Kello on 20.30, kun avaan kotioven. Vihdoin ja viimein! Olen sulkenut sen takanani klo 8.30 tänä aamuna, ja nyt vasta pääsen avaamaan sen uudestaan. Takana on todella pitkä, mutta onneksi sitäkin antoisampi koulutuspäivä!
Aamupäivän nepsy-koulutuksen anti
Päivän ensimmäinen koulutusosuus kuuluu nepsy-valmentajan koulutukseen. Tämän päivän aiheena on aikuisen toiminta tukea tarvitsevan lapsen ja nuoren kanssa. Mullistavana ajatuksena on se, että lapsen toiminnan muuttamisen sijaan myös ympäristön - erityisesti aikuisten - pitäisi muuttua, jotta lasta voidaan tukea. Tämä on aihe, mistä puhutaan aivan liian vähän, mutta mikä olisi sitäkin tärkeämpi: Miksi me aikuiset vaadimme lapsia ja nuoria sopeutumaan ja muuttumaan, ellemme itse ole valmiita siihen?
Luennoitsija on innostava, ja häntä on mukava kuunnella. Hän liikkuu paljon, puhuu käsillään, käyttää erilaisia äänensävyjä ja -painoja. Paljon mielenkiintoisempaa kuunnella tällaista luentoa kuin sellaista, missä monotonisella äänellä päpätetään asia paperista lukien.
Puhumme erilaisista vuorovaikutustavoista ja niiden vaikutuksista lapseen ja haastaviin tilanteisiin. Alan väkisinkin miettiä omaa toimintaani sekä erityisopettajana että haastavan erityislapsen äitinä: Olenko joka tilanteessa toiminut oikealla tavalla? Olenko ollut tarpeeksi vuorovaikutteinen, vastaanottavainen ja lämmin? Voin sanoa täysin rehellisesti, etten todellakaan ole! Mutta onneksi saan synninpäästön, sillä luennoitsija sanoo, ettei kukaan aikuinen pysty siihen. Joskus vain on itse niin väsynyt, ettei pysty olemaan täydellisessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja se on elämää ja täysin inhimmillistä. Ja vaikka minäkin haluaisin olla yli-ihminen, super-nainen ja jumalatar, niin en ole. Olen vain ihminen.
Alan myös miettiä sitä, miten minut on lapsena kohdattu. Ollaanko minut kohdattu sillä lämpimällä vuorovaikutustavalla? Ei ole. Kun katsoo niitä aikuisia, joita itse sain kohdata lapsuudessani, olen saanut kohdata suurelta osin ihmishirviöitä, jotka ovat saaneet aikaan paljon pahaa ja suuria traumoja, mitä joudun työstämään edelleenkin. Eivät toki kaikki aikuiset ole tällaisia olleet, mutta sen jälkeen, kun muutimme kaupungista maaseudulle, elämästäni katosivat kaikki hyvät ja turvalliset aikuiset, enkä saanut tilalle mitään. Olen edelleenkin sitä mieltä, että suurin mahdollinen trauma, minkä voit lapsellesi aiheuttaa, on se, että pakotat hänet asumaan maaseudulla, pienessä tuppukylässä: Kaupunki on ainoa oikea paikka lapselle kasvaa.
Illan stressi-, kriisi- ja trauma-anti
Erittäin antoisan ja mielenkiintoisen päiväluennon jälkeen minulla on tasan 50 minuuttia aikaa siirtyä ensimmäisestä koulutuspaikasta toiseen. Ajan ruuhkaisen keskustan läpi, ja pysähdyn Heselle. Söin kyllä lounaan Ennin lounaskahvilassa, ja vielä leivoksenkin jälkiruuaksi, mutta siitä on jo monta tuntia, ja tässä on vielä monta tuntia edessä, ennen kuin pääsen kotiin. Saan koko ruokaympyrän täyteen Hesburgerin pikaruokamätöstä. Tai sitten en.
Yliopistolla mässytän ranskalaisia ja kasvishampurilaistani käytävällä. Opiskeluporukkaa alkaa valua sisään. Myös eräällä toisella on pikaruokamättöä mukanaan, tosin Mäkkärin mättöä. Olen isänmaallisempi, koska minulla on Hesemättöä. Ihan kuin tässä nyt joku isänmaallisuuskilpailu olisi käynnissä.
Tänään on aiheena psyykkiset ja traumaattiset kriisit. Puhumme erilaisista kriisityypeistä ja siitä, miten ne pystytään ratkaisemaan, jos pystytään. Ja ellei pystytä, mitä tapahtuu. Käymme läpi myös pitkän listan erilaisia esimerkkejä siitä, mitkä voivat olla elämäntapahtumiin liittyviä kriisitilanteita. Tässä kohden korostuu myös yksilöllisyys ja se, miten eri tilanteet näyttäytyvät eri ihmisille erilaisina. Esim. vanhempien avioero voi jollekin lapselle olla maailman suurin katastrofi, kun taas toiselle se on huojennus ja askel kohti parempaa elämää. Myöskin tilanteet, mitkä yleensä koetaan positiivisina, voivat aiheuttaa stressiä ja kriisiä, kuten esim. pikkusisaruksen syntyminen perheeseen. Vanhemmille iloinen asia saattaakin olla isommalle sisarukselle kova paikka.
Moottoriturpa jäkättää taas omiaan, eikä luennoitsija puutu tarpeeksi napakasti. Jäkätys antaa minulla aikaa pohtia. Huomaan, että olen tämän syksyn aikana alkanut pohtia omaa lapsuuttani ja nuoruuttani erityisen paljon. En ole aikaisemmin tuhlannut sen ajatteluun paljonkaan aikaa ja energiaa, mutta nyt tuhlaan siihen sitä energiaa sitäkin enemmän. Ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olen myös alkanut puhua äidilleni siitä, miten hän on osasyyllinen oikeastaan kaikkeen: Hän ei tukenut, hän ei auttanut, hän ei kuunnellut, hänelle ei voinut puhua eikä kertoa, hän ei suojellut, hän ei puuttunut mihinkään (esim. todella vakavaan ja pahaan koulutilanteeseen), hän ei ollut se turvallinen aikuinen, kenen puoleen kääntyä. Minulla ei ollut yhtään suojaavaa tekijää, ei yhtään turvalllista aikuista. Minulla oli vain masentunut äiti, joka ei jaksanut välittää lapsistaan eikä huolehtia heistä.
Ymmärrän kyllä, ettei masentunut ja väsynyt ihminen jaksa, eikä myöskään huomaa ympärillään tapahtuvia asioita. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että huonon kotitilanteen takia kaikilta perheemme lapsilta jäivät kaikki kehitystehtävät täyttämättä, eikä meillä ollut turvallista aikuista, keneen tukeutua. Joudumme nyt maksamaan siitä kovan hinnan.
Huomenna on päivä uus
Stressitilanteet ovat osaltani ohi, tältä päivää. Huomenna on uusi päivä ja uudet stressi- ja kriisitilanteet tiedossa. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että tapaamme huomenna ensimmäistä kertaa hääsuunnittelijamme, ja olen niin stressinä koko tapaamisesta, että melkein pissin housuuni. Olenko todellakin menossa naimisiin? Olenko hullu? Kyllä, olen hullu. Onko naimisiinmeno hulluin tekoni? Se onkin sitten täysin toinen kysymys.
Nyt saan loppuillan viettää rakkaan pikkuisen Kaunoni vieressä, rapsutella ja hoivata pientä potilasta, jolla on jalka leikkauksen jäljiltä paketissa. Kaunolla on ollut kova ikävä äitiä, kun äiti oli pitkän päivän pois. Ja äidilläkin oli kova ikävä omaa pikkuista Kaunoa tämän pikkaraisen pitkän koulutuspäivän aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti