Unien ihmeellinen maailma, osa 51

Olen jo miettinyt, pitäisikö minun luopua tuosta unilääkkeestä, ja olla vain nukkumatta, koska tuon unilääkkeen takia unet ovat muuttuneet aina vain härömmiksi. Eikä tämäkään tee tuossa häröydessä sitä poikkeusta.

Näin viime yönä monia pieniä ja lyhyitä unia. Ensimmäinen niistä tapahtui meidän omassa taloyhtiössämme. Seisoin taloyhtiömme “kymppitalon” edustalla ja katselin, miten neljännestä kerroksesta hyppi koira parvekkeita pitkin alas. Koira oli muuten corgin näköinen, mutta sillä oli pitkät jalat. Taloyhtiömme puheenjohtaja, vanhempi rouva, tuli viereeni kertomaan, miten koira on hänellä hoidossa ja koira oli oppinut hyppimään varovasti parvekkeen kaiteelta alemman parvekkeen kaiteelle ja sitä myöten alas asti aina, kun halusi päästä ulos. Rouva pohti, että hänen täytyy alkaa pitää parvekkeen laseja kiinni, ettei koira pääse livahtamaan. Sanoin, että tuo on koiralle erittäin vaarallista. Kissa voisi ehkä selviytyäkin moisesta pudotuksesta, jos vahinko kävisi, eikä osuisikaan kaiteelle, mutta koira ei selviydy. Alemmalla parvekkeella oli perhe seuraamassa tilannetta. Noin 10-vuotias perheen poika kävi hakemassa sisältä ihan pienen kissanpennun ja sanoi, että haluaa kokeilla, säilyykö kissa hengissä pudotuksesta. Huusin, ettei nyt pentua pudota kuitenkaan alas, ettei se selviä. Aikuinen kissa voisi ehkä selvitäkin.

Oma, ihanista ihanin Kaunokaiseni ei ole pitkäjalkainen corgi, vaan
suomenlapinkoira.

Tästä unesta hyppäsin hotelliin. Olin suuren ja vanhan hotellin ylimmässä kerroksessa etsimässä epätoivoisesti huonettani. Kädessäni oli vanha avain, missä oli huoneen numero kirjoitettuna puiseen avaimenperään. Käytävän päässä olevan huoneen ovi oli raollaa, ja näin, miten pikkusiskoni istui huoneessa, meikkauspeilin edessä, harjaten hiuksiaan. Ajattelin, että siskoni sentään löysi huoneensa, mutta missä hemmetissä minun huoneeni on? Huoneiden numerot olivat ovissa sekaisin eivätkä missään järjestyksessä.

Siirryin käytävän toiseen päähän etsimään huonetta. Seinustalla oli vanhoja, paksuja verhoja kuin verhokaupassa. Niissä oli kiinni numerolaattoja. Nämä verhot olivat ovia huoneisiin. En kuitenkaan löytänyt omaa huonettani mistään. Sen sijaan löysin lipaston, ja löysin lipaston uumenista silkkisen, violetin aamutakin. Eräs nainen kiljahti, kun näki minun kädessäni sen, ja huusi, etten missään nimessä saisi vetää sitä päälleni. Valkoiset aamutakit ovat ok, mutta violetit eivät. Nämä violetit aamutakit “syövät” kantajansa ja vievät ne toiseen ulottuvuuteen, mistä ei pääse pois. Olin epäluuloinen, ja vedin kokeeksi aamutakin hihan käteeni. Ja tosiaan, hiha ikään kuin “imeytyi” käteeni. Repäisin sen äkkiä pois päältäni.

Ei ole hotellihuone, vaan Viking Gracen premium-hytti.

Viimeisessä unessa olin synnytyslaitoksella (TAAS! Voisivatko nämä synnytysunet jo loppua?). Olin ihan hirveissä tuskissa ja yritin pusertaa pientä keskosvauvaa ulos. Avomieheni oli vieressäni, ja yritti sanoa jotain kannustavaa, mutta epäonnistui ja sanoi jotain mielestäni todella tökeröä. Iskin häntä nyrkillä ja huusin perään, että tulisi itse tähän pöydälle kokemaan nämä helvetin tuskat. MIeheni loukkaantui syvästi reaktiostani ja lähti itkien pois huoneesta. Yksi hoitajista lähti hänen peräänsä selittäen, että tämä on synnyttäville naisille ihan normaalia, eikä hänen tulisi välittää siitä, mitä sanoin.

Kun mieheni tuli takaisin, sanoi kätilö, että pää alkaa näkyä. Sain kuin sainkin vauvan ulos. Sitä lähdettiin viemään heti keskoskaappiin. Synnytystuskat eivät kuitenkaan vielä loppuneet, ja huusin, etten jaksa enää kauaa. Minulle sanottiin, että sieltä on tulossa vielä toinen (TAAS NÄITÄ KAKSOSRASKAUKSIA!).

Onneksi heräsin, ennen kuin toinen vauva ehti syntyä. Ja onneksi olen turvallisesti ei-raskaana, eikä minun tarvitse, onneksi, enää ikinä tuntea synnytystuskia.

Oma pikkukeskosena syntynyt tyttäreni keskoskaapissa jo suhteellisen
"isona" ja "vanhana".