Olin hyvin lyhyessä unessa psykiatrinen sairaanhoitaja (MINÄ, joka en voisi olla missään hoitoalan ammatissa työssä!) ja olin soittamassa paranoidista skitsofreniaa sairastavalle potilaalle päivän viimeistä puhelua. Olin uusi työssäni ja potilas myös minulle ennestään tuntematon.
Kun miespuolinen potilas vastasi puhelimeen ja esittelin itseni, potilas huudahti kovaan ääneen: “Vihdoinkin joku, joka tajuaa soittaa minulle vasta klo 15 jälkeen!” Hän kertoi, miten hänelle aina yritetään soittaa kahdeksalta aamulla, mutta hän nukkuu raskaan lääkityksen takia pitkään, ja hän aina missaa puhelut.
Tarkistin hänen tietonsa ja kyselin lääkityksestä tarkemmin. Potilas kertoi, että lääkitys on aiheuttanut hänelle reumaa, ja siksi hän haluaa luopua lääkityksestä kokonaan. Hän on keskustellut asiasta terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on suositellut samaa.
Sanoin, ettei terveyskeskuslääkäri tiedä mitään psykiatrian alan lääkkeistä, ja asiasta tulisi keskustella aina nimenomaan psykiatrin polin kanssa, ei terveyskeskuksen, sillä siellä ei ole kuin yleislääketieteen osaaminen. Potilas alkoi kertoa, miten hänen hallusinaationsakin ovat kadonneet, eikä hän kuule enää ääniä. Sanoin, ettei tuohonkaan kannattaisi luottaa, sillä äänet voivat olla niin vaimeita, ettei hän vain kuule niitä kovin hyvin, mutta ne ovat siellä kuitenkin.
Potilas jatkoi inttämistä, että hän haluaa luopua lääkityksestä. Lopulta sanoin, ettei hän ole mikään John Nash, eikä hän voi kontrolloida hallusinaatioitaan. Tähän väliin soi herätyskello, ja keskeytti unen. Ei muuta kuin päivän tapaamiseen tämän mukavan pienen kinastelun myötä.
 |
| John Nash ja hänen kaunis mielensä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti