Perrrrrrrr...he

Ihanainen aamuinen aurinkoinen. Se ei kuitenkaan piristä minua, sillä olen unilääkkeiden takia ihan hirveässä tokkurassa. Torkutan herätyskelloa, mutta se ei helpota tokkuraista oloa yhtään. Pakko nousta ylös, vaikka sänky vielä kutsuisi. Tänään on toiseksi viimeinen päivä nepsy-valmentajan koulutusta, enkä aio luovuttaa nyt, kun olen jo näin loppusuoralla.

Kapuan ylös mäkeä, mitä olen kavunnut monesti tämän kuluneen vuoden aikana. Mäki vihertää. Kevät on saapunut. En kuitenkaan saa nauttia aurinkoisesta säästä ja luonnon vihreydestä, vaan avaan Keltaisen talon ulko-oven ja astun sisään 1800-luvulla rakennettuun, vanhaan taloon.

Tämän päivän aiheena on perhe ja perhevalmennus. Päivä alkaa sillä, että valitsemme kortin, mikä parhaiten kuvaa meitä nepsy-valmentajina. Itse valitsen koira-aiheisen kortin, minkä takana lukee “rento”. Olen rento ihminen, seurassani voi olla rennosti. Koirateeman valitsin myös siksi, että haluan käyttää valmennuksessa erilaisia menetelmiä: Eläinavusteisuutta, voimauttavaa valokuvausta ja mitä kaikkea muuta keksinkään. Vastaus kelpuutetaan.

Käymme läpi perheen määritelmää ja perhedynamiikkaa. Suomessa perhekäsitys on hyvin suppea, ja perheeksi lasketaan lähinnä vanhemmat ja lapset. Tai sitten puolisot, ellei lapsia ole. Sedät, tädit, serkut ja isovanhemmat eivät kuulu Suomessa perheeseen, ainakaan virallisesti. Itse olen sitä mieltä, että se on ihan itsestä kiinni, mikä on se oma perhe. Perhe ei välttämättä muodostu verisukulaisista tai avioliiton kautta solmituista siteistä. Myös erittäin hyvät ystävät voivat olla perhe, jos näin itse ajattelevat. Perheenjäsenyys on omassa päässä.

Puhumme myös siitä, miten asiakas kohdataan. Olisin kaivannut ehkä enemmän sitä näkökulmaa, miten PERHE kohdataan. Mielestäni koulutuksessa tuli esille yksilönäkökulma enemmän kuin perhenäkökulma. En väitä, että asia olisi ollut turhaa: Se oli varsin hyödyllistä! Mutta olisin kaivannut laajempaa näkökulmaa asiaan.

Keltaisen tuvan takapihalla olisi voinut nauttia auringosta.

Päivä päättyy pariin harjoitukseen. Ensin teemme pariharjoituksen, missä ensin parille annetaan negatiivista palautetta. Pari vastaa palautteeseen välinpitämättömästi ja kaataa syyn muiden niskoille. Sen jälkeen pohdimme, millaisia tunteita tämä herätti. Itse otin sen verran näyttelijän roolia tehtävän aikana, ettei se herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Voin kuitenkin kuvitella tämänlaisen välinpitämättömän vastauksen tuntuvan ikävältä. Teemme parityön uudestaan, tällä kertaa niin, että negatiivisen palautteen jälkeen pari pahoittelee ja tekee korjausehdotuksen. Pohdimme taas, miltä tuntui. Itse en pääse näyttelijän roolista mihinkään, mutta uskon, että tällainen palaute tuntuu huomattavasti paremmalta.

Viimeisenä teemme onnistumiskartoituksen. Keksimme asian, missä olemme onnistuneet ja mietimme, miten siinä onnistuimme, kenestä saimme tukea jne. Vaikeinta tehtävässä oli keksiä se asia, missä on onnistunut. Edelleenkin sen suomalaisen nöyryyden eetoksen takia. Ei saisi kehua itseään eikä ajatella itsestään mitään hyvää.

Koulutuspäivän päätteeksi olen niin väsynyt, että rojahdan sänkyyn. Vaikka päivä ei ole ollut mitenkään raskas, se on silti ollut aivan äärimmäisen raskas. Minua väsyttää aivan järjettömän paljon. Otan päiväunet kaksi miestä kainalossani: Toisessa kainalossa avomieheni ja toisessa rakas koirani Kauno. Ainakin minun on turvallista olla tällaisessa miesseurassa.

Keltainen tupa.

Vatsakipuhelvetistä, päivää!

Olen kärsinyt koko armaan illan jäätävistä vatsakivuista. Siis sellaisista, että käperryn kolminkerroin, huudan, itken ja potkin. Mikään ei auta. Kipu ei mene pois. Välillä se helpottaa hetkeksi aikaa, mutta palaa taas uudestaan. Näitä vatsakipuja on ollut jo jonkin aikaa, mutta ne ovat pahentuneet. Kivun taso alkaa vastata sitä luokkaa, mikä yleensä koetaan synnytyssalissa.

Avomieheni kysyy, haluanko lähteä hänen kanssaan viemään koiraa. Toki haluaisin lähteä, mutta näissä kivuissa en kykene liikkumaan kuin kierien. Parempi, etten lähde. Kysymyshetkellä olen sen verran tolkuissani, että pystyn jopa istumaan sohvalla, mutta on vain ajan kysymys, milloin kipu äityy taas niin kovaksi, että alan huutaa ja itkeä.

Konttaan kirjahyllylle ja kaivan sieltä ajanvietettä siksi aikaa, kun elämäni miehet ovat ulkona. Juuri sellaisella korkeudella, mihin konttausasennosta yletän, on Tammenterhon tarinoita. En ole lukenut niitä vähään aikaan. Otan kummatkin työkirjat käteeni, ja konttaan takaisin sohvalle.

Perhevalmentajan työkirja. Olen kyllä tutustunut tähän kirjaan, mutten ajatuksella. En ole harkinnut perhevalmennusta kovinkaan vakavasti. Päätän tutustua kirjaan hieman paremmin. Eihän sitä koskaan tiedä; ehkä minustakin voisi kuoriutua ihan kelpo perhevalmentaja! Taisin joskus sanoa, ettei minusta tule ikinä opettajaa, saati sitten erityisopettajaa, ja katsokaapa vain, missä minä nyt olen. Never say never.

Kirjan ensimmäiset osat ovat taustateoriaa sekä neuropsykiatriselle että perhevalmennukselle. Skippaan ne. Kyllä minä nämä teoriat jo tiedän. Hyppään suoraan osioon, missä aletaan puhua käytännön työstä ja harjoitteista.

Vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä. Jaha. Kyllähän minä sen jo tiesin, että toistamme omassa vanhemmuudessamme sen, mitä olemme saaneet omassa kodissamme. Ensimmäisenä on omien kasvupolkujen tunnistamisen harjoitus. Tarkoituksena on tulla tietoisiksi siitä, toimimmeko me samalla tavalla kuin mitä omat vanhempamme ovat toimineet, vai olemmeko tietoisesti valinneet täysin toisen toimintamallin.

Harjoituksessa käydään läpi omat lapsuuden maisemat aina hajuja ja värejä myöten. Muistellaan sitä, kuka oli vastassa, kun itse menimme päiväkotiin pieninä lapsina, millaista oli kouluruokailu ala-asteella ja missä notkuimme teini-ikäisinä. Harjoituksen lopussa sanotaan, että perhevalmentajan tulisi myös itse tiedostaa omat kasvupolkunsa.

Alan kivun keskellä miettiä laiskasti omaa lapsuuttani. Saan muutaman hataran kuvan mieleeni. Kun siirryn mielikuvissani viidenteen luokkaan, en halua jatkaa enää. Kuvista tulee liian epämiellyttäviä. En halua muistella. Minulla on jo järkyttävät vatsakivut, se riittää. En halua olla myös henkisissä kivuissa. Jätän harjoituksen teon siihen.

Seuraavaksi tulee sukupuu ja verkostokartan luominen. En kykene nousemaan sohvalta, jotta hakisin eteisestä kynää ja paperia verkostokarttaa varten. Alan pohtia sitä pienessä mielessäni. Näen mielessäni verkostokartan, mikä on suhteellisen laaja. Se kuitenkin sisältää suurimmaksi osaksi pelkästään ystäviä. Suku pitäisi myös liittää karttaan. Koen lievän masennuskohtauksen, enkä halua jatkaa tätäkään harjoitusta. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minun on mahdollista luoda laajahko verkostokartta, vaikka siinä onkin lähinnä pelkkiä ystäviä.

Hyppään suosiolla seuraavaan. Perheen rakenne ja ihmissuhteet. Perhesysteemi ja perheen sisäiset prosessit. Voi luoja! Liian paljon ja liian vaikeita kysymyksiä. Seuraava!

Vanhemmuuden roolikartta. Tuijotan sitä hetken lasittunein silmin ja mietin, pitäisikö sitä kontata hakemaan ämpäri, sillä huono oloni on pahentunut. Päätän pidättää oksennusta.

Roolikartan tarkoitus on toimia oman vanhemmuuden arvioinnin välineenä. Pitäisikö minun nyt alkaa arvioida omaa vanhemmuuttani? Riittäisikö vain se, että sanon olevani paska mutsi?

Suljen kirjan. En ole saanut ensimmäistäkään harjoitusta tehtyä itse loppuun. Mitä se kertoo minusta? Ehkä se kertoo sen, etten ole paras mahdollinen ihminen nimenomaan perhevalmennusta tekemään. Ellen pysty kohtaamaan omaa elämääni ja elämänhistoriaani perhenäkökulmasta, miten pystyisin auttamaan toisia heidän perheongelmissaan? Sovellun ehkä paremmin yksilövalmennukseen, ilman mitään perherasitteita taustalla.

Ovi käy ja molemmat mieheni tulevat sisään. Se tosi karvainen ja se vähemmän karvainen. Koira ryntää heti luokseni. Raukka on ollut minusta huolissaan koko illan. Se on tullut heti luokseni, kun olen alkanut tuskahuutokonserttini. Nyt karvainen kipuhoitajani tulee tarkistamaan, onko minulla kaikki hyvin. Ei ole vielä. Hirveää kouristusta ei ole hetkeen tullut, mutten ole kokonaan kivuton.

Laitan kirjan pois. En halua miettiä perhehistoriaani sen enempää. Koiralleni tiedän olevan paras mahdollinen ihmisäiti. Ja aloitan kivunlievityshoidon rapsutusterapialla.

Älä tallaa sielua

Eilisen parisuhdekurssin innostamana päätin ottaa selvää, mitä kaikkea valmentaja voi tuoda parisuhteeseen, vai voiko valmentaja tuoda mitään. Onko se edes valmentajan tehtävä puuttua toisten parisuhteeseen? Kaivan hyllystäni Tammenterhon tarinoita-teoriakirjan sekä perhevalmennuksen työkirjan. En pääse lukemisessa kovinkaan pitkälle, kun törmään teoriakirjassa Tommy Tabermannin runoon, ja jään ajattelemaan runon sanomaa.

Kaikkea saa tehdä

Kaikkea pitää tehdä

Kaikkia ovia täytyy tempoa

Kaikkia kuita kurkotella

On vain yksi ehto, elinehto:

Värisevää sielua ei saa tallata

Valmentajan tehtävä on auttaa. Auttaa valmennettavaa, ja ehkä myös hänen perhettään, löytämään uusi, parempi elämä. Auttaa luomaan struktuureita strukturoimattomaan elämään, auttaa löytämään kauan kadoksissa ollut itsetunto, auttaa löytämään elämän suunta ja tuoda selkeyttä arkeen. Tätä kaikkea minun kuuluu valmentajana tehdä, ja vähän muutakin vielä päälle.

Entä, ellen onnistukaan? Aina ei voi onnistua eikä valmennus aina tuota tavoiteltua lopputulosta. Se tuskin tappaa ketään, jos asiakas huomaa, ettei valmennus ollutkaan hänen juttunsa eikä hän jaksakaan keskittyä valmennukseen. Mutta entä, jos lopputuloksena onkin tallottu ja traumatisoitunut sielu? Voiko valmentaja tehdä myös tämän? Miksei voisi? Sielun tallominen on niin kovin helppoa. Tiedän sen kokemuksesta. Minunkin sieluni tallottiin ala-asteen kuudennen luokan opettajani johdosta (kiitti vain vitusti!) ja se johti traumoihin, mistä en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Aivan kuten opettajakin, valmentaja tai terapeutti voi onnistua tallomaan sielun, itsetunnon ja koko elämän maanrakoon. Miten? Helpommin kuin voisi kuvitella! Sanomalla väärät sanat väärään aikaan, olemalla kärsimätön, antamalla vääränlaista palautetta, sulkemalla korvansa, väittämällä olevansa oikeassa ja luovuttamalla asiakkaan suhteen, jos ensimmäisenä kokeiltu asia ei toimikaan.

Luulisi, että olisi helppoa vain päättää: Harkitsen sanani tarkkaan, olen kärsivällinen, kuuntelen ja otan huomioon asiakkaan mielipiteen. Käytännössä se ei kuitenkaan ole yhtä helposti tehty. Me ihmiset olemme erilaisia ja ymmärrämme viestit eri tavalla. Vaikka ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, voi toinen silti loukkaantua ymmärtäessään viestin väärin. Kuinka tarkkaan valmentajan täytyy miettiä sanojaan, mitä voi sanoa?

Ja entä, jos vastaan tulee tilanne, missä olisi pakko sanoa asia rehellisesti tietäen, että asiakas tulee loukkaantumaan. Mitä pitäisi silloin tehdä? Loukata asiakasta sanomalla asia rehellisesti, vai olla vain hiljaa, missä tapauksessa asiakkaan elämä saattaa myöhemmässä vaiheessa heittää häränpyllyä? Kumpi on parempi vaihtoehto?

Missä menee valmennuksen ja henkilökohtaiseen elämään puuttumisen raja? Valmennuksen tehtävä on ohjata oikeaan suuntaan, ei puuttua elämään. Milloin asiakas kokee valmentajan puuttuvan hänen elämäänsä auttamisen ja ohjaamisen sijaan? Olettaisin, että ainakin silloin, kun valmentaja tyrkyttää omia näkemyksiään asioista, mutta onko muita tilanteita?

Tammenterhon tarinoissa ei käsitellä valmentajan ammattietiikkaa kovinkaan paljon, vaikka mielestäni tämä on iso asia, mitä tulisi jokaisen valmentajaksi opiskelevan pohtia. Ainakin toivon, että jokainen valmentaja haluaa olla eettisesti hyvä valmentaja, kuten jokaisen opettajankin pitäisi olla eettisesti hyvä opettaja. Toisaalta, mätiä omenoita mahtuu aina joukkoon, kuten olen saanut huomata.

Kuinka hukuttaa kala – Itsereflektioiden äärellä

R-kioskin jonossa seisoo varmaan 15 ihmistä ennen minua. Jonottaminen ottaa aivoon eikä olokaan ole mikään hehkeä kaiken sairastamisen jälkeen, mutta jonottaminen kannattaa: Saan R-kioskin söpöltä, ruskeasilmäiseltä myyjäpojalta paketin, mikä sisältää kolme tärkeää teosta! Ne ovat vihdoinkin täällä: Tammenterhon tarinat.

Tammenterhojen tarinointia

Tarinat eivät varsinaisesti kuulu kummankaan opintolinjan kirjavalikoimaan, mutta halusin kuitenkin tukea Adlibristä ostamalla koko kirjasarjan. Teoriakirja näyttää ensisilmäyksen perusteella olevan kattava paketti ratkaisukeskeisyydestä, valmennuksesta, eri menetelmistä ja sisältää mukavasti tietoa myös eri diagnooseista. Kaksi työkirjaa sisältää käytännön vinkkejä siitä, miten käytännön valmennusta voi tehdä.

Kirjavalikoima täydentyi tänään näillä.

Toinen työkirjoista on nimeltään Perhevalmentajan työkirja. En näe itseäni ihan ensimmäiseksi sellaisena ihmisenä, jonka olisi syytä alkaa valmentaa perheitä kuntoon, kun omassanikin on niin paljon kunnostettavaa! Ainakin tässä vaiheessa tuntuu vielä siltä, että jos alkaisin neuvoa toisia heidän kasvatus- ja parisuhdeongelmissaan, se olisi sama asia kuin yrittäisin saada kalaa hukkumaan. Koen olevani hermoheikko äiti, joka räjähtää lapselleen ihan pienistäkin asioita. Toisaalta, lapseni ei ole mikään helpoin mahdollinen tapaus kaikkine kauniine käytös- ja uhmakkuushäiriödiagnoseineen, mutta enpä minä itsekään anna sitä rauhallisen vanhemman esimerkkiä kovinkaan hyvin. Meidän kodissamme ei ole ikinä tuoksunut pulla, vaan lähinnä pohjaan palaneet riisit ja pakastepizza.

