Harmaa ja kolea aamu. Olen, taas kerran, valvonut koko yön. Uni ei vain tullut. Pysyn hädin tuskin hereillä, kun lähden koiran kanssa aamulenkille. Laahustan koiran perässä surkean näköisenä. Mieli ei voi olla positiivinen huonosti nukutun yön jälkeen.
Lenkin jälkeen jään sohvalle. Tuijotan tietokoneen ruutua kuola valuen suunpielistä. En jaksa keskittyä mihinkään. Avomieheni käskee minun mennä nukkumaan. Menen sänkyyn pitkäkseni. Vaivun kyllä eräänlaiseen kevyeen tilaan, ja tuntuu siltä, kun aivoni leijuisivat ilmassa. En kuitenkaan nukahda.
Nousen ylös ärsyyntyneenä ja tuskastuneena. Turha yrittää nukkua, kun ei se uni kuitenkaan tule. Jospa tekisin jotain hyödyllistä sen sijaan. Pahvilaatikoita olisi vieläkin purkamatta, mutta ne ovat täynnä tuoreen avomieheni tavaroita, ja saattaisin heittää jotain hänelle hyvin tärkeää roskiin. Parempi, että hän itse koskee niihin, ja minä pidän näppini erossa noista laatikoista.
Muistan opinnäytetyön palautuspäivän. Siihen on vain kuukausi aikaa! Opinnäytetyön kirjallinen osuus on kyllä muuten valmis, mutta siitä puuttuu johdanto ja yhteenveto. Vaikka olen puolinukuksissa, päätän kirjoittaa puuttuvat jutut alta pois. On sitten sekin tehty. Mutta ensin keitän itselleni ison kupin teetä, Karibian aurinkoa, tuomaan hieman paistetta tähän harmaaseen päivään.
Avaan tiedoston ja alan lukea sitä. Löydän kirjoitusvirheitä ja alan korjata niitä. En ole tyytyväinen tekstiini, ja se on mielestäni tönkköä. Juuri nyt ei ajatus kuitenkaan luista niin paljoa, että pystyisin lähteä muokkaamaan sitä paremmaksi. Olkoon tuollainen. Eihän tämä mikään kaunokirjallinen teos ole, vaan valmentaja-opintojen opinnäytetyö. Kunhan asiasisältö on edes suhteellisen oikein, niin hyvä on.
Alan pohtia opinnäytetyötäni kokonaisuutena. Tajuan, etten ole esitellyt ollenkaan asiakkaani diagnoosia; olen esitellyt vain ne metodit, mitä olen asiakastyössäni käyttänyt. Perkele! Onneksi huomasin asian nyt enkä kaksi päivää sen jälkeen, kun olen jo palauttanut työn. Alan kaivaa kirjahyllyäni, ja otan sieltä kirjan toisensa jälkeen. Muistan teekuppini, ja käyn hörppäisemässä siitä. Tee on jo ehtinyt vähän jäähtyä.
Palaan sohvalle kirjapinon kanssa. Eipä näissä kirjoissa paljoa uutta luettavaa ole, sillä olen lukenut jokaisen näistä teoksista jo moneen kertaan, tehdessäni muita opiskeluihin liittyviä kirjallisia töitä. Etsin sellaisia kohtia, mihin haluan viitata, ja sen jälkeen alan kirjoittaa.
Näpynäpynäpy. Näppäimistö laulaa. QWERTY laulaa. Sormeni laulavat, kun juoksevat kirjaimelta toiselle. Olen huomaamattani kirjoittanut kolme A4:sta. Tulen siihen tulokseen, että tämä riittää. On aika siirtyä johdannon kirjoittamiseen. Sehän minun tehdä noin alun alkaenkin. Hieman vain hairahduin raiteilta. Hupsista saatana.
Ja ai niin, se tee! Se on vieläkin kupissa. Maistan sitä ja huomaan sen jäähtyneen aivan jääkylmäksi. En jaksa lähteä keittämään uutta kupillista. Olen siis ilman teetä.
Johdantoa mietin vähän aikaa, mutta saan kuin saankin lopulta kirjoitettua muutaman nasevan lauseen johdannon alkuun. Sen jälkeen kaikki se perus, mitä johdannossa kuuluukin olla, ja sitten on sekin valmis. Yhteenveto puuttuu vielä, mutta olen aivan liian väsynyt jaksaakseni juuri nyt jatkaa siitä. Se on kaikkein helpoin asia kirjoittaa, joten säästän sen vaikkapa iltaan. Tai huomiseen. Tai ylihuomiseen. Ihan sama, mutta säästän kuitenkin. Nyt en jaksa enää ajatella.
Pohdin taas sitä, millaisen supervoiman olen saanutkaan synnyinlahjaksi. Ellen olisi ADHD, mitä olisin? En ainakaan tällainen ihminen, joka saa umpiunisena QWERTYn laulamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti