialustaa eikä itse kursseja.

Tähän kurssirepertoaariin kuuluu todellisia helmiä ja yllätyksiä, mutta myös pettymyksiä. Japsitaidekurssi oli yllättävän kiva ja mielenkiintoinen! Suosittelen vähänkään aiheesta kiinnostuneille. Samoin universumi-kurssi on ollut todella hauska. Kaikki valokuvauskurssit ovat olleet erinomaisia, ja vaikka en itsekään usko, että sanon tämän, niin nuo positiivisen psykologian kurssit ovat myös hyviä. Kannattaa tutustua, ihan vain vaikka yleistiedon kannalta!

Pettymyksiä ovat olleet ilmastokurssit - toinen luennoitsijan ja toinen kurssisuoritusten monimutkaisuuden takia. Samoin neurobilsan kurssit on toteutettu ihan hemmetin huonosti, ja yksi luennoitsijoista puhuu suurimmaksi osaksi kiinaa. Yritä saada siitä sitten jotain irti! En ole myöskään ollut ihan hirvittävän tyytyväinen masennuskurssiin. Olisin odottanut jotain vähän piristävämpää (hehheh).

Ja ei, en todellakaan ole maksanut tuosta kurssimäärästä! En ole niin rikas, että minulla olisi mahdollisuuksia maksaa noin montaa sertifikaattia, ainakaan vielä toistaiseksi. Jos voitan lotossa, niin sitten ostan näistä jokaisesta kurssista sen sertifikaatin.

Turun yliopiston kurssit ovat kyllä sitten jääneet vähän vähemmälle. Ehkä pitäisi vaihteeksi suorittaa sinnekin jotain.

"Otetaanpa niskasta kiinni!" - Tiukkaa asiaa masennuksesta

Olen tässä blogissani esitellyt teille paljon sellaisia asioita, joiden kanssa elän jokapäiväistä elämää. Olen kertonut, mikä on ADHD ja millaista elämä on ADHD-aikuisena. Olen kertonut teille enemmän kuin riittämiin rakkaasta karvakorvastani, Kaunosta, joka on maailman paras koira, vaikka velmu onkin. Eräs pitkäaikainen elämänkumppani on vielä esittelemättä, ja päätin, että tänään tulen kunnolla kaapista ulos ja esittelen vielä tämänkin kumppanin. Samalla haluan rikkoa tähän kumppaniin kuuluvia myyttejä. Hyvät lukijani, saanko esitellä: MASENNUS!

Minulle masennus ei ole mikään tämänhetkinen, lyhytaikainen tila, sillä olen ollut masentunut 10-vuotiaasta lähtien. Miettikää... Olen ollut masentunut 28 vuotta elämästäni! Se kuulostaa aika pitkältä ajalta. Minulla on ollut elämässäni aikakausia, jolloin elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä mitään elämisen arvoista. Siis alleviivaan: EI MITÄÄN. Miten sitten olen jaksanut elää 38-vuotiaaksi ollen jatkuvasti masentunut? Hemmetin hyvä kysymys. En osaa antaa siihen itsekään vastausta. Todennäköisesti syy on siinä, että olen maailman sisukkain sussu, joka vain ei osaa antaa periksi. Tullut verenperintönä Elli-mammalta, joka oli isäni äidinäiti.

Tekohymyä on helppo hymyillä.

Tällä hetkellä minulla on ollut pitkäaikainen vaikean masennuksen jakso, mikä on alkanut joskus vuonna 2012. Sitä on alettu hoitaa vasta nyt! Ja miksi vasta nyt? No siksi, että masennusta on aika hankala huomata, ja vielä vaikeampi on myöntää itselle, että on masentunut. Etenkin kaltaiseni ihminen, joka ei tarvitse apua muilta, ei kovin hevillä tällaista asiaa myönnä. No, nyt olen myöntänyt, olen hakenut apua, olen saanut apua Turun seudun parhailta alan ammattilaisilta ja maksan itseni kipeäksi näistä palveluista, sillä ne ovat kaikki yksityisiä.

Miksen käytä julkista terveydenhuoltoa? HA! Mikä vitsi. Julkinen terveydenhuolto ja psykiatria.. PLIIIIIIS! Tiedän faktana, että psykiatrian poliklinikat ovat täynnä ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka tekevät sydämellään töitä, aidolla halulla auttaa ihmisiä. He ovat pitkään alaa opiskelleita ammattilaisia ja halunneet nimenomaan erikoistua psykiatrian alaan. Heidän ammattitaitoaan ja auttamishaluaan en halua missään nimessä kritisoida. Mitä kritisoin, ovat ne resurssit, mitkä on ohjattu julkiseen psykiatriseen terveydenhuoltoon. Vaikeasti masentunutta ihmistä ei auta se, että hänellä on kerran kahdessa kuukaudessa tunti aikaa jutella jonkun kanssa. Se on kuitenkin ainoa, mitä psykiatrian poliklinikat pystyvät tällä hetkellä tarjoamaan resurssipulan vuoksi.

Miten masennus ilmenee? Jokaisella eri tavalla, tietenkin. Mutta noin karkeasti yleistäen, masennus tuntuu tältä: tulevaisuus näyttäytyy synkältä ja tyhjältä tai vaihtoehtoisesti tulevaisuutta ei nähdä ollenkaan, elämä tuntuu merkityksettömältä, iloa ei koeta mistään eikä mikään piristä, jatkuva väsymys ja uupumus, uniongelmat tai vaihtoehtoisesti liika nukkuminen, aloitekyvyttömyys ja haluttomuus tehdä mitään, kaikki pienikin tekeminen on vaikeaa ja tuntuu uuvuttavalta, jatkuva synkkä olotila eikä pysty ajattelemaan mistään asiasta positiivisesti.

Minusta voisi tuntematon sanoa kovinkin helposti, etten voi mitenkään olla masentunut. Hymyilen, juttelen, opiskelen, harrastan koiran kanssa. Toiset taas makaavat sängyssä eivätkä pääse edes sängystä ylös. Tähän on olemassa selitys! Turun yliopiston tutkija Markus J. Rantala on tutkijakollegoineen löytänyt 12 eri masennustyyppiä, ja nämä eri tyypit näyttäytyvät eri tavalla ihmisissä. Aiheesta on tulossa kevään aikana paremmin tietoa, sillä Rantalan kirja, Evoluutiopsykologia ja mielenterveys, on parhaillaan painossa! Pitäkää silmät ja korvat auki tämän kirjan suhteen. Se tulee olemaan erittäin mielenkiintoista luettavaa mielenterveyden suhteen. Takaan sen! 

Onko siitä oikeasti apua, kun ottaa itseään niskasta kiinni?

Tämän tekstin päätteeksi haluaisin vielä, itselleni ominaiseen tapaan, listata niitä superkannustavia lausahduksia, mitä masentuneet ihmiset usein kuulevat. Olkaapa niin hyvät!

- Otat vain itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se siitä!

Tuota tuota... Olen istunut sohvalla nyt kaksi tuntia pitäen itseäni niskasta. Alkaa käsi pikkuhiljaa puutua. Miten tämän niin kuin pitäisi nyt sitten vaikuttaa masennukseeni?

- Ajattelet vain positiivisesti, niin masennuskin parantuu!

Masennus on hoitoa ja lääkärin seurantaa vaativa sairaus, mikä voi johtaa kuolemaan, lähinnä oman käden kautta. Mutta mukava tietää, että sairauksista paranee positiivisella ajattelulla! Muistan tämän seuraavan kerran, kun olen keuhkokuumeessa tai influenssassa. Positiivisia ajatuksia kehiin, niin paranen hetkessä, eikä mitään lääkäreitä tarvita.

- Älä makaa sohvalla, vaan lähde ulos ja tee jotain kivaa!

Okei, mutta jos mikään ei tunnu kivalta, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä?

- Miksi sä jotain masennuslääkkeitä syöt? Ei ne mitään auta! Ovat lääkefirmojen tapa kusettaa ihmisiä.

No lopetetaan sitten. Ai mutta perkele! Viimeksi, kun yritin lopettaa, meinasin tappaa itseni, mutta vahva masennuslääkitys estää moisten ajatuksien tulemisen. Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä? Lakata sponsoroimasta suuria ja pahoja lääkefirmoja ja tappaa itseni? Varmaan se on sitten parasta, etten anna väärää kuvaa maailmalle.

- Kaikilla on joskus huonoja päiviä!

Joo, niin on. Se on aivan totta. Minulla se huono päivä on kestänyt 28 vuotta yhteen putkeen. Mites itselläsi?

- Menisit töihin tai kouluun! Masennus paranee, kun tekee jotain.

Jaa. Jännä juttu. Omituista, etten ole huomannut mitään muutosta, ainakaan parempaan päin, näin opintovapaan aikana. Päinvastoin, tilanne on opintovapaani aikana vain huonontunut. Opiskelen varmaan väärää alaa, kun tilanne on mennyt huonommaksi. Siitä se varmasti on kiinni.

Et sinä vähättele syöpää tai diabetestä. Miksi sitten vähättelet masennusta? Se on aivan yhtä lailla sairaus, joka vaatii hoitamista. Siitä voi parantua, mutta ilman apua siitä ei parane. Se on todella vammauttava sairaus, joka pahimmillaan vie ihmiseltä työkyvyn kokonaan, tai johtaa aikaiseen hautaan. Masennusta ei missään nimessä kannata vähätellä, vaan siihen tulee suhtautua vakavasti.

Koska tämä masennus on sellainen elämänkumppani, mistä minun on EHKÄ mahdollista päästä joskus eroon, haluan tosissani yrittää sitä. Haluaisin edes joskus kokea päivän, jolloin en ole masentunut. Se vaatii paljon työtä, ja tuntuu epäreilulta, että MINÄ joudun maksamaan asioista, jotka toiset ihmiset ovat minulle aiheuttaneet. Unohdan kuitenkin tämän suuren epäreiluuden ja vääryyden, maksan muiden minulle aiheuttamista traumoista suuren hinnan ja yritän parhaani mukaan parantua. Olen sisukas sussu! Ehkä maailman sisukkain. Minä onnistun!

Ajatuksia infernaalisen kivun keskeltä

Suljettu saari. Yhdeksäs komppania. Schindlerin lista. Sotaa. Kuolemaa. Kärsimystä. Kidutusta. Mielisairautta. Ja kahdessa näistä elokuvista keskeisessä roolissa Sir Ben Kingsley.

Avomieheni huikkaa nojatuolistaan: “Kylläpä sä katot tänään positiivissävytteisiä elokuvia!” Toden totta. Kaikki nämä elokuvat suorastaan pursuavat vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja television ruudusta silmiini syöksyy sateenkaaria ja tähtisumua. Korviani hellii aseiden ja kranaattien hento humina sekä kuolevien ihmisten rääkäykset.

Olen joutunut tänään divaanisohvani vangiksi. Tänään, kuten vähän liian usein tätä nykyä, on infernaalisen vatsakivun teemapäivä. Itken kivusta samalla, kun hiki virtaa pitkin kasvojani. Ei ole mitään mahdollisuutta, että suunniteltu retki koiran kanssa toteutuisi tänään. Ehkä huomenna. Mikäli vatsani sallii. Ja koska olen sohvani vanki, enkä pysty pahemmin mihinkään liikkumaan, viihdytän itseäni tällä positiivissävytteisellä laatuviihteellä. Näinhän sitä kuuluu vapaapäiväänsä viettääkin: Sohvalla maaten ja kivuista kärvistellen.

Sohvapotilaana minulla on ollut myös aikaa ajatella. Aivan liikaa aikaa, jos rehellisiä ollaan. Olen onnistunut kääntämään jopa oikeasti positiiviset ja hyvät asiat päässäni negatiivisiksi. Valmentaja-opintojeni aikana opin ensimmäistä kertaa elämässäni positiivista ajattelua ja uuden näkökulman ottamista asioihin. Tänään minusta tuntuu siltä, että koko viime vuoden opinnot ovat valuneet viemäristä alas. Tai sitten tämä minusta huokuva synkkyys ja negatiivisuus johtuu vain siitä, että tämä vatsakipu tappaa kaikki pienetkin yritykset positiiviseen ajatteluun.

Töiden alkaessa sähköposti on laulanut reipasta ja iloista lauluaan. Eilen se lauloi uutisen Koulutusrahastolta. Hakemukseni on hyväksytty, ja tulen saamaan aikuisopintotukea juuri niin pitkän ajan kuin olin toivonutkin saavani. Tämähän on kerrassaan loistava uutinen, eikös? Tai niinhän sitä luulisi.

Olin varautunut siihen, että tulen saamaan loppusyksyn ja alkukevään paljon vähemmän rahaa kuin mitä saisin töitä tehden. En odottanutkaan saavani tukuttain seteleitä, joilla maksan helposti pitkän Bora Boran matkan, ja pienen visiitin Havaijille siinä samalla. Tein Koulutusrahaston nettisivuilla olevan laskurin kanssa laskelman, mitä noin suurin piirtein tulisin saamaan kuukaudessa. Se summa, minkä sieltä sain, oli noin 300 euroa enemmän, mitä Koulutusrahastolta tulleessa päätöksessä luki.

Ja nyt makaan sohvalla kipujeni kanssa, katson toinen toistaan väkivaltaisempia ja kurjempia elokuvia, ja mietin, miten ihmeessä tulen selviämään taloudellisesti tulevista kuukausista. Miten maksan kaikki laskut? Miten kustannan tyttäreni harrastukset? Entäs koiran menot? Itselläkin tulee aina välillä nälkä, ja autokin tarvitsee bensaa käydäkseen. Tulenko kokemaan täydellisen konkurssin tämän opiskeluni aikana?

Avauduin asiasta avomiehelleni. Hän oli sitä mieltä, että murehdin turhaan. Me kyllä tiesimme, että rahaa tulee olemaan vähemmän, meillä ei ole mitään suuria suunnitelmia (häiden lisäksi) emmekä ole ostamassa mitään kallista. Minulla on mahdollisuus saada haluamaani lisäkoulutusta. Minun täytyy käyttää tilanne hyväkseni. Jos teen kokopäivätöitä ja opiskelen samalla kokopäiväisesti, palan loppuun alta aikayksikön. Etenkin, kun en ole vielä palautunut kunnolla edellisestäkään loppuunpalamisesta.

Avomieheni sanat ovat viisaita. Ne vain eivät mene kivuista kärsiviin aivoihini asti tällä hetkellä. En voi lakata murehtimasta taloutta ja tulevaa. Minua kaduttaa koko opintovapaa, ja minusta tuntuu, että ajan meidän perheen karmeaan turmioon sillä, että haluan opiskella. Joudumme muuttamaan Martinsillan alle asumaan ja syömään pelkkiä kynsiämme.

Olen kymmenen vuoden yksinhuoltajuuden aikana tottunut siihen, että vastaan kaikesta yksin. Asioiden hoidosta, taloudesta, aivan kaikesta. En osaa ajatella, että taloudessamme on nyt kaksi aikuista, joista myös toinen saa rahaa. En etenkään tässä vaiheessa, kun makaan sohvalla kärvistellen, kiroillen ja kiukutellen itselleni.

Huomenna on päivä uusi. Toivottavasti kivuton sellainen. Ehkä huomenissa pystyn ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Tänään en pysty. Ehkä huomenna asiat selviävät. Tai elleivät huomenna lauantaina, niin viimeistään sitten maanantaina. Aina asiat ovat ennenkin selvinneet.

Niks naks nopeaan - Ja kakan marjat!

“Moi, Juho! Satu tässä. Mitäs puuhailet? Jossei sulla oo mitään sen kummempaa, niin haluatko tulla käymään? Mulla on loma, tylsää ja mä voisin teetättää sulle jonkun nepsy-harjoituksen. Saat samalla rapsuttaa Kaunoa. Kävin hakemassa Taikinajuuresta pullaakin, joten keitetään teet, syödään pullaa ja lihotaan. Eikä tässä tosiaan kauaa mene. Mä ajattelin tuollaista uudelleen määrittelyä. Ihan iisi-piisi. Ei kestä kauaa.”

Niin… Mitenkäs se menikään, ettei ikinä pitäisi tehdä ennustuksia?

Juho, 32 vuotta, ADD ja epätyypillinen unirytmi

Tarkoituksena oli tehdä Juhon kanssa asioiden uudelleen määrittelyä. Löysin tämän harjoituksen Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian työkirjasta. Harjoituksen ideana on nimetä itsessään negatiivisena pidettyjä ominaisuuksia tai piirteitä, minkä jälkeen ne käännetään positiiviseksi. Ajattelin, ettei tässä menisi kovinkaan kauaa. Söisimme pullat, joisimme teet, rapsuttelisimme koiraa ja se olisi siinä. Väärin meni!

Negatiivisia piirteitä Juho keksi seitsemän kappaletta:

• Kykenemättömyys keskittyä yhteen asiaan kerrallaan
• Tekemisen hitaus
• Ajatuksen hitaus
• Heräämisen vaikeus
• Poikkeava huumorintaju
• Huono henkinen jaksaminen
• Omien kykyjen epäileminen

Näiden keksiminen ei varsinaisesti tuottanut tuskaa. Siinä vaiheessa, kun piti lähteä kääntämään nämä asiat positiiviseksi, ja lähteä määrittelemään nämä uudelleen, siinä alkoivat vaikeudet.

Vaikeuksien kautta miellekarttoihin

Juho ei keksinyt millään mitään positiivista mihinkään. Pitkän harkinnan jälkeen saimme seuraavanlaisen listan aikaiseksi:

• Keskittymisvaikeus yhteen asiaan -> multitasking
• Tekemisen hitaus -> maltillisuus ja huolellisuus
• Ajatuksen hitaus -> harkinta ja viisaus
• Huono henkinen jaksaminen -> ei ota turhaa stressiä
• Omien kykyjen epäily -> pohtiva

Muihin kohtiin Juho ei tuntunut keksivän mitään, joten päätimme lähestyä asiaa hieman toiselta kantilta: Päätimme tehdä aiheista mind mapit! En näe mitään syytä siihen, miksi pitäisi pysyä tiukasti harjoituksen vaatimissa rajoissa, jos kerran asiakkaalle jokin toinen lähestymistapa on helpompi. Ja kun otimme mind mapit käyttöön, sitä positiivista alkoi tulla yllättävän paljon!

Poikkeavasta huumorintajusta saimme aikaan tällaisen mind mapin:

Heräämisen vaikeudesta tuli tällainen:

Myös omien kykyjen epäily sai aikaan mind mapin, vaikka siihen löytyikin se positiivinen sana:

Teet on juotu, pullat syöty ja pohtimisen lomassa tuli rapsuteltua koiraa niin, että sillä on tuskin enää karvoja jäljellä. Suunnittelemani “ihan pieni hetki” venyi moneen tuntiin. Mutta Juho ei ollut pahoillaan asiasta. Enkä kyllä minäkään! Pääasia, että saimme harjoituksen tehtyä ja Juholla oli harjoituksen jälkeen hyvä mieli.

Ja juujuu, Juho on lukenut tämän, tiedot on muutettu, ei voida tunnistaa, hyväksytty on ja blaablaablaa.

Ylpeyden aiheita

Ja koska pelkkä lomailu on tylsää, eikä sitä opinnäytetyötäkään jaksa aina vain vääntää, on välillä hyvä tehdä vähän asiakastöitä. Eihän lomailu mitään olisi, jos vain sohvalla makaisi tylsänä…

Juliaana, 29 vuotta, ADD

Olimme sopineet Juliaanan kanssa treffit täysin toisissa merkeissä, mutta nepsy-valmennuksen puolellehan se tietenkin meni! Kuinkas muutenkaan. Juliaana kertoi, miten kamppailee erään ison ongelman kanssa, mikä vaikuttaa hänen itsetuntoonsa syöden sitä pala palalta. Hän tuntee joka päivä häpeää ja syyllisyyttä. Ongelma on liian suuri ratkaistavaksi yhden pienen session aikana, joten päätän ratkaisemisen sijaan auttaa Juliaanaa löytämään itsessään hyvät puolet, ja auttaa itsetuntoa palautumaan edes yhden pienen palasen verran. Ihmeisiin en kykene yhden istunnon aikana, mutta jos Juliaanalle tulisi edes vähän parempi olo itsestään, se riittäisi.

Kun keskustelemme Juliaanan ongelmasta, tekstiä tulee kuin tykin suusta. Ongelmasta on helppo keskustella, ja pelkästään se, että sitä pääsee purkamaan, on tietenkin avuksi. Juliaana on hyvin tietoinen ongelmansa juurista ja siitä, mistä kaikki johtuu. Hän ei vain oikein tiedä, mitä asioille pitäisi tehdä, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja jotkut vaikutukset ovat negatiivisia Juliaanalle itselleen.

Kun ongelman taustat on puitu, kysyn Juliaanalta, missä hän on hyvä. Sen jälkeen tulee hiljaisuus. Hänet on opetettu siihen, että itseä ei saa missään tapauksessa kehua, tai turmio tulee. Ensin Juliaana sanoo, että hänellä on hyvä tekninen lukutaito. Taitohan se on sekin, en todellakaan kiellä. Määrittelen tarkemmin, mitä kaikkea tällä “hyvällä” tarkoitan ja annan esimerkkejä. Pitkän pohdinnan jälkeen Juliaana löytää kuin löytääkin itsestään paljon positiivista. Hän on luova, visuaalinen, empaattinen, välittävä, herkkä, myötätuntoinen, sosiaalinen… Hän osaa tunnistaa ja nimetä omat tunteensa: Ei hän välttämättä pysty niitä käsittelemään, mutta tunnistaa ne kuitenkin. Tässä oli jo pitkä lista asioita, missä Juliaana on hyvä.

Ylpeyden ja arvostuksen aihetta

Seuraavaan kysymykseen onkin jo helpompi vastata, eikä Juliaanan tarvitse miettiä niin pitkään. Kun kysyn, mitä sellaista hän on tehnyt, mistä hän on itsessään todella ylpeä, hän sanoo käsitelleensä erään ison pelon pois. Se vaati paljon työtä ja aikaa, mutta nyt tämä pelko on poissa eikä se häiritse enää hänen elämäänsä. Mielestäni tämä on erinomainen ylpeyden aihe! Paljon suurempi ylpeyden aihe kuin joku pokaali jostain urheilukisoista.

Hän lisää vielä sen, että pystyi viettämään joulun pyhät sukulaisten kanssa menettämättä hermojaan. Nauramme. Se on addille todella iso ja merkityksellinen juttu olla menettämättä hermojaan sukukokouksessa. Itse en olisi kyennyt samaan.

Mitä Juliaanassa on sellaista, mitä muut ihmiset arvostavat hänessä? Taas hän miettii hetken, mutta vastaus tulee kuitenkin aika nopsaan. Hän vastaa sen olevan iloisuus ja positiivisuus. Hän hymyilee ja nauraa paljon, ja nämä tarttuvat myös muihin läsnäolijoihin. Juliaanan seurassa kaikilla on hauskaa. Tämä on erittäin tärkeä asia tiedostaa, ja olen iloinen, että hän sanoi juuri tämän asian. Positiivisuus ja negatiivisuus ovat “tarttuvia tauteja”, ja ne tarttuvat todella helposti ympäristön muihin ihmisiin. Ja paljon parempi sitä on iloisuutta ja positiivisuutta tartuttaa kuin negatiivisuutta!

Tästä on ihan omaakin kokemusta, miten über-negatiiviset ihmiset sairastuttavat negatiivisuudellaan koko ilmapiirin, tuovat mukanaan ahdistusta ja vitutusta. Olen irrottautunut kahdesta tällaisesta ihmisestä vuoden sisään, ja oloni on paljon kevyempi. Paljon mieluummin vietän aikaani Juliaanan kaltaisten, iloisten ja positiivisten, ihmisten kanssa kuin negatiivareiden, jotka eivät osaa tehdä mitään muuta kuin valittaa siitä, miten naapurilla on hienompi auto.

Juliaana joutuu lähtemään, mutta varmasti jatkamme tästä hänen kanssaan. Eteenpäin on otettu pieni askel, hyvin pikkarainen sellainen. Mutta se on kuitenkin pari milliä lähempänä tavoitetta! Ensi kerralla, jos otetaan toiset pari milliä lähemmäs tavoitetta, ollaankin jo paljon pidemmällä kuin mitä ensimmäisellä kerralla. Hiljaa hyvä tulee.

Ja sitten se diskleimeri, eli Juliaana on saanut tutustua tekstiin, hyväksynyt sen ja jaadajaadajaada.