Lapsen isästä erosin jo niin monta vuotta sitten, etten edes osaa laskea niin pitkälle. Tyttäreni ei itse edes muista sitä aikaa, kun asuimme vielä hänen isänsä kanssa saman katon alla. Sen jälkeen miehiä on tullut ja mennyt. Osaksi siitä syystä, että sanon soronoot heti pienenkin ongelman tultua. Eihän parisuhteessa nyt riidellä saa! Häpesin silmät päästäni, kun tyttäreni sanoi kovalla äänellä tavatessaan nykyisen poikaystäväni: ”Älä nyt sitten TOTA äijää heitä ulos, kun se on niin mukava”. Jos olisin ollut poikaystäväni housuissa, olisin todennäköisesti aivan yhtäkkiä muistanut, että hella jäi kotona päälle, mummoakin piti käydä moikkaamassa ja tänään taisi olla töissäkin iltavuoro, vaikken vuorotyötä teekään. Jostain syystä hän ei kuitenkaan muistanut mitään tuollaista, ja on edelleenkin elämässäni! Hyvä niin.

Opinnoissani en aio keskittyä perhevalmennukseen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä työelämä tuo mukanaan, ja mihin kaikkialle se vie. Ties vaikka joskus minä, pinkkitukkainen Satu, olisinkin eräs Suomen kuuluisimmista perhe- ja parisuhdeneuvojista! Okei, tuo heitto oli nyt kyllä niin huvittava, että nauran sitä itsekin pissat housuissa. Ne, jotka vähänkään minua tuntevat henkilökohtaisesti, tuskin näkevät minua minään parisuhdeneuvojana. Toisaalta, eihän minusta ikinä pitänyt tulla opettajaakaan, saati sitten erityisopettajaa. Kummallisia ovat elämän tiet.

Poikaystäväni, tyttäreni ja koirani mökin rannassa. Se, mitä minä kutsun perheeksi. 

Baby step by baby step

Tammenterhot eivät olleet päivän ainoita piristysruiskeita. Postitäti toi myös hyvää luettavaa, ja jopa ihan suoraan postiluukusta sisään! Ei tarvinnut lähteä R-kioskille jonottamaan. Ja ehdin jopa napata paketin lattialta ennen kuin se ehti käymään koiranpennun suussa! Olen oppinut, vaikka vanha koira olenkin.

Voimaannuttavan ohjaamisen käsikirja kuulostaa hirveän tylsältä teokselta. Kirja on pieni ja läpyskämäinen, kansikuva mielenkiinnoton. Tekisi mieli palauttaa koko kirja, mutta kun se kerran kuuluu kurssikirjoihin, niin luetaan nyt sitten. Enpä pääse kovinkaan pitkälle, kun mielipiteeni muuttuu: Kirja onkin todella hyvä! Se on tiivis, mutta kattava paketti siitä, miten valmentaa ADHD-aikuista. Saan siitä paljon ideoita myös omaa ADHD-elämääni ajatellen. Vaikka ensivaikutelmani kirjasta olikin kuivahko, minussa on sen verran kuitenkin naista, että pystyn myöntämään olleeni väärässä.

Kaiken kukkuraksi, kirja muistuttaa minua hyvin tärkeästä asiasta: Edistysaskeleet ovat pieniä ja ne on otettava yksi kerrallaan. Monelle ADHD-aikuiselle, kuten myös itselleni, maailman vaikea asia on odottaminen. Jos jotain haluaa, se pitää saada heti, mielellään jo kaksi sekuntia sitten. Asiat, mitkä edistyvät hitaasti, tuntuvat tökkiviltä. Miksen edisty nopeammin? Olenko huono? Miksei mikään suju? En osaa mitään! Olen tyhmä ja täysin turha ihminen! Eikö se vieläkään onnistu? Miksei se onnistu? Ja tämän ajatusketjun laukaisemiseksi riittää se, ettei perunavesi kattilassa lähde kiehumaan tarpeeksi nopeasti.

Jos haluaa oppia tekemään jotain hyvin, opetteluun on käytettävä aikaa. Jos haluaa saavuttaa jotain pysyvää (vaikkapa nyt sen parisuhteen), asian hoitamiseen ja ylläpitoon on uhrattava aikaa ja kärsivällisyyttä. Asiat kyllä edistyvät! Mutta ne edistyksen askeleet ovat pieniä vauvan askelia, ja aluksi vielä suhteellisen haparoivia, ennen kuin jalat alkavat kantaa paremmin. Jos jokin asia tapahtuu yhdessä sekunnissa, se todennäköisesti on huono asia. Esimerkkinä voisin antaa vaikkapa Hiroshiman pommin.

Vielä, kun ADHD-aivoni tajuisivat tämän…

Pienen pienet tassut ottavat pienen pieniä askelia. Ainakin aluksi.